Toiminnallisempaa tunnaria Mooille - Riitan koulutuksessa

Jatketaan vielä viimeisen kerran meidän viime kuussa käymän Riitta Jantunen-Korrin koulutuksen muistiinpanoista. Edellisissä osissa käsiteltiin Luumun EVL-ruudun eteenlähetystä sekä seuraamista. Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa palaan Mooin tunnariin liittyviin ohjeisiin ja harjoituksiin.

Mooi pääsi siis ekaa kertaa kouluttautumaan, ja vähän mietitytti, että millaisellakohan mielellä se jaksaa keskittyä tunnariin, kun se oli ensin odottanut häkissä lähestulkoon pari tuntia omaa vuoroaan. Hienosti sain sen kuitenkin aktivoitua mua kohti, vaikka tietysti vieras paikka houkutteli vähän haahuilemaan ja nuuskuttelemaan. Sillä ei vielä ole mitään odotuksia sellaista aluetta kohtaan, joka näyttää siltä että siellä voisi tehdä tokoa - kuten Luumulla on. Se ei odota malttamattomana omaa vuoroaan, koska se ei vieraassa paikassa tiedä mitä sinne ollaan oletusarvoisesti tultu tekemään. Toisaalta kauheen kiva, sillä se ei näin ollen ole myöskään kerännyt itseensä odottelun aikana mitään sellaista kreisiä energiaa, joka on paljon enemmän haitallista kuin hyödyllistä.

Ollaan tehty Mooin kanssa tunnaria ihan melkein ensipäivistämme lähtien, kun se on ollut sellaista hauskaa aivotyötä, jossa olen itse saanut harjoittaa sheippaajan taitojani ja Mooikoira on saanut rauhassa oppia tarjoamaan juttuja. Aloitettiin Pipa Pärssisen ohjeiden mukaisella ritilätunnarilla, jonka nimeen olen Luumunkin kanssa treenatessa vannonut. Joku muistanee tämän tekstin Luumun tunnarin alkuajoista ja tämän videon Mooin tunnarin ensiaskeleista.

Mooin tunnari ei kuitenkaan ole edistynyt ihan niin kuin olisin toivonut. Se on kyllä hoksannut, että omaa haistelemalla se palkka tulee, mutta se ikään kuin unohtaa sen aina treenin päätteeksi. Vaikka oltaisiin treenattu suht säännöllisesti, sen kanssa on joutunut aloittamaan treenit vähän niin kuin alusta joka kerta. Lisäksi en ole saanut kaivettua tähän täydellistä mielentilaa (mikä tietysti voi olla myös syy heikompaan kehittymiseen...), ja kun ollaan päästy etenemään (esim. ritilää jo vähän pois), palaa pikkulikka herkästi alkutekijöihin ja napsii vääriä. Varmasti tälläkin tekniikalla oltaisiin pystytty jatkamaan, jos joku taitavampi olisi meidän kanssa sitä katsonut. Nyt Riitan koulutuksessa kuitenkin kokeiltiin ihan toisenlaista lähestymistapaa, ja tällainen toiminnallisempi tunnari tuntuu ainakin tällä hetkellä passaavan Mooille paremmin.

Tämä on siis varmaan sellainen ihan perustunnari, jolla moni tuntuu opettavan. Ekassa vaiheessa piilotetaan omaa kapulaa heinikkoon siten, että se on kokonaan piilossa. Tämä tukee ajatusta siitä, että oma löytyy aina vain nenällä. Tätä me ollaan Mooin kanssa ritilätunnarin ohessa tehtykin, ja se on ollut tosi kiva. Toisessa vaiheessa neutralisoidaan vieraista kapuloista muodostettua kasaa. Eli kävellään vaan siitä ohi/päältä, ja jos koira kiinnostuu kapuloista, sitä voi pyytää jättämään ne rauhaan (Mooi ei muuten osaa jätä vielä, mutta ei ota se kyllä tietää).

Kolmannessa vaiheessa oma kapula laitetaan kasan taakse heinikkoon selvästi erikseen ja selvästi piiloon. Koiran pitäisi tässä kohtaa jättää vieraiden kapuloiden kasa huomiotta ja etsiä omaa, piilossa olevaa kapulaansa nenällään. Omaa tuodaan aina lähemmäs vieraiden kasaa, pitäen sen koko ajan piilossa (päälle voi laittaa vaikka kuivuneita lehtiä tms.). Lopulta oman voi laittaa kasan joukkoon, vaikka keskelle ja levittää vieraita kapuloita ympärille vähän. Oma on edelleen piilossa ja vieraat selvästi näkyvillä. Muista ajatus siitä, että väärät ovat silmäänpistävästi esillä, oma löytyy vain nenällä.

Tämä tuntuu erittäin loogiselta tavalta harjoitella tunnaria. Ollaan vähän päästy alkuunkin, mutta pitäisi vaan muistaa olla palkkaamisessa vielä rauhallisempi ja mennä sen verran Mooia vastaan, ettei se kapulan tiputettuaan palaa kasaan napsimaan vääriä. Uskon, että me saadaan hieno tunnari rakennettua tällä, tai ainakin päästään alkuun sillä tiellä.

Tykkään toisaalta ritilätunnarissa siitä, että siinä on enemmän kyse tunnistamisesta, ja noutaminen tulee kuvioihin vasta paljon sen jälkeen, kun koira jo tietää mistä tehtävässä pohjimmiltaan on kysymys. Mun täytyy nyt Mooin kanssa miettiä muutama juttu valmiiksi ennen kuin me lähdetään kunnolla treenaamaan tätä eteenpäin. Mä oon vähän pulassa siinä, että kun se menee kyllä hyvin sinne puskaan etsimään sitä omaa, mutta sille ei tule mitään suuria ilontunteita sen löytämisestä kuitenkaan. Mun pitäisi nostaa palkan arvoa, mutta pelkään sotkevani sen vähäisenkin rauhallisen nuuskutusmielentilan, joka me ollaan tähän onnistuttu luomaan.

Toinen juttu mitä mä Mooin kanssa mietin, on että kun se löytää sen kapulan, niin se herkästi vaan pudottaa sen siihen sijoilleen ja jatkaisi nuuskuttelua. Kannustanko tuomaan kapulaa mulle mennen itse samalla vastaan (joo palautus rakennetaan erikseen, mutta miten tässä alkuvaiheessa..?) ja vasta sitten palkka? Tai sit M tekee sitäkin, että jää niille sijoilleen rouskuttelemaan sitä kapulaa, koska se on vaan lähtökohtaisesti siistimpää kuin mun tarjoamat semirauhalliset namipalkat. (Nyt kun mietin, niin aiemminhan olen palkannut puskatunnarista pallolla, niin miksipä sitä ei voisi ottaa tähänkin mukaan, vaikka ne vieraat onkin siinä kasassa edessä..? Jos se vire näyttää menevän yli, niin saa sitä korjattua toiseen suuntaan sit taas.. Ja nyt kun pohdin, niin lähtee tämä ajatuskulku kyllä vaarallisille vesille - olen aina tykännyt Luumun tunnarissa siitä, miten olen saanut rakennettua sen mielentilan sille alusta asti oikeaksi. Se on ollut niin perustavanlaatuisen hyvä se sen mielentila, että sen tunnaria ei pikkuheilahtelut ole pystyneet romuttamaan.)

