Staffien iloiset ongelmat - Eeva Ylisen tokokoulutuspäivä

Tänään on ollut oikea ristiriitaisten tunteiden ja vuoristoratojen päivä. Kerronpa ensin meidän aamupäivästä, joka toimi loistavana päätöksenä hurjalle, toukokuusta asti tehdylle jokaviikkoiselle, etten sanoisi jopa jokapäiväiselle tokotyöskentelylle. Tämän aamupäivän jälkeen voi hyvillä mielin jäädä kuukauden mittaiselle tokolomalle, ja keulia sitten tammikuussa taas menemään. Hallitusti tietysti. 

Eeva Ylinen oli TSAUlla pitämässä tokokoulutuspäivää, ja olin varmaan ensimmäisten joukossa sinne ilmoittautumassa heti ilmojen alettua. Erään herran pikkujouluretostelujen takia kolmen tunnin yöuniin jäänyt lepo sai kuitenkin herätyskellon soidessa aikaan lievän inhoreaktion... onko aina pakko ilmoittautua ihan joka paikkaan? Eikö loman aattona voisi jo relata ja köllötellä vaan kotona koiran kainalossa aamuyhteentoista ja haistella sen unimuumuisia hajuja. Oletteko muuten huomanneet, että koirilla on sellainen hassu ominaishaju, kun ne nukkuvat. Tai ainakin tällä samettipossulla on. Siinä on jotain myskistä, ehkä kanelista ja vähän jotain keksimäistä. Digestivejä ehkä? Hmm. Ylös oli noustava. Treenikassi pakattava. Hallille ajettava. Halli siivottava agiesteistä. Kaiken tämän jälkeen olin taas iloinen, että olin sittenkin hallilla enkä kotona. 

Aamun treeniryhmässä oli viisi koirakkoa, ja jokaiselle oli pyhitetty 25 minuuttia. Oltiin Luumun kanssa viidestä viimeisiä, ja aamupäivä menikin vähän hallin nurkassa möllötellessä ja Luumua lenkitellessä. Omalle vuorollemme olin valinnut "ongelmaksemme" noudon ja seuraamisen. Seuraamista ei ehditty käymään oikestaan juuri yhtään läpi (sain yhden käytännön neuvon vauhdinvaihtoihin > yhden askeleen jälkeen nami alas Luumun nenän tasolle), mutta noutoon saatiin muutamia tosi hyviä harjoitteita. 

Ei olla tehty pitoharjoituksia oikeastaan ollenkaan, koska jossain vaiheessa kun kokeilin telkkarin äärellä sohvalla istuen pidätyttää kapulaa Luumun suussa aina sekunnin, sitten kaksi sekuntia jne., niin ei me ikinä päästy kuin korkeintaan kolmeen, jonka jälkeen Luumu aina tiputti kapulan, enkä oikein osannut vaatia sitä kasvattamaan kestoa. Sanoinkin Eevalle, että kaikki meidän noutoharjoitukset ovat tosi vauhdikkaita, ja lähinnä ollaan tehty sitä, että vien kapulan, Luumu noutaa, sitten käännyn pois päin, jolloin Luumu automaattisesti asemoituu vasemmalle puolelleni. Selostin Eevalle, että ongelmamme on varmasti tässäkin se, että oma kriteerini ei ole selkeä, ja että en yleensä ehdi vapauttaa Luumua ennen kuin se jo tiputtaa kapulan. Nytkin kun näytin Eevalle miltä liikkeemme näyttää, Luumu toimi tosi hienosti, mutta lopussa oli jo ihan hilkulla pudottaa kapulan, niin tein sitten sellaisen paniikkijessin. Paniikissa kiljaisin JES, jolloin Luumu tiputti kapulan, mutta se oli hölmöä, koska se olisi tiputtanut sen joka tapauksessa. Lisäksi nyt paniikissani palkkasin sen turhasta oma-aloitteisuudesta, eli siitä että se olisi joka tapauksessa pudottanut sen kapulan. Tällaisessa tilanteessa on kuulemma ihan oikein tukea sitä koiran oma-aloitteista tarjoamista pyytämällä/odottamalla että se tarjoaa itse korjaamista. Eli jos kapula olisi sattunut tippumaan omia aikojaan, Luumun voisi pyytää nostamaan sen uudelleen, ja sitten pyrkiä vapauttamaan se ajoissa (asia, josta muuten puhuttiin ihan pari viikkoa sitten treeneissäkin). 

