Mätsäreissä

BRIEFLY IN ENGLISH

We have finally started to participate in dog shows! Well, unofficial ones for now, but in August 11th, we will participate in staffies' official show in Ypäjä. We are then in small pups' class, from 5 to 7 months, and I am hoping that at least some of the other pups would be as hyperactive as this one ;) But back to the couple of unofficial shows we participated in this week! As you might imagine, I was a nervous wreck. I have never shown a dog before, and I believe Luumu could have done so much better if I hadn't panicked so much. I even dropped the leash at some point when trying to handle the dog, motivate him and to get a hold of myself at the same time. My mom laughed at me and said that at least I didn't grab Luumu by his tail (I have done that, too, once!!)

Luumu can stand outstandingly well. I don't know yet how to make him pose as would suit him best. I am just happy with him standing still which he does. He is so keen on getting to know every dog in the sight, and sometimes even the most delicious treats (chicken liver, chicken hearts, you name it) won't keep up his interest. He has a thing for rope toys and things he can pull, so luckily I had an old tennis sock in my treat pocket. In the first show the judge said in the couple judging that it was a close call, but even though the other one (Luumu) was such an athlete to have his own sports sock with him, we'd still need more practice. I agree! And what fun practicing it is! The very next day we participated in another unofficial show, and (perhaps because of my eased nerves) it went so much better. Well, Luumu did his bulldozer performance a couple of times, but other than that - how proud I was! I'll keep you posted on our future show ring successes (or experiences, at least :)).

* * *

Keskiviikkona 25. heinäkuuta osallistuimme ensimmäisiin epävirallisiin koiranäyttelyihin, mätsäreihin! Match Show järjestettiin Koskella, ja sinne lähdimme ajelemaan äitin, Japen ja Nallen kannustamina. Ukkosesta ja sateesta huolimatta kannustusjoukkoni pitivät tunnelman korkealla, vaikka JÄNNITTI NIIN PIRUSTI! En muista milloin olisin viimeksi jännittänyt näin paljon, varmaan silloin kun Luumua lähdin Ilfordista hakemaan. Sitä ennen varmaan silloin, kun pidin puheen valmistujais-publiikissani täydelle Akatemiatalon salille. Eli tässä vähän vertailupohjaa, ei ollut stage fright tällä kertaa mikään vitsi!

Arvostelu alkoi kuudelta, ja koiria oli kentällä paljon. Onneksi pienet pennut ja isot pennut arvosteltiin omissa luokissaan, me oltiin tietysti niitä pieniä (>40 cm). Luumuun iskee näissä koiratapahtumissa aina vähän sellainen runsaudenpula, että ohittaminen ja muu sähläys on paljon helpompaa kuin jos "häiriökoiria" olisi ihan vaan pari. Harjoiteltiin siinä kehän laidalla vähän juoksemista ja seisomistakin, ja olin ihan yllättynyt miten hyvin meni.

Kehään mentäessä (meidän numero oli 120, aloitettiin jostain 113:sta) jännitykseni oli muuttunut käsien tärinäksi ja pakkoliikkeiseksi kehonkieleksi, ja tuomarikin varmaan näki sen. Onneksi meillä oli tuomarina leppoisa pappa, joka sanoikin että nyt on niin paljon jännitystä ilmassa, että vedetäänpäs oikein kunnolla kerran henkeä ja aloitetaan sitten. No ei se mitään auttanut, hieno ajatus kuitenkin :) (Ps. äitille suurkiitos kuvista!)

Luumu seisoo todella nätisti, enkä vielä asettele sen jalkoja mitenkään. Yritän vaan pitää sen mielenkiinnon yllä lepertelemällä, namilla, ja tässä tapauksessa urheilusukalla. Jossain vaiheessa Luumu on niin kiihtynyt tai niin kiinnostunut ihan muista asioista kuin minusta, että lelu on ainut millä saan huomion jälleen itseeni. Tiedän kyllä, että leluja varmaan harvemmin käytetään motivointiin näyttelyissä - pitäähän suorituksen olla rauhallinen eikä koira saisi olla kovin kiihtyneessä tilassa. Nyt oli vaan pakkorako, koska liikkeelle lähtiessämme Luumu kulki ihan nelivedolla, tai oikeastaan keulien, ja nokka kohti maassa olevia hurrrrmaavia tuoksuja. 

Ensimmäinen kierros meillä menikin ihan ketuille ja variksille, mutta onneksi saimme harjoitella myös toisen kiekan, ja se menikin ihan tosi paljon paremmin :) Luumu ropeloitiin pöydällä, koska tuomarilla oli kuulemma niin huono selkä. Muuta haittaa tästä pöydällä seisomisesta ei juuri ollut, mutta Luumulle tuli vähän sama reaktio kuin eläinläääkärillä: pois ja vauhdilla!