Nämä ihanat kuvat Mooista otti viime kuussa Nani <3
Kiitos! (Kuvat Luumusta ovat noissa aiemmin linkkaamissani Riitan koulutusteksteissä.)

Paljon on pohdittavaa siis Mooin tunnarin kanssa, erityisesti mitä mä nyt haluan siitä tunnarista, miten mä lähden sitä vahvistamaan ja mitä mä priorisoin (mahdollisesti muiden kriteerien kustannuksella nyt aluksi). Ja nyt kun miettimään ruvettiin, pohdin myös, että mitenköhän helposti koira jää kiinni siihen että se oma on siellä piilossa. Pikkupiru olkapäälläni haluaisi ainakin jonkun ajan jälkeen testata koiran nenänkäyttöä ja hoksottimia laittamalla myös vääriä kapuloita sinne heinikkoon. Minkä koira sitten tuo? Ehkä tässä onkin ideana tehdä tämä niin valmiiksi oma piilossa, että sen piilon voi sitten pikkuhiljaa purkaa siitä. Ja kun piilon purkaa vähitellen, jäljelle jää mikäs muukaan kuin kaikki kapulat koemaisessa järjestyksessä siinä (mikä on sekin mysteeri tietysti näillä uusilla säännöillä, tosin triviaalia tietysti nenäänsä käyttävälle koiralle).

Onnistuin yhtenä päivänä kuvaamaankin vähän meidän tunnaritouhuja. Videossa näkyy hyvin, että palkan arvoa pitäisi nostaa ja miten mun pitäisi mennä paremmin Mooia vastaan. Mikä siinä ei niin hyvin näy, on se vieraiden kapuloiden kasa siinä keskellä. Siinä se kuitenkin on, ja me yritetään videolla tehdä kaikki nämä vaiheet jotenkuten - ihan demonstrointimielessä. Noin todellisuudessa Mooi on tunnarissaan siinä vaiheessa, että sitä vieraiden kasaa pitäisi neutralisoida enemmän ja sit sitä omaa tuoda vähän lähemmäs kasaa.

Samaan syssyyn Luumukin sai pitkästä aikaa tulla tekemään kisanomaisen tunnarin ja onnistui siinä aika hyvin! Nuuskuttelee tarkkaan, ei sählää ja tarttuu omaan sillä lailla heti, ettei kerkiä siirtyä seuraavalle kapulalle ennen. Tosin yhden jonkun merkillisen kierroksen se tekee, tai jättääkö se yhden kapulan välistä kokonaan haistelematta ennen sitä omaansa. What ever, olen tyytyväinen.

Meillä on edelleen elämä aika rutinoitunutta täällä. Vähän olen lenkkejä pidentänyt, mutta lähestulkoon samoilla linjoilla ollaan. On jopa aika pelottavaa, miten omat mukavuusalueen rajat alkavat hämärtyä ja siirtyä ihan erilaisille vesille. Arki kun on yhtä heräämistä, syömistä ja nukkumista, kolmesti päivässä. Pystyn todellakin samaistumaan niihin satoihintuhansiin kotiäiteihin, joille neljä seinää kakskytneljäseitsemän on ihan fain. (Ja juuri kun kirjoitan näin, meillä on ollut niiiiin haastava päivä tänään Kirpun kanssa, noin mielentilallisesti siis. Eijoo mun juttu tää mökkiytyminen kuitenkaan, vaikka välillä leikisti siitä haaveilenkin.)

Rupee muuten äsämkisat pian häämöttämään Laukaassa ja sitä myöten meidän ensimmäinen "kesälomareissu". Tänäkin vuonna saadaan nauttia staffijoukkueen edesottamuksista (ja tietysti myös upeista suorituksista!), enkä voi valehdella etteikö yhtään kirpaisisi ettei olla mukana tänä vuonna. No, ensi vuoden osallistumisoikeus on vaan itsestä kiinni, joten ei muuta kuin hommiin! Sikälimikäli siis ei nyt mitään järkyttävyyksiä tule ylihuomisen ortopeditapaamisen tiimoilta (peukut pystyyn ja tassut ristiin, Luumu on edelleen oireeton!). Loppuun vielä muutama video meidän kotitokoiluista. Sain vähän uutta puhtia, kun Elina kävi laittamassa meillä mielentila-asiat kondikseen ;)

Saparoeläin seuraa - Riitan koulutuksessa

Jatketaas näillä koulutusmuistiinpanoilla ennen juhannuksen viettoo rientämistä. Luumu teki siis reilu viikko sitten Riitan koulutuksessa ruudun eteenlähetystä ja sitten toisessa setissään seuraamista. Luumun seuraaminen ei ole teknisesti koskaan aiheuttanut mitään vau-efektiä, vaan me ollaan ajan kanssa kursittu sitä kokoon milloin se on mistäkin päästä levahtanut. Seuraamisen treenaaminen oli mulle pitkään myös yhtä suossa tarpomista, mutta nyttemmin kun siihen on saanut hyviä treenivinkkejä, on treenaaminenkin ollut mukavampaa. Ja kun on ollut ahkera, seuruu on myös kehittynyt, mikä on tietysti aina ihan kiva boonus kovalle työlle.

Lähinnä nyt pohjatietoina, että Luumu on nyt reilun puoli vuotta tehnyt vallan tekniikkaa pienissä osissa. Vuodenvaihteessa keskeisin ongelma oli raju poikittaminen, jota ilmeni erityisesti vireen noustessa vähääkään. Ollaan panostettu suoruuteen tekemällä paljon vasemmalle käännöksiä, palkkaamalla överisti vasemman kyljen puolelta ja palaamalla tosi reilulla kädellä alkeisiin ja seinän vieressä seuruuttamiseen. Tähän reiluun puolivuotiseen suoruusjaksoon mahtuu paljon epätoivoa mutta myös oivalluksia. Epätoivoa siitä, että kykeneekö se edes fyysisesti seuraamaan suorassa, kun sen kontakti on niin ylhäällä (mun kasvoissa), ja näin ollen voiko siltä edes vaatia sitä. Epätoivoa siitä, että vaikka se kuinka seuraisi montakymmentä metriä suorassa viidenkin metrin päässä seinästä, poikittaako se heti, kun me treenataan seuruuta keskellä kenttää vailla mitään fyysisiä apuvälineitä. Paljon on tullut näissä treeneissä mietittyä myös että ymmärtääkö se todella mitä siltä näissä harjoituksissa haetaan. Ymmärtääkö se todella, että paikan, kontaktin ja asenteen lisäksi sen tulee seurata kroppa suorana?