Tämä meidän Elinalta saamamme harjoitus on meillä ollut hyvä, ja sitä teemme jatkossakin. Sen rinnalle saimme kuitenkin staffimaisia pitoharjoituksia. Juuri niitä mitä ollaan kaivattu! Eli pitämisen ei tarvitse olla tylsää paikoillaan istumista, vaan harjoiteltiin pitoa siten, että peruutin kapulasta kummallakin kädellä kiinni pitäen hitaasti, ja Luumu piti siitä samalla kiinni tullen loogisesti eteenpäin. Alkuun palkka heti sekunnin pidon jälkeen. Aluksi Luumu teki näitä ihan hyvin, muttei kuitenkaan ihan kympillä. Kun otettiin vuorotellen vetoleikki samaan tyyliin peruuttaen ja lopuksi lelun vaihtaminen namiin, Luumu syttyi! Vuorotellen tehtiin vetolelulla ja sitten seuraava toisto kapulalla. Ote parani heti, ja silmissä oli ihan uudenlainen hehku! Loistavaa!

Olin kertonut Eevalle etukäteen, että Luumun on myös vaikeaa toimia kapula suussa. Eli muiden käskyjen vastaanottaminen kapula suussa on hankalaa. Ei me tietysti olla ihan kamalasti niitäkään tehty. Loppukesästä kokeilin ihan jotain randomia, olisko ollut istumista kapula suussa. Ei tajunnut, niin ei se varmaan vieläkään tajua, kun en ole sille opettanut :) Eeva antoi meille läksyksi harjoitella kiertämisliikettä, koska sitä voi hyödyntää tokossa niin monessa asiassa. Kyllä me ollaan sitä aloiteltu, ja käsiavulla Luumu osaa suht läheltä kierrettävää esinettä sen kiertää. Tehtiin nyt niin, että annoin Luumulle kapulan suuhun, ja lähetin sen sitten kiertämään estesiivekettä. Olin aluksi tosi skeptinen, että mitenköhän se edes ottaa kapulan mun kädestä, mutta pikkuäijä yllätti ihan kympillä! Uskomatonta, mutta se otti kapulan, kiersi siivekkeen ja palasi vielä mun luo! Lopetettiin yhteen onnistumiseen, koska se vaan oli niin mahtava onnistuminen. 

Yksi kikka vielä näiden lisäksi, jota voisimme kokeilla (mutta jota emme treeneissä vielä kokeilleet), on noiden onnistuneiden peruutuspitoharjoitusten jälkeen istuttaa Luumua kapula suussa, ja hiukan kosketella kapulaa. Ei ryhdytä näihin kuitenkaan vielä, vaan haluan saada sen kapulan pysymään ensin kunnolla, ja sen me varmasti saamme noilla peruuttamisilla. Koulutussessiosta jäi todella hyvä mieli, ja oma lähes puolituntinen kului niin nopeaan! Taas havahduin siihen miten mainio treenikaveri minulla onkaan, staffeilla kun on yleensä aina niin iloisia ongelmia, joita on kiva ratkoa (quote)!

Lounaan jälkeen pidettiin kahviossa reilun tunnin mittainen paneelikeskustelu treeni- ja koetilanteen eroista paineistumisen näkökulmasta. Rustattiin pienryhmissä käsitekarttaa a) ohjaajaan liittyvistä seikoista, b) koiraan liittyvistä seikoista ja c) ympäristöön liittyvistä seikoista. Paljon tuli kirjattua ylös, mutta suurimmaksi päällikköajatukseksi nousi kuitenkin: Kaikki mikä näyttää paineistumiselta, ei sitä ole. Jännä kyllä oikeastaan koko paneelikeskustelun teemat pyörivät hyvin pitkälti juuri siellä, missä omine ajatuksinenikin olen viime kuukausina ollut. 

