Rantajellonat

Ihmeellisen vähän teitä on kiinnostanut tuo eilisöinen Korri-tekstini, vaikka itse kävin vielä puolen yötä ihan kierroksilla sen kirjoittamisen jälkeen. Pohdin kyllä noiden suhde- ja kisajuttujen lisäksi meidän omaa torstai-illan treeniä Kaarinan kisakentällä. Ihan tosi hienot (lopulta) kisamaiset jäävät, nouto oli mitä oli minun osaltani, mutta Luumu teki hyvin... 

Paikallamakuussa on kuitenkin ilmennyt jälleen uusi haaste, johon pitäisi keritä puuttumaan ennen kahden viikon päästä olevaa koetta. Eilinen oli neljäs kertamme Kaarinan lukion kentällä, ja ollaan pystytty tekemään hienoja täysmittaisia paikallaoloja ihan äärihäiriöissä. Yhteen seikkaan en kuitenkaan ole kiinnittänyt huomiota - piilomatkan pituuteen. Nyt kun tehtiin vähän koemaisempi piilo (eikä jääty ihan siihen koiran nenän eteen auton taakse), Luumu oli kitissyt ja ollut levottoman oloinen lähes koko ajan! Juuri tätä kaipasinkin...

Selkeästi se on edelleen epävarma, vaikka paikka on tutuksi käynytkin. Pienikin muutos totuttuun kaavaan nostaa epävarmuutta, ja näillä eväillä mentiin näköjään ihan siellä hermorakenteen rajamailla. Hienosti pysyi kuitenkin, ja mietinkin että seuraavalla (täysin samanlaisella) kerralla L on taas jo paljon varmempi. Toisaalta minun pitäisi muistaa välillä myös helpottaa, etenkin nyt kun ollaan pitkään tehty vain vaikeita. Pitää tehdä paljon lyhyitä poistumisia, jotta se jättötilanne ja pidempi piilomatka tulee tutuksi. Ja että voi olla iloinen yllätys kuinka nopeasti sitten palaankaan takaisin. Hyvä neuvo oli myös käydä ennen paikallaoloa katsomassa koiran kanssa sitä piilopaikkaa. Luumulle vaikean liikkeestä tekee juuri se, kun se ei tiedä missä minä olen. 

Kokeiltiin tänään Nättinummessa mamman takapihalla uudessa paikassa tehdä paikallaoloa niin, että kävin Luumun kanssa kiertämässä piilon ensin, ja annoin sen nuuskutella siellä ympäriinsä. Samalla sanoin, että mami menee, Muumu ei tule mukaan (vähän samanlaista hokemaa, kun sanon kotoa lähtiessäni). En tiedä oliko tällä mitään positiivista vaikutusta, mutta liikkurina toimineelle Japelle annoin ohjeeksi sanoa Luumulle jämäkästi odota, jos se alkaa jälleen kitistä. No olihan se alkanut noin 30 sekunnin kohdalla, mutta odota-käskystä oli silmin nähden rauhoittunut ja pitänyt lättynsä kiinni loput 2,5 minuuttia.

Staffifoorumilla tuli puheeksi piilossaolon treenaaminen, ja ajattelinkin nyt yrittää hyödyntää tutun ihmisen läsnäoloa kisapaikalla. Jos Luumu pääsisi siitä epävarmuudestaan ihan sillä, että sille toistaisi (nyt treeneissä liikkuri / joku tuttu) sen jättökäskyn odota (ai niin se oli se juttu mihin tässä piti keskittyä), niin ehkä kokeeseen mennessä se olisi kokonaan päässyt siitä kitinästään..? Enkä tosiaan tiedä alkoiko tuo kitinä siitä matkan pidentämisestä vai mistä. Osaltani haluaisin uskoa siihen, että Luumu on vaan jostain kummallisesta hormonaalisesta syystä siirtänyt sen joskus arjessa käyttämänsä kitinän treenikentälle. 