Mätsärissä arvosteltiin siis parikilpailuna, eli toinen sai punaisen (paremman) ja toinen sinisen. Meidän parina oli joku pinserin tyylinen, ja tuomari sanoikin sitten miettiessään kummalle antaa punaisen kummalle sinisen, että nyt tuli tiukka paikka, ja vaikka toinen olikin niin urheilullinen kaveri, että sillä oli oma urheilusukkakin mukana, harjoitusta vielä tarvitaan. Saatiin siis sininen, mutta VOI MITEN ILOINEN OLIN ETTÄ KEHÄ OLI OHI! Lähdimme Luumun kanssa sukalla leikkien kohti nurmialuetta, ja kyllä me leikittiinkin! Ainut konkreettinen Luumuun liittyvä arvostelu oli, (sen lisäksi tietty että oli hieno pentu) että Luumulla on hyvä rintakehä.

Kun kaikki luokkamme pienet pennut oli arvosteltu pareittain, kaikki sinisen saaneet laitettiin vielä paremmuusjärjestykseen. Meitä oli joku kymmenkunta siinä, ja meidät laitettiin kahta eri koiraa vastaan juoksemaan. Jäimme kuitenkin viidenneksi, mutta Luumu seisoi kyllä todella hyvin!

Ihan mahtava päivä ja ihan mahtava koira! Mahtava Luumu ja vähän mahtava mamikin! Uskon kyllä, että Luumusta olisi vaikka mihin, jos vaan harjoittelemme - sekä minä että Luumu :)

Ja kun ne mätsärit aloitetaan, niin aloitetaan sitten oikein olan takaa. Heti seuraavana päivänä menimme Kupittaalla järjestettävään mätsäriin, vaikka näyttelykurssimme vetäjä olikin jyrkästi sitä mieltä, että keskeneräisen koiran kanssa ei missään nimessä saa mennä mätsäriin, koska koira voi mennä siellä piloille, ja syntyneitä vahinkoja on vaikea ellei mahdoton korjata myöhemmin (!!!!) No, olisimme joka tapauksessa osallistuneet 11. elokuuta järjestettävään staffien erikoisnäyttelyyn "keskeneräisen" Luumun kanssa, joten the hell with it. Ja onneksi menimme! Luumu sai parikehässä vastaansa villakoiran, eikä meillä juoksemiset taaskaan menneet ihan käsikirjoituksen mukaan, joten sininen tuli. Mutta mitä edistystä - ihan yhden yön nukkumisen jälkeen Luumu jaksoi seistä uskomattomia aikoja paikoillaan (etenkin siinä sinisten loppukilpailussa), ja meni se meidän kompastuskivi (juokseminenkin) paljon Kosken mätsäriä paremmin. Epäilen kyllä, ettei Luumu sinänsä nyt ihan yhdessä yössä kehittynyt, minun eilainkaanniinsuuri mätsärijännitykseni varmasti vaikutti asiaan. Tätä jännitystä ei missään kursseilla hoideta, vaan tosi toimet on ne mitkä auttavat! Ja hitsi että sain taas olla niin ylpeä pikku pojasta!

Vuoroa odotellaan kannustusjoukkojen kanssa

Pariarvostelussa

Näiden mätsärikuvien ei ole tarkoitus esitellä laajaa ilmeitteni kirjoa,
mutta väkisinkin niitä on näissä kuvissa aikamoisesti... ;)

Ja näin hienosti mentiin välillä kevyttä ravia ;)

Taitava poika!

Kotiuduttuamme mätsäristä Piikkiöön menimme vielä Muumelon ja Nalleroisen kanssa metsään. Mamma juoksi koiria vähän väliä piiloon, ja Luumukin innostui leikistä niin, että piiloutui itsekin kerran. (Se lähti saman tien minun luotani mamman luo, joka olikin jo lähtenyt eteenpäin. Hetken huhuiltuamme metsiköstä tuli mamin kadottanut, säikähtänyt Muumuu!) Metsässä korvakin sai jo lerpattaa ;)

Loppuun vielä muutama Suvin ottama kuva tiistain leikkisessiosta Aatun, Wilman ja Rhondan kanssa. Pikkupoikani taitaa olla tosissaan miehistymässä, koska siihen malliin nylpytettiin jo Rhondaa! Luumu katsoi toki Aatusta mallia, mutta koskaan ennen ei tällaistakaan ole tapahtunut. Pieni vauvani, pikkuinen poikani... mihin katosit yhtäkkiä?

Näissä kukissa oli jotain sulotuoksua, kun kaikki koirat olivat niistä niin kiinnostuneita.

Pojat täydessä työssä.

Muumuu nauttii!