Ja kun vihdoin kesää kohti kova työ alkoi tuottaa tuloksia, päästiin jälleen kerran ihanaan ikuisuusongelmaamme: kuinka saada tekniikka kestämään kisamittaisen suorituksen ajan, joka on pitkä kuin nälkävuosi tai -kymmen. No pilkkomalla ja toisaalta myös vaatimalla. Mun piti itsekin luottaa siihen, että nyt kun se jo osaa, siltä voi jo vähän vaatiakin. Ja kun paljon palkatun talvikauden jälkeen pitikin viiden askeleen sijaan seurata kymmenen, Luumulle piti ihan todella kertoa, että vaikka sitä palkkaa ei ihan koko ajan ole näkyvästi tiedossa, tämä on edelleen tärkeää.

Niinpä me tehtiin Riitan silmien edessä vähän liikkuroitua seuraamista. Siihen alle vähän omatoimista muistuttelua kehän ulkopuolella ja kehääntulo. Muistutteluissa Luumu oli hyvä ja kartalla, mutta heti kun oltin menossa kehään, se ei todellakaan ollut menossa sinne mun kanssa, vaan se oli sitä mieltä, että "tähän tokoon mitään ohjaajaa tarvita. Ihan hyvin yksinkin osaan."

Ja voi että se seuraaminen oli kamalaa. Se oli niin kamalaa, että se paikka seilasi, kontakti harhaili, eikä asenteesta ollut tietoakaan. Asennevammasta lähinnä. Mua hävetti niin paljon, etten mä ihan todella voinut antaa sen jatkua enää pidemmälle siinä kohdassa, kun olisi pitänyt peruuttaa, ja Luumu käveli mun perässä kuin etelänmatkalla äitinsä hukannut taapero. Se oli poskipuhuttelun paikka nyt. Jumankautasentäänsunkanssasihantottaenkehtaanytsunkanssastehdätäälläyhtäänmitääntänneastilähdetäänkoulutukseenjatommonenpelieikyllänytvaanjumalistekäysittenollenkaan.

Puhuttelun jälkeen Riitta naurahti, että se on kyllä sen näköinen, ettei sitä haitannut yhtään! No niinpä! Se on kyllä semmoinen pikkuinen possuttelija, että se touhuaa ihan mitä lystää, ja kun sitä yrittää ottaa taas kuriin ja nuhteeseen, sitä ei voisi vähempää haitata! Hienoa huomata ettei se sentään niin betonista ole se sen kuuppa, etteikö puhuttelulla olisi mitään vaikutusta (eihän sitä kannattaisi siinä tapauksessa tehdäkään), vaan puhuttelun jälkeen Luumu selvästi kasasi ne kaksi ajatustaan ideaksi nimeltä seuraaminen, ja pystyttiin suorittamaan Riitan liikkuroima pätkä kunnialla loppuun. Puhuttelun jälkeen Luumun seuraaminen tuntui paremmalta, ja myöhemmin videolta katsottuna se myös oli parempaa.

Heh. Vitsit oli kuitenkin vähissä siinä kohtaa, kun Riitta sanoi, että positiivisesti ajateltuna se kuitenkin selviytyi kaikesta. Selviytyi. Sitä se tällä hetkellä on meidän seuraaminen, selviytymistä. Keskeisiä ongelmia pätkän aikana oli muun muassa tiiviys (oli etenkin juoksussa väljä > juoksuseuraaminen takaisin treenilistalle, jos se siellä on kunnolla koskaan ollutkaan) ja takapään käyttö sekä siihen liittyvät perusasento-ongelmat.

Juoksusta sen verran, että mun pitää nyt miettiä itse se vauhti uudestaan. Mun pitää juosta sen verran hitaammin, ettei Luumu joudu nostamaan laukkaa, ja erityisesti tähän on kiinnitettävä huomiota täyskäännöksissä. Sille ei saa tulla käännöksen aikana niin kova kiire ottaa mua kiinni, että se joutuisi sitä kompensoidakseen nostamaan laukalle. Tätä kun vaan treenaisi, saisi varmaan sen tiiviydenkin kuntoon.

Takapään käytöstä taas. Luumuhan on joskus tehnyt paljonkin takapäänkäyttötreeniä muun muassa tasapainotyynyllä, ja saatiin se tuotua kentällekin avuksi vasemmalle käännöksiin. Tästä alkaa olla kuitenkin varmaan pitkälti toista vuotta aikaa, joten nyt olisi taas hyvä muistuttaa siitä. Luumu on edestä niin voimakas, että se takapää helposti vaan matkustaa mukana, mikä näkyy tietty laiskoissa perusasennoissa. Mä en kyllä ihan totta saa hyväksyä enää noita vinoja perusasentoja! Herranjestas sentään kun hävettää, että tämmöistä tarvii tässä vaiheessa edes ajatella. Riitta kertoi testaavansa omilla koirillaan sitä takapäänkäyttöä seuruuttamalla ensin suoraan ja sitten vauhdista siirtymällä sivuaskeliin oikealle. Alkaako koira ottaa sivuaskeleita vai matkustaako se takapää vain mukana?

Kun me oltiin käyty läpi tämä meidän huikea liikkuroitu seuruupätkä, Riitta halusi nähdä että miten me ollaan treenattu sitä suoruutta nyt talven aikana. Kun me tehtiin suoraa ja vasemmalle käännöksiä, Luumu oli taas ihan eri moodissa. Ei puhettakaan matkustavasta takapäästä eikä mistään muustakaan häröilystä. Aika nopeasti me päästiinkin lopputulemaan, että se ongelma, mikä tässä nyt selvästi käsillä on, ei sinänsä liitykään niinkään seuraamiseen. Se on mielentilaongelma, joka alkaa jo sieltä kehän ulkopuolelta. Luumu on siellä ihan liian korkeassa vireessä mielessä vaan ruudut ja kaikki muu siisti, millä se pääsee kohta itseään viihdyttämään. Ja tässä mun pitää kyllä nyt tosi ankarasti tuijottaa itseäni peiliin, koska se toisaalta saa niin vapaasti häröillä menemään muuten treenien aikana, niin mikä ihme se onkaan, että se ei kykene kunnolla keskittymään sitten kun sen aika olisi.

Todellakin allekirjoitan sen, että mun pitäisi pitää se paremmassa kurissa treenien aikana. Kunnioittaa sitä kenttää, niin sanotusti. Mutta mutta mutta kun se tuntuu niin kamalan työläältä! Siis että sukia sitä ruotuun heti jo autosta ulos tullessa. Yhtään ei saa juosta omin luvin kentälle. Yhtään ei saa itseään palkkailla siellä etukäteen, koska sitähän se tekee. Palkkaa itseään ihan ilmaiseksi juoksemalla ympyrää ja hyppelehtimällä innokkaasti. Jos ja kun se kerran saa omaa superpalkkaansa tekemättä sen eteen yhtään mitään, miksi sen kannattaisi keskittyä tekemään mun kanssa niitä hommia? Tänkkaad mulla on ollut semmoinen koira, joka tykkää niiden hommienkin paiskomisesta, koska tällä yhtälöllä joku vähänkään laiskempi tokoyksilö olisi lyönyt hanskat tiskiin jo ajat sitten...