Nimittäin... Luumuhan on yleensä todella hiljainen koira. Nyt kun se on taas useamman viikon ajan lussutellut noita pissoja tuolla ulkona, syönyt ruokansa vain noin joka toinen päivä ja antanut Serlan pehmo-oravalle taas elämänsä kyytejä, se on myös kitissyt enemmän. Esimerkiksi nähtiin viikolla Nooaa, ja kun Luumu ei heti päässyt sen luo vaan joutui odottamaan, se ihan kuuluvasti aloitti helkkarin ärsyttävän vinkumisen. Ja tätähän se ei normaalisti tee... Mitä oikeastaan tällä jahkaamisellani halusin kysyä, niin voiko koira jollain lailla yleistää jonkin tiettyyn asiaan kuuluvan käytöksen (narttujen perään vinkumisen) johonkin toiseen tilanteeseen (paikallamakuussa minun perääni vinkumisen)? Vai olenko nyt ihan hakoteillä, ja mistä tässä oikeasti on kysymys, niin tehtävä on vaan Luumun hermoille tehty liian vaikeaksi?

What ever... Uskon määrätietoisella tehtävän vaikeuttamisella, satunnaisilla helpoilla toistoilla, rutiininomaisella tekemisellä, johdonmukaisuudella ja sairaanhauskuudella pystyvämme vaikuttamaan tuohon epävarmuuteen, ja johtui se vinkuminen mistä hyvänsä, siitä päästään toivottavasti ihan sanomalla Luumulle siitä. Jos vinkuminen johtuisi hermoista, vinkumisen kieltäminenhän ei auttaisi mitään... Mutta jotenkin uskon syyn kumpuavan nyt jostain muualta...

Mutta hei, tänään oli hyvä treeni mamman takapihalla uudessa ympäristössä, ja sen jälkeen mentiinkin pitkästä aikaa tutulla porukalla Maskun kuopille pulikoimaan. Koiruudet tykkäsivät jahdata toisiaan (tai Nalle Luumua) ja talviturkeistakin päästiin moneen otteeseen. Onni on lyhytturkkinen koira, jonka voi melkein suoraan mutalammikosta viedä näyttelyyn ;) Ihanaa muuten, että huomiseksi on luvattu niin nätti keli. Säämies on suosinut meitä joka ikisellä ulkonäyttelyreissullamme <3 <3 (Hassua muuten tällä hetkellä ajatella sitä jännityksen määrää, josta joskus muinoin olen näyttelyä edeltävänä iltana kärsinyt... Jännitys ei ole mennyt mihinkään, se on vaan vaihtanut kohdetta!)

Yritettiin tässä lavastaa sama kuvaustilanne uudestaan
kuin pari vuotta sitten aivan samassa paikassa.
Toinen puolisko oli vaan kiinnostunut tällä kertaa jostain ihan muusta kuin katsekontaktista... 

On hän niin onnellinen... 

Luonnon oma sekoitustikku niille, jotka käyttävät sokeria. 

Paluureissulla onnistui jo paremmmin. 

Rumasana irtokoira!

Voi v*ttu voi v*ttu voi v*ttu!!! Eikö meitä tullut nyt sitten se irtokoira vastaan, jolta niin kauan olemme säästyneet! Ja täällä meidän lintukodossamme vielä, Vanhalinnassa! Tämä kävi eilen, kun menimme Luumun kanssa metsälammelle sepän pajan taakse pulikoimaan ennen illan treenejä. Oli kaunis, lämmin päivä. Aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta. Linnut lauloivat, sirkat soittivat. Jopa sammakoiden kurnutuksen voi melkein kuulla, jos pinnisteli mielikuvitustaan. 

Humpsista vaan 

Oliko tämä se Loch Nessin merihirviö? 

