Rantajellonat

Ihmeellisen vähän teitä on kiinnostanut tuo eilisöinen Korri-tekstini, vaikka itse kävin vielä puolen yötä ihan kierroksilla sen kirjoittamisen jälkeen. Pohdin kyllä noiden suhde- ja kisajuttujen lisäksi meidän omaa torstai-illan treeniä Kaarinan kisakentällä. Ihan tosi hienot (lopulta) kisamaiset jäävät, nouto oli mitä oli minun osaltani, mutta Luumu teki hyvin... 

Paikallamakuussa on kuitenkin ilmennyt jälleen uusi haaste, johon pitäisi keritä puuttumaan ennen kahden viikon päästä olevaa koetta. Eilinen oli neljäs kertamme Kaarinan lukion kentällä, ja ollaan pystytty tekemään hienoja täysmittaisia paikallaoloja ihan äärihäiriöissä. Yhteen seikkaan en kuitenkaan ole kiinnittänyt huomiota - piilomatkan pituuteen. Nyt kun tehtiin vähän koemaisempi piilo (eikä jääty ihan siihen koiran nenän eteen auton taakse), Luumu oli kitissyt ja ollut levottoman oloinen lähes koko ajan! Juuri tätä kaipasinkin...

Selkeästi se on edelleen epävarma, vaikka paikka on tutuksi käynytkin. Pienikin muutos totuttuun kaavaan nostaa epävarmuutta, ja näillä eväillä mentiin näköjään ihan siellä hermorakenteen rajamailla. Hienosti pysyi kuitenkin, ja mietinkin että seuraavalla (täysin samanlaisella) kerralla L on taas jo paljon varmempi. Toisaalta minun pitäisi muistaa välillä myös helpottaa, etenkin nyt kun ollaan pitkään tehty vain vaikeita. Pitää tehdä paljon lyhyitä poistumisia, jotta se jättötilanne ja pidempi piilomatka tulee tutuksi. Ja että voi olla iloinen yllätys kuinka nopeasti sitten palaankaan takaisin. Hyvä neuvo oli myös käydä ennen paikallaoloa katsomassa koiran kanssa sitä piilopaikkaa. Luumulle vaikean liikkeestä tekee juuri se, kun se ei tiedä missä minä olen. 

Kokeiltiin tänään Nättinummessa mamman takapihalla uudessa paikassa tehdä paikallaoloa niin, että kävin Luumun kanssa kiertämässä piilon ensin, ja annoin sen nuuskutella siellä ympäriinsä. Samalla sanoin, että mami menee, Muumu ei tule mukaan (vähän samanlaista hokemaa, kun sanon kotoa lähtiessäni). En tiedä oliko tällä mitään positiivista vaikutusta, mutta liikkurina toimineelle Japelle annoin ohjeeksi sanoa Luumulle jämäkästi odota, jos se alkaa jälleen kitistä. No olihan se alkanut noin 30 sekunnin kohdalla, mutta odota-käskystä oli silmin nähden rauhoittunut ja pitänyt lättynsä kiinni loput 2,5 minuuttia.

Staffifoorumilla tuli puheeksi piilossaolon treenaaminen, ja ajattelinkin nyt yrittää hyödyntää tutun ihmisen läsnäoloa kisapaikalla. Jos Luumu pääsisi siitä epävarmuudestaan ihan sillä, että sille toistaisi (nyt treeneissä liikkuri / joku tuttu) sen jättökäskyn odota (ai niin se oli se juttu mihin tässä piti keskittyä), niin ehkä kokeeseen mennessä se olisi kokonaan päässyt siitä kitinästään..? Enkä tosiaan tiedä alkoiko tuo kitinä siitä matkan pidentämisestä vai mistä. Osaltani haluaisin uskoa siihen, että Luumu on vaan jostain kummallisesta hormonaalisesta syystä siirtänyt sen joskus arjessa käyttämänsä kitinän treenikentälle. 

Nimittäin... Luumuhan on yleensä todella hiljainen koira. Nyt kun se on taas useamman viikon ajan lussutellut noita pissoja tuolla ulkona, syönyt ruokansa vain noin joka toinen päivä ja antanut Serlan pehmo-oravalle taas elämänsä kyytejä, se on myös kitissyt enemmän. Esimerkiksi nähtiin viikolla Nooaa, ja kun Luumu ei heti päässyt sen luo vaan joutui odottamaan, se ihan kuuluvasti aloitti helkkarin ärsyttävän vinkumisen. Ja tätähän se ei normaalisti tee... Mitä oikeastaan tällä jahkaamisellani halusin kysyä, niin voiko koira jollain lailla yleistää jonkin tiettyyn asiaan kuuluvan käytöksen (narttujen perään vinkumisen) johonkin toiseen tilanteeseen (paikallamakuussa minun perääni vinkumisen)? Vai olenko nyt ihan hakoteillä, ja mistä tässä oikeasti on kysymys, niin tehtävä on vaan Luumun hermoille tehty liian vaikeaksi?

What ever... Uskon määrätietoisella tehtävän vaikeuttamisella, satunnaisilla helpoilla toistoilla, rutiininomaisella tekemisellä, johdonmukaisuudella ja sairaanhauskuudella pystyvämme vaikuttamaan tuohon epävarmuuteen, ja johtui se vinkuminen mistä hyvänsä, siitä päästään toivottavasti ihan sanomalla Luumulle siitä. Jos vinkuminen johtuisi hermoista, vinkumisen kieltäminenhän ei auttaisi mitään... Mutta jotenkin uskon syyn kumpuavan nyt jostain muualta...

Mutta hei, tänään oli hyvä treeni mamman takapihalla uudessa ympäristössä, ja sen jälkeen mentiinkin pitkästä aikaa tutulla porukalla Maskun kuopille pulikoimaan. Koiruudet tykkäsivät jahdata toisiaan (tai Nalle Luumua) ja talviturkeistakin päästiin moneen otteeseen. Onni on lyhytturkkinen koira, jonka voi melkein suoraan mutalammikosta viedä näyttelyyn ;) Ihanaa muuten, että huomiseksi on luvattu niin nätti keli. Säämies on suosinut meitä joka ikisellä ulkonäyttelyreissullamme <3 <3 (Hassua muuten tällä hetkellä ajatella sitä jännityksen määrää, josta joskus muinoin olen näyttelyä edeltävänä iltana kärsinyt... Jännitys ei ole mennyt mihinkään, se on vaan vaihtanut kohdetta!)

Yritettiin tässä lavastaa sama kuvaustilanne uudestaan
kuin pari vuotta sitten aivan samassa paikassa.
Toinen puolisko oli vaan kiinnostunut tällä kertaa jostain ihan muusta kuin katsekontaktista... 

On hän niin onnellinen... 

Luonnon oma sekoitustikku niille, jotka käyttävät sokeria. 

Paluureissulla onnistui jo paremmmin.