Because I'm Happy

Kyllä on ihanaa kun aurinko paistaa. Vaikka nytkin tuulee jonkun hirmumyrskyn rippeitä, aurinko silti kirkastaa puunlatvukset niin mahdottoman kauniilla tavalla. En ole koskaan käynyt Alaskassa, mutta tällaista siellä varmaan on. Havupuut kylpevät matalalla paistavan auringon kilossa. Talvesta selvinnyt sammaleenvärinen nurmikko on omenapuiden varjojen raidoittama. Kevät.

Selvittiin Muumelon portaikkosukelluksesta onneksi säikähdyksellä. Kahden päivän täyslevon jälkeen uskalsin kolmantena päivänä kävelyttää 5 + 15 minuuttia. Pidemmälle lenkille Muu lähti hiukan tietyllä askeleella keinahdellen, mutta kotiin palattiin vartin päästä jo normaalilla tavalla. Päättelin tästä pienen vamman olleen mahdollisesti jotain lihasperäistä. Seuraavana päivänä käveltiin jo 3 x 15 min, ja tosi hienosti Luumu ravasi menemään alusta loppuun asti omaan normaaliin, lennokkaaseen tapaansa. Nyt kun on päiväsaikaan elohopea kivunnut kymmeneen asteeseen, on äijä saanut posottaa päivälenkkinsä ihan ilkosen alasti. Samalla pystyn itsekin paremmin tarkkailemaan askellusta, ja en voi muuta kuin olla tyytyväinen siihen, miten se talloo takajaloillaankin pitkillä askeleilla reilusti ja voimakkaasti sinne vatsan alle. Nämä on taas tällaisia juttuja, joihin moni koiranomistaja ei koko ikänään tule kiinnittämään huomiota. Mutta minä. Ja minä olen tyytyväinen.

Vähän rauhallisempi työviikko jättää tilaa ajatuksille. Onnellisille ajatuksille. Kun ehtii hengähtää, muistaa jälleen miten kaikki on mitä parhaimmassa reilassa. Miten sitä vaan on niin onnellinen. Ja kun sitä tuntee kokonaisvaltaisesti olonsa niin onnekkaaksi, sitä tulee herkäksi ihan pienimmille asioille. Saatan olla kyynelten partaalla, kun luen Facebookista jonkun tuntemattoman ihmisen tuntemattoman koiran poismenosta, tai nyt Instagramissa, kun eräs seuraamani staffi söi muovia ja joutui leikkaukseen. Ehkä tämä ylimitoitettu herkkyys muiden murheille juontaa juurensa menettämisen pelkoon. Sitä muistaa jälleen olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Tällä hetkellä.

Olin viikolla pitkästä aikaa käymässä Turun keskustassa. Jätin auton teatterin viereen hämähäkkiverkolle, ja kävelin aurinkoista jokirantaa Linnankadulle. Katupölyn suunnattomasta määrästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Turku oli täydellisessä kevätasussaan. Pitäisi useammin käydä. Siinä ravintolan ikkunasta kadulle katsellessa ja kuohuviiniä siemaillessa tuli jotenkin tosi mannereurooppalainen olo. Kaipaus Saksaan. Jos minun pitäisi koko maailmasta yksi maa valita, se olisi Saksa. En ole pariin vuoteen käynyt, ja jotenkin kevät saa aikaan sen halun matkustaa. Seuraan Heidelbergin kaupungin turistisivuja Facebookissa, ja siellä jo ihmiset istuskelevat kahviloissa paitahihasillaan. Parin vuoden takainen Saksan-reissuni tuo toki muitakin nostalgisia ajatuksia mieleen. Silloinhan oli pakattuna mukaan jo pikku-Luumun tavaratkin.

Puhelinkameralaatua... 

En oikein tiedä mikä ajoi minut muistelemaan menneitä. Kenties maaginen lukema kolme ja nolla, joka kilahti mittariini kuluvalla viikolla? En ainakaan myönnä eläväni minkäänlaista ikäkriisivaihetta (ja 30 on oikeasti vielä nuori!), sillä henkisesti olen ollut kolmekymppinen jo useamman vuoden ajan. Olen pikkuhiljaa antanut itseni mummoutua täällä Vanhalinnan metsiköiden ja peltojen hellässä syleilyssä. Olen sallinut itseni veltostua takkatulen loimussa. Suurimmat huolenaiheeni ovat liittyneet sääilmiöihin ja ikiaikaisen talon lämmityskustannuksiin. On ihan normaalia, että villasukat laitetaan jalkaan syyskuussa, ja ne riisutaan vasta toukokuussa.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille meille.

Intouduin yhtenä iltana kuvaamaan Luumua
olohuoneen lattialla. 

On se vaan hyvännäköinen tonttu. 

Miljoonine ilmeineen. 

Tämän parempaa pönötyskuvaa ei ilman avustajaa saatu ;) 

Happy