Tää on mulle kuitenkin aika raskas aihe. Olishan se kiva, että mä voisin antaa Luumun vaikka kuukadeksi jollekin, joka laittaisi sen ruotuun ja kertoisi sille nää uudet säännöt. Mutta kun me treenataan nykyään niin vähän, ja sitä myöten sen treeniodotus senkun vain kasvaa. Niin pitäähän sillä olla hauskaa ja onhan sen nyt vähän hassua miten se sillä tavalla siellä kentällä häröilee. Enkä mä jaksaisi. Mä en jaksaisi joka kerta nillittää asioista, jotka ei suoranaisesti liity niitten liikkeiden suorittamiseen. Vaan mun pitäisi. Kyllä mä syvällä sisimmässäni ymmärrän, että mun pitäisi nyt vaan ensinnäkin päättää mitä ne säännöt on ja sen jälkeen kertoa ne myös Luumulle.

Ja kyllähän mä oikeasti tiedän, ettei se todellakaan ole siitä hauskanpidosta pois. Se vaan tarkoittaa, että se hauska on säädellympää, ja mitä enemmän mä päätän koska me (me, ei pelkästään Luumu yksin!), pidetään yhdessä hauskaa, sitä hauskempaa se hauska on! Nih! Luumu on todellakin semmoinen koira, että se käyttää niin paljon hyödykseen kaiken mitä sille puolihuolimattomasti ilmaiseksi antaa. Nytkin Kirputtimen ja sittemmin Mooin liityttyä huusholliimme, Luumu on ihan selvästi ottanut kaikenlaisia erivapauksia - ja mä annan sen tehdä niin! Sillä vaan se saparo kasvaa, kun mä annan sen possutella menemään ihan miten sattuu ja huvittaa. Aijaijai...

No, katsoin nyt syvälle sinne peiliin, ja päätin että pakko tämä on vaan käydä läpi. Eihän meidän ole mitään järkeä tehdä niin paljon teknistä työtä, jos sitä ei pysty kuitenkaan väärän mielentilan takia hyödyntämään missään. Riitta ehdotti häiriöiden avulla keskittymisen skarppiinnuttamista ensin siihen seuruun alkuun (jo aloituskohtaan) ja sitten jo taaksepäin siihen hetkeen, kun me ollaan saapumassa siihen seuruun aloituskohtaan. Eli oikeastaan koko kehäänmeno pitää rakentaa Luumulle uudestaan, ja mun kannattaakin miettiä myös sitä vaihtoehtoa, että tämmöinen Luumun tyyppinen koira kannattaisi seuruuttaa sinne kehään. Nyt kun se on saanut tulla vapaamuotoisemmin mun kanssa, taitaa se kuitenkin olla sille aika väljä käsite, eikä se oikein korjaamatta toimi.

Tehtiin pari kokeilua, ja toimiihan Luumulla toi häiriköinti aina tosi hyvin. Se alkoi selvästi olla jo ihan eri tavalla kartalla ja aktiivisen keskittynyt. Tätä kautta kun ruvetaan rakentamaan ihan erilaista mielentilaa siihen kehääntuloon, saadaan siitä kivasti myös uusi virittely seuruuseen. Ja ihan sama vaikka kehä ei alkaisi seuraamisella, skarpeista kehääntuloista ei varmasti ole missään tilanteessa haittaa. Eli nyt vaan jatketaan seuruun keston luomista, panostetaan edelleen samanaikaisesti noihin teknisiin heikkouksiimme ja ylipäänsä aina kun treenataan seuruuta, ketjutetaan se kehääntulo siihen. Ja lopetetaan kaikenlainen häröily. Palkka tulee tehdystä työstä, eikä Luumu-possunen saa enää syödä kuormasta juoksentelemalla kentällä itseään jo etukäteen uuvuksiin.

Tässä vielä loput Nanin ottamista ihanista kuvista <333
Näitä on vielä saman verran Mooista, ja ne pääsevät oikeuksiinsa sitten Mooin tunnaritekstiä kuvittaessaan.

No joo. Sitten kun olin jo (lähes) vakaasti päättänyt, että nyt me laitetaan koko meidän tokon treenaustapa uusiksi, Luumu notkahteli oikeasta etusestaan taas koulutusta jälkeisen päivän aamulenkillä ensimmäiset parikymmentä metriä. Siinä kohtaa mulla oli kyllä ihan haistakaap*ska-fiilis. Se kerkesi olla puolitoista viikkoa sen edellisen fyssarikäynnin jälkeen ihan oireeton, kunnes taas. Faaaaak! Ja tietty hirveet itsesyytökset. Treenattiin liian pian, treenattiin liian kovin, se on sittenkin rikki, ja jos se ei ennen ollut niin nyt se on ainakin. Pikainen ranteetauki-konsultaatio fyssarin kanssa, ja laitettiin se muutamaksi päiväksi seurantaan. Loppuviikon tätä kevyttä notkahtelua tapahtui päivittäin aina aamulenkin alussa. Onneksi saatiin akuuttiaika heti tiistaille. Oikeassa kyynärässä ei ollut ollenkaan kiertoa, ja sen hoitaminen tuntui Luumusta selvästi epämukavalta. Se saatiin kuitenkin hyvin auki, ja kaikki ne ongelmakohdat mitä edellisellä kerralla pari viikkoa sitten oli hoidettu, ne olivat pysyneet hyvässä kunnossa.

Elikkäs. Nyt me ollaan kahden viikon hihnalenkkilevolla. Maks puolen tunnin lenkkejä, ja sen kahden viikon jälkeen pikkuhiljaa palataan taas normaaliin elämään. Tanjan mukaan olisi ihan sauma siihen, että toi kyynärän kierrottomuus olisi aiheuttanut tätä oireilua. Toisaalta jos siellä on jotain muuta nyt, sitä ei pystytä enää fyssarilla hoitamaan, vaan oireiden palatessa se on vietävä ortopedille. Tuplafaaaak! Mä oon niin viimeiseen asti pyrkinyt välttämään eläinlääkäreitä, etenkin kun lähipiirissä on nyt tullut niin käsittämättömiä tuomioita alunperin lähestulkoon priimaksi kuvatuille koirille. En oikein uskalla edes ajatella mitä kaikkea tämmöisen D-lonkkaisen raskaansarjan pyörremyrskyn diagnoosissa lukisikaan, jos sen veisi johonkin kokovartalon ct-kuvaukseen.

Vaikka ensireaktioni on aina slaagin jälkeen vaipua syvään masennukseen ja mielipuoliseen hysteriaan, pidän ylhäällä toivon lippua siitä, että kyllähän tämä nyt edelleen on voinut johtua siitä alkuperäisestä diagnoosista. Että Luumu juoksi rinta edellä ojaan, jumiutti koko kroppansa ja koska se lyhyt viime fyssarikerran jälkeen pidetty lepo ei riittänyt sille, se alkoi oirehtia uudelleen. Mutta nyt se saatiin hoidettua, ja nyt kun me jumpataan syviä lihaksia ja maltetaan olla häröilemättä mitään ylimääräisiä, se kestää parin viikon päästä jo taas vähän enemmän. Se nimittäin vastasi tiistain terapiaan tosi hyvin ja on nyt sen jälkeen ollut noilla aamulenkeillämmekin täysin oireeton. Mä en oikein uskalla edes sitä kunnolla katsoa aamuisin, kun pelkään mitä näen. Jotenkin harhaisesti olen antanut itseni puolitoista vuotta vaipua sellaiseen unenomaiseen terve kunnes toisin todistetaan -horrokseen.

