Tunnari ja metallinouto

No ei Luumulla mitään spondyloosia ole. Äijällä eturauhanen vaivaa, ja sen takia on koko kroppa ollut enemmän tai vähemmän jännitystilassa. Myös kaularangassa oli jumia, mikä vaikutti myös kallon luihin. Kaikki saatiin kuitenkin helposti auki, eikä tarvetta uudelle ajalle ollut kuin vasta seuraavaksi helmikuussa. Helpotuksen huokaisu. Tunnen suunnatonta kunnioitusta fysioterapeuttien ammattitaitoa kohtaan. Että miten joku käsillään pystyy tuntemaan ja hoitamaan - aistimaan mitä toiselle kuuluu. 

Ihanat nartut ovat pistäneet pikkumiehen kropan täysin sekaisin. Lenkillä on menty suuri osa ajasta kuono maanisesti maata haistellen ja sulotuoksujen voimasta korskahdellen. Merkkailtu on enemmän kuin moneen kuukauteen, ja sitä ihanaa piputöhnää on taas tiputeltu tänne pisin kämppää. Menikin varmaan puoli vuotta, kun oli niin siistiä, niin siistiä. Eturauhasvaivojen lisäksi tai niistä johtuen (muna vai kana -dilemma) Luumulle nousi pipulin päähän tulehtuneen näköinen punainen paise, mutta siitäkin selvittiin onneksi parin päivän desinfioinnilla ja Vetramililla. Ihan itse keksin nämä hoito-ohjeet... eikö sitä hunajaa nyt voi lotrata melkein ihan mihin vaan? Mutta koska reagointi noihin hajuihin on nyt näköjään mitä on, tuleekin aiheelliseksi miettiä herra Muun eunukoitumista. Kirjoitan siitä joskus erikseen, nyt tokojuttuihin!

Kun taivas on sininen, ja aurinko paistaa havupuihin,
tulee ihan sellainen olo kuin olisi Alaskassa.
En ole koskaan siellä ollut, mutta tällaista siellä varmaan on.

Iltalenkki Naantalissa 

Kyllä pistää harmittamaan, kun järkkäri on kotona, kun sitä eniten tarvitsisi... 

Kauniista maisemista nautiskelun lisäksi harjoiteltiin siltojen ylittämistä.
Laituritkin kelpasivat näköjään harjoituskohteeksi. 

Muiden koirien ohittaminen muualla kuin kotimaisemissa
luonnistui ihan oppikirjamaisen tyylikkäästi. 

Luumulla on aika hyvä suojaväri.
Huivi miehen hengissä pitää. 

Naantalissa tulee usein piipahdettua kesällä,
mutta loistavat ravintolat ovat auki myös talvisin.
Tunsin oloni ihan tulitikkutytöksi,
kun katselin ikkunasta sisällä loimottavaa takkatulta ja notkuvia herkkupöytiä.

Ollaan olevinaan oltu treenilevossa viikko. Ei olla oltu ohjatuissa eikä omatoimitreeneissä missään hallissa, mutta täällä kotona ollaan aloiteltu tunnari- ja metallitreeni. Aloitettiin ensin metallilla, koska kahdesta pahasta se tuntui pienemmältä. Luumu ei ottanut kapulaa sellaisenaan suuhunsa, ja kieritinkin ympärille muutaman kerroksen maalarinteippiä. Tarjoamisen kautta yritin keittiön lattialla saada sitä edes tarttumaan kapulaan, enkä halunnut käyttää noutokäskyämme. Kun jos sille kehittyy metallikapulaa kohtaan antipatioita, niin eikö se sitten tärvelly se perusnoutokäskykin..? 

Ei edetty kirjaimellisesti puusta pidemmälle tällä tavalla, ja jouduin ottamaan noutokäskyn käyttöön. No sillähän se kapula nousi, ja pikku hiljaa nostin kriteeriä. Nyt se metalli palautuu jo käteen (vähän kyllä olen pyllistellyt ja auttanut.. aijai!), ja eilen kääräisin osan maalarinteipistä pois. Itsellä ei ole kyllä mitään käsitystä siitä, mitä seuraavaksi tuon metallin kanssa tehdään. Kaipa me pyrimme ottamaan loputkin teipit pois, ja heitellään sitä kapulaa sitten samalla tavalla kuin puistakin.

