Keidas keskellä maanantaita

Hemmottelin itseäni maanantain kunniaksi trooppisella kasvohoidolla paikallisessa paratiisissa, Laguunissa. Se on ehkä parasta mitä voi yksinään tehdä. Siinä kaihoisan viulu- ja pianomusiikin soidessa, pikkulintujen liverrellessä toisesta kaiuttimesta ehti käydä monta asiaa mielessä ja moneenkin kertaan. Monta kertaa muistutin itseäni elämään hetkessä ja keskittymään tunto-, kuulo- ja hajuaistien tarjoamaan rentouttavaan kokemukseen, mutta väkisin ajatukset välillä harhailivat keskeneräisessä rempassa, koomaisessa taloudellisessa tilanteessa, keskeneräisissä projekteissa, uusissa autoissa... niin ja herra Muun keskeneräisessä voittajaluokassa. 

Ollaan nyt viikon sisään vaihdettu koko huushollin menopelit, ja meikäläisellä on nyt allaan ihan oikea auto, taivaansininen Golf, joka ympäristöä ja bensakukkaroa säästäen osaa sammuttaa itsensä punaisiin liikennevaloihin. Autoksi se on hirmu älykäs. Olin myös aikamoisen riemuissani, kun sattumalta löysin siitä ohikulkutiellä hurrutellessani myös vakionopeudensäätimen. Tosin kanssa-autoilijat aiheuttavat vakionopeudensäätimellä ajellessa enemmän tuskastusta ilmestyessään jatkuvasti siihen eteen jurnuttamaan, vaikka kuinka ajaisin rajoitusten mukaisesti. Atia tosin kävi sääliksi, kun sen autoliikkeen pihaan ajoin. Ihan kuin olisin "vanhan" kunnon Toyota Aygoni vienyt vähintään teuraalle. Teemu naureskeli, että kyllä häntäkin itkettäisi, jos joutuisi auton vaihtamaan p*skempaan, mutta että tätä tunteenpurkausta hän ei ihan ymmärtänyt. Kummallista kiintyä esineisiin, mutta autohan on kuitenkin melkein kuin perhettä, eikö?

Lähdetään autokaupan pihasta isännän uudessa viininpunaisessa Skodassa. 

Merikapteeni täydessä työssään.
Vain merikartta puuttuu.

Muumelon kanssa ollaan vihdoin päästy kävelemään taas normaalimpia lenkkejä. En vaan ole ihan uskaltanut päästää sitä vielä valtoimenaan metsään, mutta purtseilla ollaan jo käpytelty. Tänään ompelin sille ihka uuden pusakankin. Hyvä se nyt on, kun celsiukset nousivat taas plus kymmenen paremmalle puolelle :P No mutta onpahan valmiina sitten, kun se talvi sieltä joskus saapuu. Ja saapuuhan se. Tavattiin taas muutaman viikon paussin jälkeen herra sammakkokin. Mahtaa niilläkin olla raskasta tällainen on-off-talventulo. Menet horrokseen ihan vaan herätäksesi jälleen parin päivän päästä ihan kohmeessa ja jäädäksesi hyvässä lykyssä vielä pienen virtahevon tassun alle. Toisaalta pieni talviuni vaikka Muumilaakson tyyliin tekisi itsellekin hyvää. Kuinka rauhoittavaa olisikaan nukkua talven kylmät kuukaudet ja herätä oikeasti levänneenä huhtikuiseen linnunlauluun ja purojen solinaan?

Syy miksi tämä maanantainen posti on liipalaapaa perinteisten tokojuttujen sijaan on siinä, että treenimotivaatio on nyt pahemman kerran karussa. Tuossa vielä tassusaikun aikana jaksoin piipertää kotona kaukoja ja tunnaria ja teeskennellä, että hyvää edistystä tässä tapahtuu. Tapahtuu toki. Sitten kun ehdittiin viikko reenata hallilla, tajusin, että tässähän on enää viikko Luumun seuraavaan saikkuun, pallisaikkuun. Että mitä tässä nyt hötkyilemään. Ei olla nyt pariin päivään tehty mitään muuta kuin puistossa haettu yhtä tunnarikapulaa puun takaa. Pari ekaa kertaa meni ihan hyvin, Luumu sähläsi kyllä, oli turhan korkeassa vireessä, mutta haisteli koko ajan, ja kapulan löydettyään toi sen heti mulle. Kolmannella kerralla kaivoin videonauhurin esiin, ja kröhöm. Etsii se, mutta en tiedä hämmentyikö videoinnista vai eikö pitänyt tehtävää enää mieleisenä, kun rupesi merkkailuineen ihan hölmöksi. Tässä tämä treenivideoiden aatelisnäytös Luumun tapaan. 