No, näihin tunnelmiin tämän tekstin päättäen olen ihan tyytyväinen, ettei meillä ole sen kummempia juhannussuunnitelmia tänä vuonna. Kun ei tota nyt mitenkään voi ottaa edes mihinkään mökille mukaan, kun se on luonteeltaan semmoinen häröpossu. Meidän juhannus sujuu täällä kotinurkissa Mooin juoksutuoksuja nuuskutellessa. Mooikoira ei aio laittaa tyynyn alle seitsemää eri kukkaa, sillä se on jo ihan vakuuttunut siitä, että Luumu on sen elämän mies. Jotenkin huvittavaa, että Luumulla on nyt pallittomana miljoonasti paremmat tsäännssit saada naista kuin koskaan miehuutensa kukoistusaikana. Ja voitte uskoa, että se kyllä edelleenkin käyttää eteensä niin sanotusti aukeavat tilaisuudet hyväkseen.

Vipuvoimaa eteenlähetykseen - Riitan koulutuksessa

Päästiin keskiviikkona piiiiitkästä aikaa kouluttautumaan, kun oltiin Anne + Koda -kombon kanssa varattu yksityistunnit Riitta Jantunen-Korrille. Meidän aamu alkoi jo 5.30 kaurapuuron keittämisellä ja Kirputtimen viemisellä Raisioon kesälomastaan nauttivan kummitätinsä luokse ekaa kertaa hoitoon. Työjuttuihin liittyvien internet-/modeemiongelmien, juoksupöksyistään luikerrelleen Mooikoiran ja kolmannet päikkärit väliin jättäneen Kirputtimen vuoksi lähes unettomaksi jääneen yön jälkeen olo oli kuitenkin keskiviikkoaamuna änböliiväbli freeshi. Sen verran mukavata oli vissiinkin päästä kotoa vähän muihin maisemiin!

Koulutuspaikkana oli Pohjois-Paippisten koulun kenttä erittäin idyllisessä maalaismiljöössä, ja aurinkokin helli. Ihan paras kesäpäiväfiilis! Niin oli muuten koirillakin. Mooi vielä reissailuun tottumattomana kulkee mukana missä vaan minne vaan, mutta Luumulla oli jo selvästi kaikenlaisia odotuksia päivää kohtaan. Se oli lämppälenkilläkin jo ihan maaninen, ei todellakaan meinannut housuissaan pysyä.

Luumu saikin aloittaa, ja suunnitelmana oli tehdä sen kanssa ruudun eteenlähetystä sekä toisessa setissä seuraamista. Mitä aikaa meille tunnistamme jäisi, Mooi käyttäisi sen tunnariinsa. Sen jälkeen kun viimeksi olen Luumun eteenlähetysjuttuja blogiin avannut, ollaan keritty paristi treenata. Hylättiin se appari-lelu-ajatus aika pian, koska onhan siinä ihan kamala häivyttäminen, eikä se vie meitä ongelmassamme yhtään eteenpäin. Nani ja Ruuti kävivät sunnuntaina meidän kanssa pienesti treenaamassa, ja Nani kysyi että ollaanko me tehty sitä ollenkaan näyttönä. Joskus vuosi sitten tehtiin näyttönä, mutta luovuttiin siitä aika nopeasti. Nyt oli siis hyvä aika kokeilla sitä uudelleen!

Ja sepä toimi oikein loistavasti silloin sunnuntaina. Luumu teki oikein pitkällä matkalla ihan luotisuoraa eteenlähetystä pelkästään näytöllä. Siitä se sai sitten apparilta lelun. Tehtiin vielä uudestaan alkuviikosta, sittemmin niin, että siellä oli kaksi apparia, eikä Luumu tiennyt kummalta se lelu tulee. Tuntui toimivan, tosin tässäkään ei päästy kiinni siihen meidän oikeaan ongelmaan. Eli siihen, että kun se toimii kyllä, jos Luumulle on kerran kerrottu mitä me tehdään (lelu, näyttö what ever), eikä tällä tavalla päästä lähemmäs sitä ekasta kerrasta toimimisen ratkaisua.

Näinpä selitin Riitalle keskiviikkona, että lähestulkoon vuosi ollaan treenattu, melkeinpä kaikkea kokeiltu. Riitta kertoikin, että jo vanhastaan EVL:ssä kisanneille koirille tyhjään juoksuttamisen hoksaaminen voikin olla vaikeampaa. Tosin enpä tiedä miten paljon Luumu tosiasiassa kerkesi viime vuonna fakkiintua merkille lähetykseen ruudun yhteydessä. Leikitään nyt vaikka, että just siitä kisahistoriasta se johtuu, että sen lampun syttyminen kestää sillä kauemmin. Tulee mulle parempi mieli ;)

Pääasiassa koko treenivuoden aikana me ollaan keskitytty tekemään se virittely aina samalla tavalla (hyvä!) ja treenaamaan lähetyksiä toooosi pitkällä matkalla toimiviksi. Alkukeväällä tuntui, että pystyttiin jo tekemään ihan kokonaista ruutuliikettä niin, että siellä ei ollut lelua tai mitään (nice), mutta enpä tuolloin vielä käsittänyt just tämän meidän ongelman laajuutta, eli että se eteenmeno pitäisi saada toimimaan missä vaan milloin vaan niin, että kukaan ei ole käynyt erikseen sanomassa, että Luumu, nyt sun pitää juosta tänne!

Toisaalta hyvä, että ollaan tehty pitkällä matkalla. Ongelma nyt kuitenkin on se, että Luumu jää siihen muutaman metrin päähän pyörimään hoomoilasena ympyrää, jos eteenlähetystä tekee noin niinkuin kylmiltään (kuten keskiviikkona totesimme). On hyvä että siihen on virittely, tosin sitäkin mun kannattanee miettiä uudelleen, että mikä siinä on se pointti. Riitta tykkäisi, että jo virittelyssä koiralle tulisi semmoinen olo, että äkkiä eteenpäin. Lisäksi me ruvetaan nyt rakentamaan Luumulle sitä irtoamista ihan toisesta päästä. Eli pikkuhiljaa kasvatetaan matkaa sen sijaan, että tehtäisiin aina niitä 30 metrin juoksutuksia.

Luumulla olikin aika muikeat treenit, kun se sai häröillä tennispallon perässä, kun itse harjoittelin käyttämään Riitan lyhytvartista vipupalloa. Meillä on kaksikin näitä vipuvarsia kotona, mutta en ole hoksannut ottaa niitä treenikäyttöön. Tosin välineurheilijaksihan tässä ihan pitää ruveta, sillä tommoista kätevästi treeniliivin taskuun mahtuvaa lyhyttä meillä ei just ole. 

