Loving Luumu: All Your Perfect Imperfections

Ajeltiin viime viikonloppuna Mynämäelle kavereiden mökille. Mieli lepäsi kivinavetoiden, laiduntavien lehmien, koiranputkien ja kullanhohtoisten leinikkien vilahtaessa Skodan ikkunan ohi. Lähes ilmoja myöten täydellinen perjantai-ilta. Vesisade rauhoittui mitä myöhäisemmäksi ilta kasvoi. Luumukin rauhoittui, mitä enemmän sai hepuloida. Kameraa tuli käytettyä paljon, nyt kun päätin etten enää palaa automaattiin. Etenkin liikkuvan kohteen kuvaaminen osoittautui vaikeaksi. Myös aurinko toi omat haasteensa. Luumu oli komea joka kerta.

Sunnuntaina treenattiin taas. Pidettiin kisamaiset treenit, jokaiselle arvottiin neljä liikettä, tilanne oli koemainen liikkureineen, tuomareineen ja palautelomakkeineen. Ajattelin, että Luumu ei varmaan ainakaan luoksarista pysähdy, ja varmaan maahanmenossa kääntyy taaksepäin. Mutta kuinkas ollakaan, Luumuhan teki liikkeet kutakuinkin teknisesti ihan hyvin, mutta mitä tapahtui: tyyppi karkasi ensimmäisessä liikkeenvälissä kentän nurkalle jätettyä kamerakassia morjenstamaan. Videolta kun jälkeenpäin katsoin, sehän on kiinni siinä kassissa saman tien, kun tulee kehään. Ennen ensimmäistä luoksetuloakin se vilkuilee sinne taaksepäin. Toisen liikkeen, noudon, teki ihan OK. Pudotti kyllä kapulan (??), ja meinasi taas karata kamerakassille. Nyt riitti suullinen rääkäisy pitämään sen aisoissa. Fiilis oli täysin erilainen kuin mitä viimeksi Kaarinan kisoissa. Vaikka se kyllä sielläkin kävi nuuskimassa niitä maassa olevia lautoja, mutta oli kuitenkin paljon enemmän mun kanssa. Nyt sunnuntaina se oli ihan siinä hilkulla, että lähteekö vähän väliä litomaan. Järkytys oli melkoinen.

Olin niin yllättynyt tämän kassiongelman uusiutumisesta, kun mehän ollaan palkattu tammikuusta lähtien AINOASTAAN minulta tulevalla palkalla, minun treeniliivini taskusta tulevalla hauskalla yhdessä leikkimisellä. Mutta mitä me oikeasti ollaan tehty, niin mehän ollaan vain kuopattu se ongelma, ja toivottu salaa, ettei kukaan jätä Luumun treenikassin näköistä kassia siihen kehän viereen. No, tuosta sunnuntain kisamaisesta vielä sen verran, että järkytykseni takia en osannut korjata karkaamista oikealla tavalla (olisi heti pitänyt puuttua ja puhutella), ja sitten vielä mela otsassa jatkoin ryssien seuruun ja melkein maahanmenonkin. Treenikavereilta sain palautteeksi, että ihme että Luumu ylipäänsä lähti seuraamaan minua, he eivät kuulemma olisi lähteneet.

No niin. Ongelmien ilmaantuminen on oikein hyvä asia, kun niitä ilmaantuu nyt treeneissä. Maassa olevat häiriöt ovat Luumulle se ykköshäiriö. Se ei pysty keskittymään tekemiseen, ellei se pääse katsomaan mitä siellä on. Mutta kun toisaalta niitä häiriötekijöitä voi kisapaikalla olla siellä maassa, eikä niitä silloinkaan saa mennä katsomaan. Me harjoiteltiin heti maanantaina näitä tilanteita siten, että kokeenomaisesti liikkuri ohjasi meidän kehään, jonka laidoilla oli reppuja, valjaita, pyyhkeitä jne. Luumu lähti, ja minä rääyin perään minkä kurkustani pystyin. Välittömästi käskin Luumun maahan (jotta se ei ainakaan palkkaannu juoksemisesta enempää), ja ihan poskista pitelemällä katsoin suoraan silmiin ja puhuttelin: no kylläpäs olit tuhma, nyt en ollenkaan ollut tyytyväinen, ihan huono koira. Sitten kehästä remmissä pois. Parit hengenvedot jälleen ulkopuolella, virittelyt ja aidosti annoin uuden mahdollisuuden Luumulle mennä kehään uudestaan ja onnistua luopumaan häiriötekijöiden luokse juoksemisesta.

Mahdettiinko me päästä jo seuraavaan liikkeenväliin, kun Luumu lähti taas. Sama rääkymisnuotilla vienosti perään karjahdettu EI, koira maahan ja puhuttelu. Nyt tämä kävi jo nopeammalla tahdilla. En muista kerkisikö Luumu edes häiriölle asti, kun jo käskin sen maahan. Ja taas, ulos kehästä > rauhoittuminen > virittely > aidosti uusi mahdollisuus onnistua. En muista tarvittiinko vielä kolmas puhuttelu, mutta nopeasti Luumu tajusi jutun juonen. Päästiin jopa hiukan seuruuttamaan siinä häiriöiden ympärillä, ja Luumu teki todella hienosti. Ja näin hienosta tekemisestä ja häiriöistä luopumisesta tuli myös sen mukainen palkka. Kehästä ulos ja maailmanloppua muistuttavat bileet.