Eipä tänne mitään muuta. Reippaampaa fiilistä odotellessa ja sitä rataa. Loppuun muutaman Annen ottama ihana kuva Luumusta Vanhalinnan ystävänpolulla.

(C) Anne Saari 

(C) Anne Saari 

(C) Anne Saari

Huonompi tuuri, pikkukoira

Leikittelen ajatuksella, jossa Luumusta tehdään lastenkirja(sarja). Naivistisissa mutta silti perinteikkäissä piirroksissa seikkailee harmaa pyöreämuotoinen koira, jolle tapahtuu kaikenlaisia sattumuksia, mutta joka selviää tilanteista loogisella päättelykyvyllään ja ihaltavalla moraalikäsityksellään. Pikkukoira-sarjan aiemmat osathan ovat Maailman onnellisin pikkukoira ja Pikkukoiran rankka elämä. 

Ei vaan ihan tosissaan on ollut pikkukoiralla vähän vaiherikas syksy. Viime lauantaina saatiin ihan Raumalta asti päivälenkkiseuraksi staffitytöt Elli ja Lissu. Kolmikolla oli Vanhalinnan ystävänpolulla hurjan hauskaa. Välillä juostiin niin lujaa kuin vaan tassut antoivat myöden ja välillä osattiin nuuskutella huudeja ihan rauhallisestikin. Luumukaan ei ollut mikään ällöttävä maaninen mies isolla ämmällä, vaan osasi olla kohtelias ja todellinen gentlemanni. Muonamiehenpolun puolella metsässä pysähdyttiin hörppäämään kaakaota, ja koirat kaahottivat menemään. Oltiin jo melkein lähdössä taas matkaan, kun Luumu viimeisellä kunniakierroksellaan alkoi ontua toista etutassuaan, ja järkytyksekseni tassun alle kurkatessani sain vastaani hirmuisen määrän verta. 

Eihän sitä siinä verenvuodatuksessa ja metsän hämäryydessä mitään haavaa edes näkynyt. Onneksi Teemu oli mukana, ja vuorotellen lievästi tilastaan häpeissään olevan Luumun metsästä kannoimmekin. Verta tuntui olevan kaikkialla, takkeja ja naamoja myöten. Jäätiin suosiolla kartanon pihalle odottamaan autokyytiä. Onneksi saatiin Terhin joustosormikkaasta kätevästi sidottua tassun ympärille suoja. 

Voi miten Luumu osasikin olla reppana. Kaiken sen veren alta paljastui pieni muutaman millin "reikä" vasemman etutassun ison anturan reunasta varpaan puolelta. Puhdistuksen jälkeen haava ei vuotanut, ja annoinkin haavan olla omillaan Vetramililla lotrauksen jälkeen. Astua sillä ei voinut, ja pikku prinsessa teki epämukavan olotilansa meille illan aikana moneen otteeseen hyvin selväksi. Jopa iltaluita katseltiin vähän siihen malliin, että ihanko totta et meinaan mami pitää toisesta päästä kiinni ollenkaan? 

Haava on varmasti syvä, ja siksi kipeä. Olen sitonut sen aina pihalle mentäessä, jotta vältyttäisiin mätäkuun mätimiseltä. Nyt ainakin kolme päivää haaverin jälkeen näyttää siltä, että tulehdukselta vältyttiin. Jo sunnuntai-iltana Luumu alkoi olla oma itsensä ja toi sohvalle jatkuvasti vuorotellen sekä Ikean rottaa että hiirtä. Myös portaita ollaan kuljettu heti sunnuntaista lähtien. Ainoastaan tassun sitominen on aiheuttanut kolmijalkaklenkkaa ja huvittavaa draamaa. Siis eihän tällä tassulla todellakaan voi astua, jos siinä on ympärillä jotain ylimääräistä!