Lisäksi että matkaa kasvatetaan metri kerrallaan vipupallo perään viskaamalla, rakennetaan Luumulle myös uusi virittely, joka tarkoittaa että juokse edessä olevalle lelulle. Lelu voi olla se takaa lentävä vipupallo (vapautus uudella etulelua merkitsevällä sanalla; varo käyttämästä jessiä, koska se selvästi tarkoittaa Luumun mielestä multa tulevaa palkkaa) tai etukäteen kentän reunaan viety lelu. Eli samanaikaisesti kun matkaa rakennetaan metri kerrallaan, voidaan tehdä niitä mitä me vähän jo kerittiin jokunen viikko sitten aloitellakin. Eli vaikka treenien alussa viedään iso, näkyvä lelu kentän reunaan (hyvä paikka on sellainen, jota koira ei lähetyspaikalta näe, vaikkapa nurmen ja hiekan vaihtumiskohta), sitten tehdään kokonaan jotain muuta, ja koitetaan sen jälkeen lähettää koira eteen lelulle (muista aina virittely!). Tässä on tärkeää (kuten vipupallossakin), että koira juoksee aina suoraan, kunnes vapautetaan. Kentän reunaan jätettyä lelua voi appari vaikka narulla vetää liikkeelle vapautusvaiheessa (lelu!), jotta koira näkee sen eikä missään nimessä käänny ympäri ohjaajaan päin. Sama juttu vipupallon kanssa: juoksuta mieluummin kaksi metriä suoraan kuin kolme niin, että koira kerkiää kääntyä.

Ja vielä kun puhuttiin siitä näyttämisestä, sekin on kuulemma ookoo, mutta pitää ihan samalla tavalla muistaa häivyttää. Eli joku voi käydä näyttämässä, sitten tehdään väliin jotain muuta, ja vasta sen jälkeen lähetetään eteen. Tässä voi palkkana olla se vipupallo vaikka. Kaikissa treenaustavoissa pitää muistaa, että parempi on kuitenkin se, että se juoksee kauas, vaikka jäisikin etsimään lelua (mitä meillä ehti vähän jo käydä silloin muutama viikko sitten), kuin se että jää siihen parin metrin päähän pyörimään kuin puolukka en sano missä. 

Saatiin kyllä tosi toimivanoloisia vinkkejä jatkoon, enkä epäile yhtään etteikö me saataisi ruutua kasattua näillä ohjeilla. On se vipupallo kyllä näppärä vehje! Senkin heittoa piti kyllä jokunen kerta harjoitella, että saa aikaiseksi semmoisen matalan mutta pitkän luikautuksen. Liian korkealla heitolla koira jää tietty taas pyörimään paikoilleen, kun se raukka ei tajua mistä se pallo tippuu naaman eteen. Vipupallosta saa myös kivan lisän niihin virittelymaneereihin. Hihhih!

Jatkan noista Luumun seuraamiseen liittyvistä muistiinpanoista toisen kerran, kun nyt vaan suht pikaisesti tulin täällä Bloggerin puolella kääntymään. Niin ja Mooin tunnarista! Siitäkin pitää tietysti kirjoittaa, kun vaikka ollaan tehty noita ritilätunnarin pohjia jo useamman kuukauden, niin Mooi selvästi on kaivannut jotain vähän toiminnallisempaa lähestymistapaa tähän nuuskuttelutehtävään. 

Sateisesta ilmasta huolimatta meillä on mukava viikonloppu tiedossa. Mooi menee sunnuntaina Uuteenkaupunkiin ryhmänäyttelyyn, ja tarkoitus olisi taas saman AK-kombon kanssa vetää pikkutreenit siinä sivussa. Muutenkin tuntuu nyt jotenkin tosi kivalta tää elämä taasen. Ihan pikkujuttu varmaan monelle, mutta meille suuri. Eilisellä tunnin iltalenkillä tuli monta tosi haastavaa ohitustilannetta, mutta selvittiin niistä kaikista todellisella kunnialla! Yhdelläkin tienpätkällä oli lapsilla fleksin päässä joku murhaavasti haukkuva vihikoira (?) ja meidän oli pakko mennä siitä vaan ohi. Ja kun siitä selvisimme, eikö ne vielä jostain syystä lähteneet sen alati haukkuvan otuksen kanssa meidän perään juoksemaan. Siinä meinasi itselläkin sydän revähdellä, kun mietin vaan että toivottavasti ne penskat osaa käyttää sitä fleksiä ja että sen lukko toimii! Kreisii meininkii... Ja sen jälkeen ohitettiin vielä kahdesti pieni valkoinen räksyttävä - just niitä, jotka on Mooin mielestä nykyään ihan saa*anan kätyreitä vähintään, mutta nyt ei tarvinnut yhtään louskuttaa takaisin. Vanhat sanonnat on parhaita, ja niinpä tässäkin asiassa varmaan aika parantaa haavat. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Mukavia ohituksia hei meidän kaikkien viikonloppuun, toivottaa tämä jengi!

Nani otti meistä sunnuntaina myös kuvia, ja nää on niiiiin ihania! (Lisää tulossa!)
Kiitos!

Kuntokoira 2013

Luumu tuijottelee tuossa vieressä, että tehdään jotain. Eilen mentiin tukka putkella, ja tänään ei olla tehty sitten yhtään mitään. Osallistuttiin eilen ensimmäiseen Kuntokoira-tapahtumaan sarjassa 6,5 km kävelijät. Loistava päivä, mutta kerron sitä ennen ihan lyhykäisesti Luumun pikahoitopäivästä Hamtin luona. Haha. Olin perjantai-iltana kolmisen tuntia DOXX-areenalla Raisiossa kuuntelemassa Raili Halmeen luentoa koiran muistista (tästä lisää myöhemmin - promise!), ja Luumu oli sen aikaa harjoittelemassa Hamtin ja Noan luona kolmestaan olemista. Tyypit kävivät lenkillä ja Luumu oli pariin otteeseen tehnyt "Mimmit", eli ottanut ritolat ilmeisesti siinä ajatuksessa, että loogisinta on, että mami löytyy sieltä suunnalta, mistä juuri tultiin. 

Hamti kirjoitti tästä heidän ilmeisen mukavasta lenkistään enemmän omassa blogissaan, ja kannattaakin lukea teksti pilkettä silmäkulmassa. Pakko sanoa että luennolta tultuani repesin muutaman kerran remakkaan röhönauruun. Siis kamalaahan se toki on, että 19 kiloa terävähampaista vesipuhvelia juoksee tuolla Raision metsissä ihan valtoimenaan. Mutta silti. Pystyin jotenkin sieluni silmin näkemään sen tilanteen kun siellä karjutaan katoavan kiitopossun perään kurkkutorvi mutkista suorana, eikä possua vaan takaisin kuulu. Pystyin jopa näkemään mielessäni Noan hölmistyneen ilmeen että tässä sitä vaan kiltisti istutaan, kun emäntä huutelee metsään sieltä vastausta saamatta. Heh.

Luumu on tosiaan menossa loppuvuodesta H&N-hoitolaan pariksi viikoksi, ja jotta ulkoilu hihnatta olisi tällöin mahdollista eikä veisi Hamtia lopullisesti hermoparantolaan, lievät kontaktisulkeiset voisivat olla kaksikolle paikallaan ;) Kai se on vaan niin voimakas edelleen se meidän näkymätön napanuoramme, mamin ja Mupelon, olisiko jo aika katkaista se..?