Niin tota sellanen kääntyvä näyttö olis kiva...

Olis toi kohdekin siinä missä pitäis...

Ei tullut edes yhtään paha mieli, vaikka sillä tavalla karjuin Luumun perään. Minusta on reilumpaa, että ne asiat, jotka ovat kiellettyjä, todellakin ovat kiellettyjä. Ja kun se koira tekee hyvin, silloin palkataan suurenmoisesti. Osaltaanhan tämä tukee myös Gerard O'Shean ajatusta kieltämisestä. Että ei jatkuvasti nillitetä vähän kaikesta, vaan se kieltäminen on todellakin sellainen häivähdys helvettiä. En nyt löydä mitään lähdettä tähän GOS-viittaukseen, mutta Dog Management -seminaarissa hän ainakin käsitteli aihetta fraasilla Glimpse of Hell. (Nyt kun äkkiä silmäilin nuo yli vuosi sitten tekemäni muistiinpanot läpi, niin sieltä tuli esiin myös yksi toinen tähänkin probleemaamme liittyvä ajatuksentynkä: Dogs are basically selfish bastards.)

Toki voisin kuluttaa loputtomia tunteja vastaehdollistamiseen ja aina vaan sen positiivisen kautta rakentaa sitä läsnäoloa ja kannattavuutta tehdä asioita kanssani. Mutta kun Luumu ottaa tämän palautteeni vastaan niin hyvin. Se ymmärtää kyllä, että hupsan, noin ei saanutkaan tehdä, eikä tämä jyrkkä negatiivinen palautteeni mitenkään vie tehoa siitä, etteikö se silti yrittäisi heti seuraavalla kerralla yhtä hyvin tai jopa paremmin. Ja vaikka palkka on aina meillä iso juttu, nyt se todellakin on sitä.

Tällanen aksarata meillä oli!

Lisäksi tämä harjoitus on minulle erittäin toimiva. Kun otan tämän nimenomaan häiriöharjoituksen kannalta, pystyn harjoittelemaan omia tunnetilojani ja säätelemään niitä sen mukaan, miten milloinkin minunkin tulee käyttäytyä. Kun tässä harjoitellaan nimenomaan näiden häiriöiden sietämistä, ei haittaa, jos Luumu epäonnistuu. Sitten vaan annetaan palautetta, korjataan ja aidosti yritetään uudelleen. Ihan samalla tavalla kuin vaikka seuruussa. Jos se ei heti alusta pidä sitä kontaktia, annetaan vähän palautetta (höpöhöpö), ja aidosti annetaan sille koiralle uusi mahdollisuus yrittää pitää sitä kontaktia heti alusta.

Tänäänkin korjattiin häiriöihin höplään menemistä. Oli uusi (nurmi-)kenttä, uudet ihmiset, uudet häiriöt (myös leluja!). Kerran jouduin kunnolla rääkäisemään ja puhuttelemaan, mutta heti jo seuraavalla kerralla oli oikeasti enemmän minun mukanani. Lyhyestä luoksetulosta jäi taakseni haistelemaan lelua, ja taas korjattiin. Se oli kuulemma jopa kerran jo ottamassa lelua, sitten katsahtanut minuun, että saiko tämän ottaa vai miten se oli. Eikä ollut ottanut. Näitä tehtiin niin erimittaisia pätkiä, että menee itselläkin muisti pätkiksiksi, mutta onneksi on video. Tuossa ensimmäisessä kisamaisessa videossa ei kuulu äänet, mutta tässä jälkimmäisessä tämänpäiväisessä (todellakin) kuuluu! (Näiden videoiden välissä ollaan harjoiteltu siis näitä liikkeiden välejä ja kehääntuloja häiriössä yhden kerran..).

Näillä eväillä minulla on nyt turvallinen olo harjoitella sitä Sari Kärnän ajatusta, josta viimeksi kirjoitin. Eli että jos ei kisoissa jokin asia onnistu syystä, että koira ei kestä häiriötä, se on sinun vikasi - ei koiran. Nyt me ainakin harjoitellaan. Jos vielä tämäkin tehokuurin jälkeen häiriö vetää pikkupoikaa puoleensa enemmän kuin minun kanssa tekeminen, sitten me vaan tehdään enemmän. Luumu on kyllä vielä siitä niin täydellinen koira juuri minulle, kun se todellakin kestää tällaisen vähän rankemman palautteen. Ja kun se kestää, me kehitytään kumpikin tässä. Luumu malttaa, ja minäkin maltan tavallani. Ollaan yhdessä täydellisiä kaikkine epätäydellisyyksinemme.