Ei tehrä tästä ny numeroo

Melkoista tunteiden vuoristorataa taas matkataan. Uusi viikko alkoi jollakin merkillisellä vatsapöpöllä. Luumu nojaili suuren osan maanantain vastaista yötä rintakehällään minuun, vatsaansa takajalkojen varassa roikotellen ja tyhjällä katseella ei mihinkään tuijotellen. Kuskasin sitä pakkasen puremalle pihalle yöpaidassa ja crocseissa. Ei se siellä muuta tehnyt kuin söi ruohoa ja pureskeli keppiä (!) Ei oksentanut eikä p*skonut. Ajatukset unenpätkien lomassa kulkivat rataa "onko se saanut jostain myrkkynakkeja", "onko mahdollista syödä niin paljon ja niin äkkiä, että vatsalaukku repeää", "onko sen vatsalaukku kiertymässä ympäri", "onko sen jalka kipeä", "onko sen selkä kipeä", "onko sillä anaalirauhaset tukossa" ja "onko sillä suolitukos"? No ei varmaan ollut mitään näistä, sillä heti aamulla, kun Luumu oli tuskaisella tuijotuksellaan saanut minut ylös, pihalle ja kahvia keittämään, se kömpi itse takaisin sänkyyn ja nukkui minun tyynyni päällä pitkälle iltapäivään. 

On tullut vähän taas napsittua kuvia...
Instaa varten... :D 

Aamunaama 

Tämä päivä taas on ollut ihan erilainen kuin maanantai. Eilen olin koko päivän töissä, ja tänään ollaan tehty mitä huvittaa. Huvituksiin kuului kangaskauppakäynti (ne on aina ihan huippuja) ja pitkähkö lenkki täällä Vanhalinnassa ystävänpolulla. Se on kiva polku. Kulkee suuren osan matkaa tuolla Aurajoen rannalla pellon ja pientareen välissä. Ihana ilma. Harmi kun ei tullut kameraa mukaan, vaikka kyllä tuolla nykyisellä puhelinkamerallakin jo aika hyviä otoksia saa. Luumu on hienosti tottunut olemaan kuvattavana. Nyt olen vaan huomannut, että se kuvittelee sen kameran laukausäänen tarkoittavan vapautusta. Heti lopettaa poseeraamisen, kun naps kuuluu. Aijai. Pitää treenata ;)

Muonamiehen mökki 

Ystävänpolulla. Taustalla Linnavuori 

Ei nää aina oo ihan onnistuneita nää otokset.
Bongaatko kuvasta virtahevon hännän?

Oli ihan mahtava viikonloppukin. Loppuviikolla saatiin ihan loistavia ohituksia Nättinummessa mamman kanssa ulkoillessa. Vaikka ihan lähellä oli toinen koirakko, Luumu meni niin nätisti ohi makkarankuvat silmissä. Ihanaa nähdä sen olevan jälleen oma iloinen itsensä, kun sillä on jokin tehtävä, jonka suorittamiseen se saa keskittyä. Nallekin oli niin mukana näissä ohituskuvioissa, ettei makkaranhimoissaan malttanut isolla hädälläkään käydä. Haha. Viikonloppuna tuli muutenkin juteltua erilaisten koiraihmisten kanssa, ja vasta nyt alan ymmärtää, että kaksivuotiaana uroksilla usein on joku tällainen epävarmuus-/mahtailuvaihe. Helppo laittaa aina jonkun ikäkauden piikkiin (niinhän olen aina tehnyt, on se ongelma mikä tahansa!), mutta kuulemma on hirmu yleistä, että iloisesta ja sosiaalisesta puolitoistavuotiaasta tulee yhtäkkiä epävarma remmirähjä. Töitä pitää tehdä, ettei tila jää pysyväksi, mutta niiden töiden avulla jo kolmivuotiaana helpottaa. Toisaalta olin itse kovin helpottunut tästä "synninpäästöstä". En välttämättä olekaan itse sössinyt meidän hihnakäyttäytymistä (oltaisiin me tietty voitu käydä ihmisten ilmoilla useammin lenkkeilemässä), ja ei se välttämättä olekaan Luumu, joka on ihan p*ska, hermoheikko koira. Toisaalta vähän järkytyin. Että vuoden verranko tässä pitäisi työskennellä niinkin tavanomaisen asian sujumiseksi kuin hihnassa toisten koirien ohittamisen. Tekisi vaan joskus mieli ottaa tuolta tuo hihna kokonaan pois, ja käskeä pärjäilemään. Kaikki ongelmat mitä meillä on, ovat olemassa aina hihnassa. Metsässä tai missä vaan oikeastaan irti ollessaan Luumu on minulla hallinnassa, vaikka se mitä puuhaisi. Irti ollessaan se on kuitenkin myös jollakin tasolla vapaa päättämään omista asioistaan, mikä tekee siitä paljon itsevarmemman. Todellisuudessahan se ei saa tehdä juuri mitään päätöksiä itse, on se sitten hihnassa tai irti, mutta se fiilis on varmasti koiralle erilainen. Olevinaan saa päättää - ottaa vaikka ritolat jos siltä tuntuu. 