Kuntokoiraan! Samana päivänä olisi ollut Hyvinkäällä myös staffierkkari, mutta koska noita näyttelyitä tursuaa tämän kesän jälkeen jo jokaisesta ruumiinaukosta, en jaksanut käyttää Mumeloista siellä. Lisäksi Paimio on meitä paljon lähempänä, ja ollaanhan me niin urheilullisia muutenkin... Looginen valinta siis ;) En saanut ketään meille lenkkiseuraksi, osa oli erkkarissa, osa jossain ulkomailla ja osan mielestä me kävellään niin kovaa, ettei siinä seuraksi jaksa tulla. Onneksi törmättiin paikan päällä muutamaan tuttuun, ja tuli sitä tuntemattomienkin kanssa sananen vaihdettua. Itse kävelylenkin lisäksi huippukohtia olivat ehdottomasti Nanin kanssa höpöttely, Mupelon juoksuvermeiden sovittaminen ja Mondioring-näytöksen ihaileminen. Mätsärikin paikan päällä järjestettiin, mutta ei osallistuttu siihen tällä kertaa. 

Taas manasin, etten ottanut järkkäriä mukaan. 

Mahtavinta oli miten koira reagoi pilliin välittömästi,
jätti maalimiehen ja palasi ohjaajansa luo.
Upean näköistä! 

Mupelolla oli paljon haisteltavaa 

Herra pallonaama odottelee starttia.

Mumu käyttäytyi paikan päällä oikein mallikkaasti, ja kerta kerran jälkeen sitä vaan yllättyy, että miten aikuismaisesti se jo väenpaljoudessa osaa olla. Kun pötköteltiin nurmikolla, sitten pötköteltiin nurmikolla, ja kun seurattiin Mondioringiä, sitten seurattiin Mondioringiä. Toisin sanoen tämä kesä on totuttanut Luumun keskittymään olennaiseen, eikä se vuoda enää samalla tavalla ympäristöönsä. Se ei siis hössötä enää tavallisista häiriötekijöistä, kuten vieraista, läheltäkin ohittavista koirista. Ihanaa. Ja tästäkin suunta on edelleen rauhallisempaan päin!

Nani oli niin ihana, että nappasi meistä muutaman kuvan, ihan vaan että saan laittaa niitä sitten blogiin. SUPERKIITOS!! Ne on niin hienoja, etten oikein kehtaisi laittaa niiden rinnalle näitä omalla pikkukameralla napattuja, mutta teen sen silti. Kestäkää. Kiva päivä, ja vaikka kävellessä oli paikoin melko kuuma (syyskuinen aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta, ja olo oli kuin heinäkuussa!), selvittiin reitistä kunnialla. Ei jäänyt reitin varrelle koira eikä emäntä, vaikka sellaistakin joku siinä ennen starttia ennusteli... lähinnä siis emännän maaliin pääseminen kyseenalaistettiin.

Luumu oli selvästi sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt osallistua vähintään hölkkäilijöiden, tai mieluiten juoksijoiden sarjaan. Koko Kuntokoiran "kuninkuusluokkahan" oli 10 km juoksusarja, mutta lämpimän sään vuoksi 10 kilsaa muutettiin 6,5 kilsaksi. Luumun juoksuhalut ja takaraivossa jyskyttävä taju siitä, että ajanotto käy koko ajan, herättelivät kyllä kieltämättä ideoita ensi vuonna kilpasarjaan noususta. Kuka tietää? Tuli meinaan FitDogin teltasta ostettua sellaiset pro-juoksuvermeet meille molemmille, että säälihän se on, josseivät ne pääse tositoimiin (Non-Stopin Y-valjas Luumulle, joustava 1,5 metrin (= 2 metrin) välikappale ja itselle tukeva juoksuvyö). 

No on vermeet!
(C) Nani Härkönen 

Vihoviimeisenä kävelijöiden starttia odotellessa. 

Luumu oli todellakin sitä mieltä, että oltiin väärässä sarjassa.
(C) Nani Härkönen 

Tämmöinen näkymä siinä silmien edessä oli 6,5 kilsan ajan.

Jännä kyllä... ennen Luumun tuloa en pitänyt itseäni mitenkään kilpailuhenkisenä ihmisenä. "Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpa." En enää! Nälkä todellakin kasvaa syödessä, ja vissiin mahalaukun tilavuuskin. Lähdettiin kävelyyn kaikkein viimeisimpänä, ja maaliin tultiin kaikkein ensimmäisenä. Sen verran sai laittaa tassua toisen eteen, että jossain vaiheessa tuntui koko kroppa olevan yhtä maitohappoista jalkaa. Muiden kävelijöiden ohittamisen ja suunnilleen kilsan jälkeen Luumunkin tahti rauhoittui, ja loppulenkki mentiin nätissä ravissa. Puolessa välissä oli juomatauko, ja lenkin jälkeen nautiskeltiin FitDogin palautusjuomaa. Tässä muuten kulkemamme reitti, jos jotakuta kiinnostaa.

Alkuihmetyksen jälkeen Luumulle maistui FitDogin palautusjuoma. 

Muiden maalintuloa seurattiin täpäkkänä.
Vauhtisammakko. 

Mumu pääsi poseeraamaan Nanille <3
(C) Nani Härkönen 

(C) Nani Härkönen 

(C) Nani Härkönen 

(C) Nani Härkönen 

Paimio on kyllä kaunis pikkukaupunki. Sen lisäksi tietysti, että me piikkiöläisinä kadehdimme paimiolaisten liikennevaloja, minulla on paljon lapsuusmuistoja sieltä. Mummi ja ukki asuivat siellä hyvä aikaa lapsuuttani. Ylävista oli paras vista, ja Karvinen oli jotain ihan muuta kuin keltaraidallinen sarjakuvakissa. Olen käynyt mummin kanssa kuuntelemassa Kari Tapion musisointia alavistalla sijaitsevassa kenkäkaupassa, ja nyt aikuisiällä on tullut muun muassa jumpattua keskustassa Viva Vista -tapahtumassa. Paimiossa on muutamia ihania lenkkipolkuja, jotka ovat vielä valloittamattomina verkkoselaimen suosikeissa. Paimio <3

Joku oli autossa paluumatkalla pikkuisen väsynyttä poikaa. 

Jaa otatsä jotain kuvia vai?