Tunnaria varten olin kerännyt tietoa useamman kuukauden ajan vaihtoehtoisista aloitustavoista. Kätevimmältä ja omasta mielestä järkeenkäyvimmältä tuntui hieroa tunnarikapulaa käteen samalla koiralle näyttäen ja hokien jotain tulevaan tehtävään valmistavaa. Olen miettinyt sopivaa tunnarikäskyä, ja pitkien pohdintojen päätteeksi meille valikoitui KEKSI. Se on vähän kuin ETSI, jonka Luumu osaa (nenätyöskentelyä!), mutta ei kuitenkaan ihan. Mentiin omalle pihalle, ja Luumu katseli vieressä kun hieroin kapulaa kämmeneeni ja hoin hieno keksi, mikä täällä hieno keksi jne. Luumu jäi kauemmas istumaan, kun kävin routaisesta maasta kuopimassa maahan pudonneita omenapuunlehtiä sieltä, täältä ja tuolta. Yhden kasan alle laitoin tunnarikapulan. Sitten osoitin Luumulle suunnan ja sanoin innostavasti KEKSI. No sehän oli jo innoissaan menossa katsomaan mitä ihmettä siellä maassa oli noin mielenkiintoista, ja ihmeellisesti se vaan poimi sen kapulan sieltä kasasta (kapulan pää näkyi vähän, joten mikä ihme se on...). Tiputti sitten siihen maahan, ja sai palkaksi namia. Tämä tehtiin saman tien myös toisen kerran, eri paikkaan vaan. Käytin samaa kapulaa, vaikka olen kyllä kuullut, että etsittävä kapula pitäisi joka kerta vaihtaa. Vaikka tarkoitus on opettaa koiraa etsimään minun hajua, samaa kapulaa käyttämällä se saattaa oppia etsimään myös omaa hajuaan. Niin että miksi käytin samaa kapulaa..? No enpä nyt keksi yhtään hyvää syytä!

Joutsenkin lenteli seuraamaan tunnaritreenejämme. 

Muumuu odottaa. 

Keksi siellä piilossa. 

Joko saan luvan? 

Muu 1 v 10 kk

Tehtiin näitä kapulatreenejä myös siten, että keksi oli erikseen kapulakasan vieressä. Tuntuu, ettei tässä ollut vielä kuitenkaan mitään järkeä. Kyllä Luumu sen oman keksin sieltä haki, mutta ei se sitä haistelemalla löytänyt. Taisi nähdä, että siihen sen laitoin. Palataan takaisin näihin yhden kapulan pihallepiilotusharjoitteisiin, ja vasta kun se haistelemalla löytää sen, kokeilen jotain muuta. 

On ihan ihmeellinen olo. En muista milloin viimeksi olisi ollut treenaamisen suhteen näin vapautunutta meininkiä. Kun meidän suurin tavoite on nyt saavutettu (kokeisin mars!) ja vielä tavoiteajassa (tämän syksyn aikana), ei meillä ole enää mitään hätää. Sanoinkin tiistaina fyssarille noista selkäoireista, ja podin huonoa omatuntoa siitä, että olenko suuruudenhullut tokotavoitteet mielessä treenannut Luumua yksinkertaisesti liikaa ja ajanut sen ihan rapakuntoon. No en sentään. Mutta nyt on niin eri meininki! Vaikka tässä ahmin treenisuunnitelmiimme harjoituksia ylemmistä luokista, niilläkään ei ole mikään kiire. Tällä hetkellä tavoitteena on päästä kisaamaan Poriin 12. tammikuuta, ja hakea sieltä se uupuva ykkönen. Sitten on puoli vuotta aikaa saada avoin luokka kisakuntoon kesän kokeita varten. Niin, ja tulihan sitä viime viikolla puhuttua SM-kisoistakin... Miten hienoa olisikaan saada kasaan staffijoukkue ja vielä mahtua siihen joukkueeseen? 

Niin mikä se oli se vapautunut treenaamisen meininki..? Nyt on sellainen olo, että me ollaan jo näytetty mihin meistä on. Vapautuneisuus näkyy siinä, että kaikki mitä me tästä lähtien teemme, teemme sen vain itsellemme. En ole kovasti koskaan kärsinyt ulkoisista paineista. Olen ajatellut, että kun on tällainen rotu, kaikki saavutukset ovat plussaa. Ymmärrän erilaisten "valion arvot kaulassa syntyvien" tokorotujen ohjaajien paineet, joita he luovat itse itsellensä suuren yleisön oletettavan arvostelun alla. Mutta vaikka eivät paineet olekaan tulleet ulkoa tai johtuneet niistä ulkoisista paineista välillisesti, olen kuitenkin luonut niitä paineita itselleni.

Ensin tehtiin paljon tekniikkaa lähestulkoon pelkästään namipalkalla. Sitten alettiin kiinnittää enemmän huomiota asenteeseen ja lopulta kisakestävyyteen. Nyt on mahtavaa palata takaisin pikkutarkkaan tekniseen näperrykseen ja huomata, että kyllä se perusta siellä jossain vieläkin on kunnossa. Jos ei yhtä hyvässä kuin joskus, niin onpahan ainakin petrattavaa. 

Tällaisetkin ostin, mutta näillä en osaa tehdä yhtään mitään! 

Tänään käytiin aamulenkillä Hennan ja Flooran kanssa.
Ohitukset, pennut ja jopa sillat menivät loistavasti, mutta föri oli paha.
Se oli todella paha. Ei muuta kuin harjoittelua sitten.
Kyllähän jokaisen varsinaissuomalaisen koiran tulee osata matkustaa förissä, eikö niin? ;)
(C) Henna Partanen