Hiijoppia 

Muumun kohtatuleehepuli-ilme

Kun oltiin pulikoinnit pulikoitu, käpyteltiin Muonamiehen polkua pitkin metsäpätkän toiseen päähän, ja huomasin edessä olevalla risteävällä polulla jonkun ison olennon irti. No koirahan se oli. Luumu oli juuri ollut minulla käskyn alla takana, kunnes olin päästänyt sen juoksemaan mäen alas. Luumu pysähtyi tuijottamaan matkan päästä koiraa, ja kutsuin sen luokse. No ei tullut ekasta, eikä ehkä tokastakaan, mutta kolmannesta tuli. Ja niin tuli se irtonainen möhkälekin. 

Kaikki tapahtui niin äkkiä. Otin Luumua vaan vaistonvaraisesti pannasta kiinni (ainakin minun koirani on kiinni...), kun sininen tanskandoggi tulee ihan iholle niskakarvat pystyssä haistelemaan minun pitelemääni Luumua. Omistaja huuteli matkan päässä koiraansa, eikä hänellä tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä tulla hakemaan luoksetulokutsuihin millään tavalla reagoimatonta koiraansa pois. Tai kenties tämä kiireettömyys on suhteellista. Tuntui meinaan ihan hiton pitkältä ajalta seistä siinä vastakkain koiran kanssa, jonka kuuppa on minua rintaan asti! Ihan oikeasti näin elämämme heijastuvan filminauhana tämän jättiläisen roikkuvien silmäluomien sisäpinnalta. Minun ja Luumun. Ennen kuin omistaja ehti tulla hakemaan koiraansa pois, Luumu ehti jo nostella ylähuuliaan ja olla sitä mieltä että onpa kohtuuttoman epäreilu tilanne. 

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Luumu sai nyt palkkioksi tottelevaisuudestaan sen, että vieras jättiläiskoira tulee sen iholle samalla kun mami pitää pannasta kiinni. Reiluuden nimissä minun olisi pitänyt päästää Luumu irti pärjäämään omillaan. Minun olisi pitänyt oman henkeni uhalla hyökätä kohti meitä nelistävää doggia, ihan sama mitä sen jälkeen olisi tapahtunut. Omistaja huuteli meitä kolmea lähestyessään sen olevan ihan kiltti (juuri se, millä ei tällaisessa tilanteessa ole yhtään mitään väliä...). Tähän minä muistan vastanneeni että niin tämäkin, yleensä. Ja koska varmaan näytin siltä, että haluan jäädä jutustelemaan tilanteeseen kauemmaksikin aikaa, hän kysyi onko tuo minun koirani vielä ihan pentu. Ei. Näissä on muuten samaa näköä. No juu. Ja sitten ne läksivät. 

Eihän siinä sinänsä mitään tapahtunut, mutta olin niin järkyttynyt, että jalat oikeasti tärisivät ihan hervottomasti. Siis ihan kuin olisin seissyt jumppapallon päällä. Olin myös ihan pirun vihanen. Miksi? Miksi kun Luumu totteli, niin miksi sen toisen piti tulla luokse? Toisaalta jos en olisi huutanut Luumua luokse, doggi ei olisi välttämättä huomannut meitä ollenkaan, eikä tilannetta olisi päässyt syntymään. Silloin en olisi kuitenkaan mennyt takuuseen siitä, etteikö Luumu olisi lakannut seisomasta ja tuijottamasta, ja lähestynyt itse doggia. Kannan itse ihan mielettömän vastuun siitä, millaisen koiran olen itselleni ottanut. Siitä, että kenenkään, joka ei siihen halua tutustua, ei ole pakko. Että se tottelee. Että siihen voi luottaa. Ja voi herran jestas, jos minulla olisi tuota viisi kertaa suurempi doggi. Mikä vastuu! Luumu näytti oikeasti ihan minipossulta sen rinnalla. 

Ja mikä ironisinta. Olen joskus miettinyt, miten hupaisaa olisi saada Luumu tuollaisen sinisen tanskandoggin kanssa samaan kuvaan! No siinähän mulla roikkui järkkäri kaulassa - ei vaan ekana käynyt mielessä ruveta kuvailemaan.