Jo lauantai-iltana relattiin ja unelmoitiin tytöistä.

Eilen käytiin jo ihan oikealla lenkilläkin, ja testattiin Elinalta lainattuja Walkers-tossuja. Toki staffin tassunen on hiukan pienempi kuin noutajan, ja pakkasinkin tossun alle ensin talouspaperia, sitten roiman kerroksen sideharsoa sekä kolminkerroin tarkoitusta varten hankitun vauvansukan. Alkuun tuntui paketti herraa vähän häiritsevän, mutta äkkiäkö ulkomaailman hajut veivät mukanaan, ja ainut tossun olemassaolosta muistuttava seikka oli komea flipflopmainen ääni. 

Haava on nyt ollut vuorokauden tosi nätti, eikä ole edes puhdistaessa erittänyt oikein yhtään mitään. Luumu alistuu hoitotoimenpiteisiin tosi nätisti, ja olenkin saanut jotain sairasta äidillistä tyydytystä nimenomaan sideharson käärimisestä. Olisiko minusta sittenkin pitänyt tulla sisar hento valkoinen ja omistaa elämäni hoivaamiselle sanojen ja kankaiden vääntelyn sijaan? Niin tai näin, me ollaan Luumun kanssa selvitty yllättävän hyvin, ja toivottavasti jo ensi viikolla päästään tokokentälle taas. Kyllähän tuo astumista kestää, eikä se onnu täällä sisällä sitä tassuaan yhtään, mutta en halua riskeerata, että menisi mitään bakteereita tai että kovemmassa käytössä haava jälleen repeäisi. Vaikka se nyt nätiltä näyttääkin, kyllä siinä varmaan kestää, että haava menee umpeen?

Harmittavaisesti meillä jäi nyt sitten tämän päivän Jessica Svanljungin koulutus väliin. Olin suunnitellut meille sinne jonkinlaista komboa kaukoista, tunnarista ja ketjutreenin vireenhallinnasta. Tuosta viimeksi mainitusta on tullut meille nyt viime treenien (perjantaina 10.10.) jälkeen haaste numero yksi, vaikka sinänsä meillä ei kisaamisen suhteen liikkeiden ketjuttaminen ajankohtaisella agendalla olekaan. Kirjoitan noista pitkästä aikaan noin pieleenmenneistä treeneistä vaikka muuna kertana enemmän.

Keskityn nyt tähän tassuvammaan ja sen mukanaan tuomiin murheisiin ja toisaalta myös iloihin. Iloihin? No joka syksy jossain vaiheessa meikäläiselle tulee sellainen menoähky. Iltojen pimetessä tekee mieli jäädä sohvan nurkkaan, laittaa takkatuli ja kynttilöitä, juoda teetä vanhanaikaisesta tassillisesta kupista ja katsella boksilta rakkauselokuvia. Niin tänäkin syksynä. Minulla on yleensä aina vain mieluisia menoja, silloin kun on, mutta niihinkin lähteminen etenkin monta arki-iltaa peräkkäin on syksyllä melkoisen ponnistuksen takana. 

Tassuhaavan myötä olen saanut täydellisen tekosyyn olla lähtemättä yhtään mihinkään. Voin tehdä kaikkia niitä juttuja, joita ei tavallisesti kerkiä. Eilen järjestelin olohuoneen laatikoita, ja lajittelin kaikenmaailman askartelutarvikkeita. Rupesin jo vähän suunnittelemaan joulukortteja (viime vuonna kun ne jäivät reissun takia lähettämättä...). Sitten rupesin miettimään joulua. Mietin kaikkia joulukoristeita ja sitä, miten olohuoneeseen pitää saada verhotangot ja verhot jouluksi. Ja vaikka olin kaiken sen eilisen järjestelyn jälkeen enemmän poikki kuin parin tunnin tokotreenien jälkeen, olo oli silti sellainen syksyisen tunnelmallinen ja levännyt. 

Juomatauko 

Watch out, ladies! 