Luumu harrastaa

Meillä oli ihan huippupäivä tänään ensin Littoisten järven jäällä katsomassa kun isommat veti ketjua ja sitten Nanin Kuono ja Tassu -kuvauksissa täällä kotinurkilla Vanhalinnassa. Olin siis viime viikolla tutustumassa Turun FWPA:n taakanvetoporukkaan, ja heti tällä viikolla päästiin Luumun kanssa mukaan treeneihin. Tai meidän osalta mennään nyt vielä useamman kuukauden ajan ihan vaan tarkkailumeinigillä tuon jalan takia, mutta aivan äärimmäisen hyvää harjoitusta se on se hihnassa muiden perässä (vetämättä) kulkemisen harjoittelukin. Muutama ärräpää pääsi tänään väkisinkin, mutta kyllä ne aivot sieltä paikoitellen kuitenkin löytyivät. Luumu sai kokeilla päälleen myös Shakiran vetovaljaita, ja niitä saamme kuulemma jatkossa lainata, jotta totutaan ylipäätään pitämään valjaita (Luumulla on ollut valjaat päällä ainoastaan kerran jälkimetsällä!). Ajankohtaiseksi tulee varmaan jossain vaiheessa hankkia ne omatkin valjaat, ja leikittelen ajatuksella, että Luumu voisi joskus hamassa tulevaisuudessa vetää pulkalla lapsia tai vaikkapa polttopuita. Joskus sitten...

Kiitos Manja ja Tea kivasta aamulenkkiseurasta! 

Luumu olisi niiiiin mielellään vähän riiustellut tyttöjä.

Aikaisemmin tällä viikolla oltiin sekä maanantaina että keskiviikkona toko-treeneissä. Jopa meidän kouluttajamme huomasi Luumun erinomaisen vireen - ja olihan se ihan loistava, vire ja koira! Nyt muutamana viime kertana olen pystynyt pitämään Luumua koko treenin ajan irti (toki hihna perässä roikkuen), ja jos se jotain hajua vähän lähtee nuuhkimaan, huomion saa helposti kiinnitettyä taas työntekoon. Luumu oli tälläkin viikolla ihan tulessa, ilmiliekeissä! Harjoitus toisensa perään se teki innoissaan mitä pyydettiin, ja vaikkei pyydettykään, se tarjosi mitä mieleen juolahti. Tällaisen koiran kanssa on ihan mahtavaa lähteä treeneihin ja tulla taas kotiin. Pus murua! (Ainiin, luoksetuloharjoituksesta tuli videokin.)

Palkka taakse

Perusasento sujuu meiltä jo tosi hyvin.
Nyt pitäisi vaan ruveta vähentämään käsiapua. 

Mumu tarkkaavaisena odottaa palaako mami palkkaamaan
vai pitääkö tästä äkkiä tempaista perusasentoon. 

<3 

Luumu jäi kuuntelemaan takahuoneesta kuuluvaa koiran laulantaa...

... ja pakko oli vähän lähemmäs mennä katsomaan että mistä se ääni oikein kuuluu!

Teemu oli myös kummallakin kerralla mukana treeneissä ja sai toisella kerralla vapautuksen kameramiehen roolistaan. Ollaan vähän puolileikillään Hamtin kanssa kaavailtu Teemulle harrastuskoiraksi esimerkiksi malia, jonka kanssa Teemu voisi treenata vaikka agilityä tai suojelua, mutta tästä mielikuvitus-malista taitaa tulla sittenkin toko-koira! Teemu nimittäin mainitsi treenien aikana, että kannattaa odottaa vähän aikaa ennen kuin antaa uuden käskyn, koska Luumu ei selvästi reagoi siihen, jos se mässyttää namia vielä edellisestä tehtävästä. Esimerkiksi kun olen pyytänyt sen vierelle perusasentoon, se lähti usein seuraamaan minua, vaikka pyysin sitä odottamaan perusasennossa. Ja todella tarkkanäköinen Teemun huomio olikin - kun maltoin odottaa, että Luumu sai syötyä suunsa tyhjäksi, se jäi lähes sataprosenttisella varmuudella odottamaan eikä lähtenyt perääni! No joo, kenties meille ei tule malia, eikä Teemun aika ihan vakavasti otettuna riittäisi koiran kanssa harrastamiseen. Ajatuksella on kuitenkin hauska leikitellä. Kuvitelkaa nyt, meitä vaikka toko-kokeessa kilpailemassa toisiamme vastaan samassa luokassa! Haha... voi olla että olisi vähän liikaa aineksia parisuhdekriisille siinä...

Kotipihalla napsittuja otoksia lumi-Muumusta

Aijee kun talvella on ihanaa!

Mitäpäs muuta... Luumun jalka on Tanjan jumppaohjeilla ottanut ihan hirmuisia kehitysloikkauksia, tai lähinnä nyt tuossa istumisasennossa. Ollaan siis harjoiteltu oikeaoppista istumista, ja jo ihan parin päivän treenaamisen jälkeen Luumu istui oikein aina kun sitä satuin tarkkailemaan (eli usein!). Tällä hetkellä saamme liikuntaakin mielestäni riittävästi, kun päivään mahtuu sen kolmen vartin pidemmän lenkin lisäksi pienempi 15 - 20 minuuttinen pyrähdys viiden minsan pissalenkin lisäksi. 

Metsä odottaa, ja mami pyytää vaan odottamaan!

Pissan mussuttaminen vasta sataneen lumen alta
olikin  jo hieman haastavampaa! 

Aloin reilu viikko sitten päästää Luumua irti tuossa läheisessä puistossa, että tottuisi taas olemaan vapaana hepuloimatta. Yhtä ainutta hullujuoksee-kohtausta lukuunottamatta se on ollut ihan maltilla irti, ja lähinnä vaan pyrähtelee hajulta toiselle. Käytiin lisäksi pari kertaa hihnassa tuossa meidän lähimetsässä, ja yhtenä päivänä ihan etukäteen suunnittelematta Luumun vire oli niin matalalla, että päästin sen irti metsään. No, tähän vaikutti kyllä vähän se, kun halusin ottaa valokuvia auringon kultaamista lumisista puista, ja hihnassa kiskova staffi toisessa kädessä ei ihan tarjoa niitä parhaimpia kuvausolosuhteita. Mutta hei - ei hepulia! 

Meidän irtsari-puisto - tänne pitää päästä aina keskellä päivää,
koska neljän aikaan voi tulla jo joku vastaankin.

"Niin siis kuvaak sä mua kun mä oon paskalla..?"

Etenkin ne pari ensimmäistä kertaa irti ollessaan Luumu käyttäytyi kuin teini-ikäinen villihevonen.
Pukitteli menemään ja välillä vilkuili mua että ihan totta, pääsinkö todella vapauteen?

Nämä välimatkat ei oikeasti ole ihan näin suuria, miltä tässä näyttää. 

... tätä se suurimmaksi osaksi kuitenkin on se irti oleminenkin... 

Nämä puut olivat syypää Luumun irti päästämiseen metsässä :) 

Toisella "puistoalueella" irti. Tässä on ihan lähellä ihmisten takapihoja, joten tänne, täällä, takaisin ja milloin mitkä muutkin käskyt ovat todella tarpeen. Ja halutessaan Luumu osaa myös ei sinne.

Pahoittelen kuvasaasteen aivan törkyistä määrää tällä kerralla, hyvin pian voin toivottavasti laittaa tänne ne Nanin tänään ottamat IHANAT kuvat. Sain vilkaista jo muutamaa ihan siitä kameran näytöltä, ja voin kertoa ja kohta myös näyttää, että padam! Aivan mahtavia. Ei voi muuta sanoa.