Ei ole kovin kaunis jääkakku, mutta tuntui maistuvan. 

Meidän pihalle on ihan tyhjästä ilmestynyt kolmemetrisiä daalioita (?) 

Tyyppi pystyi rentoutumaan tilanteen jälkeen
huomattavasti nopeammin kuin minä.

Olin niin vihainen, että tiuskin koko paluumatkan Luumulle. Reunaan! Et kisko yhtään! Raukka parka toimi tilanteessa juuri niin hyvin kuin siltä vaan voi odottaa, ja sitten saa palkaksi vielä irtokoiran sekä paskan mamin. Oli pakko jäädä omalle pihamaalle vielä puhaltelemaan, ja annoinkin Luumulle sen päivän ruoan etukäteen jääkakkumaisessa muodossa. Olenko hysteerinen? Vähän. Miksi en voisi odottaa muilta samaa kuin itseltänikin? Vaikka kuinka huutelen eurooppalaisen, rennomman koiranpitokulttuurin puolesta, siellä ne koirat ovat "aina" hallinnassa. Okei, vähän karrikoitua, but you get the point. Kun oltiin Luumun kanssa molemmat taas ihan todella rentoja (!), lähdettiin TSAU:lle Marin kanssa treeneihin. Ajattelin, ettei varmaan tule tällaisen episodin jälkeen taas yhtään mitään - mutta kuinka ollakaan, tähän asti viikon paras treeni, ja Mumelo oli sulaa kultaa. Mussukka. 

Mamman viisikymppiset Porissa

ONNEA VIELÄ VIEHKEÄLLE JA VETREÄLLE VIISIKYMPPISELLE :DDD Nimittäin meidän mamma täytti sunnuntaina pyöreät 50 vuotta, ja niitä vietettiin missä muualla kuin Porissa näyttelykehän laidalla! Olisin keksinyt kyllä viisikymmentätuhatta parempaakin tapaa viettää noin merkittäviä synttäripäiviä, mutta nyt näin. Oltiinkin keksitty näyttelyn lisäksi kaikenlaista mukavaa porilaista puuhaa, ja päivä olikin kaikin puolin oikein onnistunut. Näyttelyt oltaisiin kyllä voitu jättää välistä, sillä EH:ta oli vähän turha lähteä noin "kaukaa" hakemaan. Tuomari ei vaan tykännyt piukeasta bambiinistani, sillä hyvä.

Luumu ravasi, mutta missä on minun hymyni?

Tuomari seuraa tarkkaavaisena meidän menoa (!)

Mitä siellä lukee?

Portugalilainen tuomarimme Pedro Sanches Delerue näytti tykkäävän vähän Luumua pienemmistä ja pyöreämmistä staffeista, sillä hänen mielestään Luumulla olisi saanut olla vähemmän jalkaa, pyöreämpi pää ja enemmän rintaa. Oikein osuvaa kritiikkiä hän oli löytänyt, Luumu ei vaan kaikkine kinttuineen ja rimpulaisine olemuksineen ollut hänen makuisensa staffi. Vähän tuo EH jäi harmittamaan, koska Luumu liikkui helteen tai harjoituksen ansiosta paremmin kuin koskaan. Lisäksi Luumu oli uroksista ainut EH:n saanut, mikä tietty vähän myöhemmin kirpaisi (mitä me vertaamaan ;)), mutta nartuissa EH:ta oli vähän enemmän. No, ens kerralla liikutaan yhtä loistokkaasti, ja tiedä mitä sitten saadaan. Arpapeliä tämä tuntuu vähän olevan :DD

Luumu oli ensimmäistä kertaa muuten nuorten luokassa, ja sattuikin ainoana nuorena uroksena voittamaan luokkansa (!). Haha. Liikkeisiin olin kyllä niin tyytyväinen, ja ne on jopa mainittu arvostelussa:

Big size. Skull should be wider.

Good neck and topline. Too high in legs.

Needs more chest. A bit straight behind.