Snack time 

Savusauna ja omenahillo

Nyt on luvassa ihan täysin viihteellinen postaus. En kirjoita sanaakaan t-o-k-o-s-t-a, vaikka ollaanki treenattu ihan hulluina koko viikko (no kirjoitinpas kuitenkin!). Palaan ihan vähän viime viikonloppuun, vaikka seuraavakin kolkuttelee jo ihan ovella... Vietettiin nimittäin lauantaina ihanan rentouttava ilta täällä meillä Nallen, mamman, Japen ja Jimin kanssa saunotessa tuossa pihasaunassa (todellinen savusauna, kun tuprutteli niin ettei silmiä melkein auki pystynyt pitämään...), mässäillessä hyvyyksiä, tunnelmoidessa kynttilänvalossa ja kiivetessä Linnavuorelle auringonlaskua katsomaan. Ihana viimeinen kesäviikonloppu! Viimeinen siksi, että tämä seuraava viikonloppu näyttää jo ennusteidenkin puolesta jo syksyn ensimmäiseltä :/ 

Toisaalta syksy on minulle aina ihanaa fiilistelyaikaa. Tämäkin kesän viimeinen viikonloppu antoi jo osviittaa lähestyvästä syksystä kaikkine kynttilöineen, yhtäkkiä saapuvine pimeyksineen ja kummitustarinoineen (meillä taitaa asua ystävällinen haamu, joka laittaa valoja päälle, koputtelee seiniin ja keittää itselleen mikrossa aamuteetä). Fiilistelin viime vuonnakin syksyä oikein urakalla muun muassa tässä spook-postauksessa ja tässä syysvaatepostauksessa. Vaikka miten kuitenkin etukäteen heruttelen ajatuksella villasukista, mausteisesta teestä, erilaisista käsityöprojekteista ja keinutuolissa kirjan lukemisesta... loppujen lopuksi se minun romanttinen syksyni on kuitenkin kumisaappaita, koiran kanssa sadetakin päälle pukemisesta keskustelua, kaamosmasennusta, bikinikeleistä haaveilua ja väsymystä, niin ettei kirjaa jaksa edes avata. 

Mutta hei, piti puhua kesästä, viimeisestä kesäviikonlopusta - ei syksystä! Tässä lisää kesää tähän pilviseen perjantaihin!

Jaa että Nalle saa mennä kukkapenkkiin, mutta minä en? 

Mamin pieni runopoika 

Miten se pää näyttää tässä niin pieneltä ja jalat metrisiltä..? 

Antaudun, joo mä antaudun... 

On se niin komee, niin komee ;)

Meinasin ihan tulla saunotessa kiire kiivetä Linnavuorelle, sillä aurinko tuppaa nykyisin laskemaan niin kovin varhain! Sellaista vauhtia tarvottiin Luumun ja mamman kanssa, että oltiin huipulla melkoisen hengästynyttä sakkia. Tai mitä mä valehtelen, vain minä ja mamma oltiin. Mutta kyllä kannatti kiivetä, sillä näkymä oli hurmaava ja kuvat vieläkin hurmaavampia! Rakas Vanhalinnani. (Linnavuori- ja kynttiläkuvat mamman käsialaa :))

Make a wish, take a chance 

Tonttu ja Vanhalinnan punainen lato 

Herkuttelua kynttilänvalolla... 

ja muilla herkuilla... 

Ehkä onnistunein kirpparilöytöni - ever!

Maanantaina meille tulivat omenahillopuuhiin Hamti ja Noa. Vähän tuli poikien riekuttua keskenään, mutta osasivat ne sentään ihan rauhassakin olla. Yhtään sellaista rauhallista kuvaa ei kyllä tainnut tulla otettua, eli siitä pystyy vähän arvioimaan miten kauan ne todellisuudessa jaksoivat rauhassa olla! Hyvä että tuli nyt keitettyä tuota hilloa noista omenoista, vaikkei me kovasti hilloihmisiä ollakaan. Kun parina viime vuonna puun hedelmät ovat menneet muutamaa piirakkaa lukuunottamatta ihan hukkaan! Kellään mitään hevosia olisi, joille noita voisi lahjoittaa? Maukkaita ovat, vähän matosia osa, mutta maukkaita.

Juurikin tämä ruohonkorsi on saatava. Tästä hölmöilystä on myös videopätkä. 

Hillon tekemisessä tärkeintä on rauhallinen työskentely-ympäristö.

Kiitos kuvista ja hilloseurasta Hamtille!