No, edelleen me siedätellään sen verran kuin pystytään, mutta harjoitellaan niitä ohituksia myös käskyn alla. Toivoisin tämän tehtävän tekemisen ja kontaktin muuttuvan jossain vaiheessa sellaiseksi omaehtoiseksi kontaktin tarjoamiseksi aina vieraan koiran havaitsemisen jälkeen. Sinne päin ollaan varmasti menossa. Yhtenä päivänä juuri mietin, että onkohan Luumu jotenkin kipeä, kun se kulkee noin rauhallisesti ja minua vähän väliä katsellen. Makkaraa se varmaan halusi, mutta kenties tämä minun huomioiminen jäisi enemmän treenattuamme pysyväksi olotilaksi? Eikä niin, että Luumu parin kilsan kävelyn jälkeen haistaa mun lahjetta ja ihmettelee, että jaa sääkin oot täällä?! No, varmasti voisi tässä taas sanoa, että kun määrätietoisesti olisi pennusta asti tehnyt näitä hommia, niin mitään ongelmaa ei nyt olisi... Ja pitkäänhän meillä olikin seesteistä, taisin huokaista helpotuksesta vaan liian aikaisin.

Yrität ottaa kaunista kuvaa kauniista koirasta?
Miten näin pääsi käymään..? 

I'll spread my wings and I'll learn how to fly 

Hehe. Yritin ottaa sellaista kuvaa, jossa Luumu on juuri nappaamassa namin... 

Tartten selkeesti assarin tähän puuhaan... 

Luumu saa hiekalla aina kamalat hepulit :DDD

Näiden arjen haasteiden ohella on ihanaa, että treeneissä on mennyt ihan superhyvin. Kirjoitan seuraavaksi niistä enemmän, ja tällä kertaa on kuvamatskuakin! Olin lauantaina TSAU:lla koko päivän kehäsihteerinä tokon MM-edustusjoukkueen karsintakisoissa, ja oli todella hienoa nähdä Suomen parhaimmistoa tekemässä mitä he parhaiten osaavat. Huipputokoa! Päällimmäisenä jäi mieleen, että ei pitäisi olla niin kamala kiire aina reagoida siihen liikkurin käskyyn. Seuraamisessakin voi ihan rauhassa itse ensin reagoida, sitten antaa käskyn, ja sitten vielä vähän hengähtää. Esimerkiksi liikkeelle lähtiessä. Mikä kiire on olla jo itse puolimatkassa ja sitten vasta huudella koiraakin seuraamaan. Mutta voi vitsi kun oli hienoa. Tunnarissa ohjaajat laitettiin siinä alussa seisomaan ihan melkein meidän pöydän eteen, ja hyvin pääsi näkemään millaisia ilmeitä ohjaajilla oli, kun liikkuri vei kapulat paikoilleen. Vähän liikutuin, kun mietin miten mekin toivottavasti joskus ollaan siinä vaiheessa. Että Luumu siinä nätisti istuu vierellä ja minä kelaan mielessäni onnistunutta suoritusta oikean tunnarikapulan noukkimisesta ja nätisti palauttamisesta. En sentään ruvennut kyynelehtimään siinä, vaikka ei se kaukana ollut. 

Olisi heti kisojen jälkeen tehnyt mieli lähteä treenaamaan, mutta mentiin vasta sunnuntaina. Lauantaina mentiin kyllä Muumelon kanssa tuohon Vanhalinnan Linnavuoren taakse ihailemaan jäiden lähtöä. Käytiin siellä lammasaitauksen puolella (kun ei ne lampaat ole vielä tulleet kesälaitumille...), ja napsin muutamia kuvia (taas puhelimella...). Ihan yhtäkkiä Muu bongasi läheltä rusakon, ja lähti perään tietysti. Olin jo ihan varma, että sinne meni koira eikä takaisin tule, kun karjaisin meidän hätäluoksetulokäskyn kerran ja todella kuuluvasti (vieläkin on ääni käheä). En edes juoksemaan lähtenyt, mutta niin se vaan Luumu teki välittömästi loivan kaaren ja jätti jäniksen sikseen. Vitsi että olin ylpeä. Vaikka kovin kehuskelen Luumun saalisvietillä, niin ehkä se laumavietti kuitenkin vie voiton? Tai vaan niin voimakas ehdollistuminen käskyyn? Makkaran kuva silmissä? Tarpeeksi ponnekas ulosantini? En tiedä, mutta takaisin se tuli. On se raksu.

Sellaista tänne. Ollaan nyt menossa viimeistä kertaa DoXX-hallitreeneihimme, kun puolen vuoden vuokrasopimuksen jälkeen vuoromme päättyy. Luvassa on ainakin kahvia, keksejä ja ihania ihmisiä. Koiriakaan unohtamatta. Onneksi hallivuoron päätyttyäkin jäljelle jää porukka. Ja keväiset kelit!