Correct movement. Good coat.

On nuo kehävideot vielä Japen kännykässä, ja lupaankin ladata ne myöhemmin kaikkien ihmeteltäväksi. Porin näyttely oli kyllä hienosti järjestetty. Raviradalla oli kivasti tilaa treenailla, ja nurmikenttä on aina positiivinen yllätys! Itse kun tykkään polvistua maahan asti, ei ole kiva kaivella polvista pikkukiviä tai pyyhkiä koiraa hiekkapölystä. Nyt oli niin älyttömän kuuma päivä (keskipäivällä 30 asteen paikkeilla), että siinäkin mielessä hiekkakenttä olisi ollut koiran hengitysteille ihan tuskaa.

No löytyihän se iloisempi ilmekin sieltä :)

Mumu seurasi näyttelyalueelle saapuvia koiria.

Onnea kaikille näyttelyssä menestyneille - erityisesti Riikalle ja Eilalle, joka oli paras narttu kakkonen ja sai varasertin! Evästeltiin hetki näyttelyalueen terassin varjossa, mutta ei sitten sen kauempaa jääty paikan päälle hengailemaan. Suunnattiin kohti Porin keskustaa ja Kirjurinluotoa, jossa oli ihanan raukea sunnuntaimainen tunnelma.

Löydettiin taas yks eläinkauppa, mutta se oli harmiksemme kiinni! 

Tänne oltais paluumatkalla jääty syömään,
mutta terassi oli siirtynyt aurinkoon, eikä saatavilla ollut yhtään aurinkovarjoja! 

Kirppikseltä ei tarttunut mukaan tällä kertaa mitään.
Luumu harjoittelee torikäyttäytymistä. 

Hölmöttelyä erään kirkon pihalla.
Luumu sai suihkun kukkienkastelukaivosta. 

Kesäturistt 

Kirjurinluodon silta oli k-a-m-m-o-t-t-a-v-a !! 

Turvallisesti toisella puolella. 

Näitä taukoja varjossa tulikin pidettyä kuumana päivänä jatkuvasti.
Onneksi kahviloissa ym. täyteltiin vesipulloamme auliisti.
Kun mulla on tuo koira tuolla. Melko monta kertaa tuli selitettyä.

Tuo Luumun siltakammo menee ihan yli ihmisymmärryksen. Joo, sillat voi olla pelottavia. Mutta kun olisi sitten kaikki sillat. Kotona selvittiin jo se aivan kamala lenkki täysin ilman sätkyjä. Siis se missä mennään kerran ison tien yli, kerran Aurajoen yli, kerran ohikulkutien yli ja sitten vielä riippusillalla toiseen kertaan Aurajoen yli. Luumu suostui kävelemään kaikki sillat vähän epäluuloisesti, mutta kuitenkaan vastaan panematta. En mielestäni ole koskaan tehnyt noista silloista mitään asiaa. Siis että koira sillan yli. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Turvallisuussyistä olen ottanut sen kainalokantoon (mikä on täysin eri asia kuin hellästi syliin! Esimerkiksi jos se on pahoilla teillä tai kiskoo hihnassa, saatan ottaa sen kainalokantoon...), ja laskenut sen sitten sillan alun jälkeen takaisin sillalle, jolloin se on pystynyt toimimaan ja kävelemään eteenpäin. En tiedä mitä pitäisi tehdä toisin...?

Tyyppi viilentelee sisäelimiään. 

Kaunis Pori 

Onneksi oli matkan varrella paljon paikkoja, joissa viilennellä. 

Ja kun me ajateltiin, että tämä silta varmaan pelottava onkin...
Ei yhtään! Tyyppi kävelee kuin olisi aina kävellyt täällä. 

Voi vitsi kun Luumu osasi olla vuohien kanssa nätisti!
Vuohetkin olivat kiinnostuneita Mumelosta. 

Muumu sai mamin mangomelonijäätelön jämät. 

What summer beauty!