Paineistuminen on stressireaktio. Koiran tulee kokea ensin stressiä, ennen kuin se paineistuu. Kun ihminen joutuu painetilanteeseen (esimerkiksi kesken laskutehtävän hänelle kerrotaan, että tilanne videoidaan), tunne-aivokuori pommittaa etuaivolohkoa, jolloin kyky ajatella selkeästi heikentyy > lukkiutuminen. Koiralle ei voi sanoa, että kyseessä on koetilanne (tai että tilanne videoidaan), vaan koira aistii tämän ihmisen käyttäytymisestä. Stressiin passiivisesti reagoivien koirien stressihormonin määrä on suurempi kuin stressiin aktiivisesti (esim. aggressiivisuudella) reagoivien koirien. Suurin stressitaso on kuitenkin niillä, jotika eivät tiedä miten reagoida. Mistä koira havaitsee ohjaajassa stressin? Kun panostat tämän asian tarkasteluun, voit puuttua omaan käytökseesi ja vaikuttaa koiran paineistumiseen. Enpä muuten ollut kovin kaukana totuudesta siinä(kään), kun ensimmäiseen kokeeseemme valmistautuessamme kirjoitin tunteeni auki edellisenä iltana tänne blogiin, ja seuraavana päivänä ihmettelin, kun en jännittänyt juuri ollenkaan. Tutkimusten mukaan tunteiden käsittely laukaisee jännityksen ihmisillä.

Muista aina koetilanteessa, että vaikka sinusta jokin asia on esimerkiksi keskittymistä (tuijotat esimerkiksi kehää keskittyneesti), mutta jos et treeneissä toimi tällä tavalla, koira havaitsee käyttäytymisesi eri tavalla. Tuo treeni- ja kisatilanteet lähemmäs toisiaan. Etenkin jos koira on vilkas, sekoita kisamaisia treenejä ja hurlumhei-treenejä keskenään. Tee hurlumhei-treeniä hiljaa ja kisamaista treeniä äänekkäästi, jne. Muista että treeni- ja koetilanteen pitää olla koiralle yksi ja sama suoritus. Jos koira ymmärtää, että treeni- ja koetilanne ovat erilaisia, se saattaa ajatella, että ohjaaja haluaa kaksi erilaista suoritusta. Onko ohjaajalla eri vaatimustaso kokeessa/treenissä? Jos koira esimerkiksi koetilanteessa valahtaa hulluttelemaan seuruussa (kuten Luumu ensimmäisissä ja vähän toisissakin kokeissaan), käytä ennemmin lisäkäsky - muuten saatat totuttaa koiran siihen, että se voi tehdä mitä sitä huvittaa. 

Mieti myös treenaatko usein mukavuusalueella. Meidän ainakin tulee helposti treenattua enemmän nopeita ja vauhdikkaita liikkeitä. Uskalla poistua mukavuusalueelta. Vieraassa porukassa treenaamisesta aiheutuu ohjaajalle sosiaalista painetta, joka saattaa heijastua koiran toimintaan (myös asia, jota olen täällä blogissa ruotinut!). Kun uskallat heittäytyä vieraassa porukassa, koetilanne tulee lähemmäs. Hakeudu haastaviin ja epämiellyttäviin treenitilanteisiin. 

Paljon puhuttiin myös konkreettisista yksittäisistä tekijöistä, jotka vaikuttavat koirakon työskentelyyn koe- ja treenitilanteessa. Viimeisenä kysymyksenä mainitsisin tässä kuitenkin "Kykenetkö olemaan tyytyväinen koiraasi?" Jälleen yksi loistava pointti, josta on ollut meille niiiiin paljon hyötyä. Tyytyväisyyteen liittyen: Millaisia omat reaktiotapasi ovat? Itsereflektio on haastavaa. 

Siinäpä koulutuksemme parhaimmat palat. Oli pakko ehtiä purkamaan nämä kalliit neuvot tänne ennen reissuamme, joka muuten alkaa ihan näillä näppäimillä. Enhän sitten kahden ja puolen viikon päästä tiedä tokoista tai kokeista tuon taivaallista! Ja se vasta on taivaallista... Pahin koiranjättöpahoinvointikin on onneksi jo nyt takana päin. Sen verran voin kertoa, että kyyneliltä ei säästytty. Taisin Luumun tavaroita pakkaillessa saada vähän jotain sydänoireitakin. Särkyneen sydämen. Ehkä tämä maisemakuva pelastaa jotain. 

Khao Lak joulukuu 2010 

Your love is like a soldier,
loyal till you die