Vaihteeks pelottava silta... Mut sit sillalla voidaan kävellä suht normaalisti...

Törmättiin noihin vuohiin tuolla Kirjurinluodossa, ja vasta kun oltiin tehty niiden kanssa lähempää tuttavuutta aidan läpi ja kierretty aitauksen toiselle puolelle, huomattiin, että puuha oli koirilta kiellettyä! Oho! No traumoja ei syntynyt kenellekään, sillä Luumu osasi tosi nätisti vain haistella vuohia, ja vuohetkin olivat omituisen kiinnostuneita harmaasta possusta. Siinä työmiesten keräillessä Porin Jazzien vermeitä, tuli mieleen, että jonakin vuonna olisi ihan kiva nautiskella vaikkapa lasillinen jos toinen skumppaa siinä ruoholla piknikviltin päällä ja kuunnella jazzia. Kenties...

Käytiin siinä Porin keskustassa syömässä Miami-nimisessä ravintolassa, koska a) sen terassi oli varjossa ja b) lista näytti hyvältä. Purilainen olikin todella makoisa ja täyttävä, ja koiratkin otettiin terassille ihan mukisematta vastaan. Ruokamme pöytään tuonut tarjoilija myönsi pelkäävänsä koiria, ja haimmekin lautaset häneltä matkan päästä. Minusta on hienoa, että ihmiset uskaltavat tunnustaa pelkonsa, jotta koiranomistaja pystyy reagoimaan tilanteen vaatimalla tavalla ja tosiaan pitämään sen koiran loitolla.

Juomaa kului päivän paahteesta johtuen toisetkin tuopilliset

Mumelo keskittyi seuraamaan haarukan menemistä suuhun
ja välillä myös Porin keskustan ihmisvilinää...
Jos nyt sellaisesta voidaan leppoisana sunnuntaina puhua.

Syömisen jälkeen olikin aika suunnata Mäntyluotoon koirien uimarannalle, siis käytännössä sinne Yyteriin tai ainakin niille ihanan ulkomaisen tuntuisille samettihiekkadyyneille. Kyllä porilaisten ja porilaisten koirien kelpaa! Mahtava ranta, ja ihan rannan vuoksi voisi Poriin palata pian uudestaankin! Helteisen päivän takia oli varmaan muillekin näyttelykävijöille tullut mieleen käydä viilentämässä koiraa Mäntyluodossa, sillä tienpiennar oli autoja piukassa. Onneksi ranta oli kuitenkin niin laaja, että kolmisenkymmentä koiraa mahtui sinne kevyesti pulikoimaan. Luumua oli helppo pitää irti, koska se on niin fiksoitunut lelujen hakemiseen. Taitaa kuitenkin rauhalliset rantapiknik-ajatukset jäädä toiseen elämään - tuo kun kiljuu riemusta jo veden haistaessaan. 

Tää olis tosi mahtava kuva, ellei tuo yksi näyttäisi ihan metsäsialta. 

Kyllä kateeksi käy! 

Nämä mahtavat rantakuvat ja lähes kaikki muutkin otokset ovat mamman käsialaa, KIITOS! Kiitos myös Japelle erityisen mukavasta matkaseurasta eräiden pöyhiessä takapenkillä vaan tyynyjään ja lueskellessa kirjojaan ;) Seuraava autokisan valintani on Toyota! Kaiken maailman kisoja kisaillessa ja pelejä pelatessa paluumatka menikin vähän väliä pysähdellen mielenkiintoisen oloisiin paikkoihin. Satuttiin myös osumaan Harjavallan palvelus- ja seurakoiraharrastajien koulutuskentälle, ja olisimme menneet lähemmäksikin tutustumaan... mutta ei kehdattu, kun siellä oli ihmisiä paikalla! Hienon näköinen kenttä kyllä, agiesteitä myöten! Kolmentoista tunnin reissun jälkeen oli muuten väsynyt Luumun lisäksi myös mami. Ottaa ne hauskatkin reissut näemmä veronsa.