Tissinvälikoira

Päästiin Luumun kanssa mukaan pieneen mutta erittäin tavoitteelliseen omatoimiporukkaan, jota olen muutamalla sanalla kenties sivunnutkin. Porukkamme nimi on MATO, voitte vaan arvailla, mistä kirjainlyhenne on peräisin. Oikein arvanneelle virtuaalinen peukutus! Meillä on porukassa kivasti aivan erilaisia koiria ja ehkä erilaisia ihmisiäkin. Kaikkia yhdistää kuitenkin jumalaton palo lajiin ja halu kehittyä, menestyäkin. Ollaan pidetty nyt muutamat treenit ja palaverit, perustettu someryhmät, pidetty pöytäkirjoja ja kirjattu ylös tavoitteita. Ollaan suunniteltu erilaisia treenejä, teknistä, häiriötä, kisamaista. Ollaan toteutettu suunnitelmia ja havaittu uusia asioita sekä itsestämme että koiristamme. Ja kaikki tämä ihan parissa viikossa! Olen hirmu innostunut meistä matoilijoista, meistä tullaan vielä kuulemaan ja paljon. Korkealta ja kovaa.

Ei ole nyt mitään päräyttäviä tokokuvia,
joten laitan näitä lenkkikuvia parin kuukauden takaa. 

Superia! 

L + L

Hyvä treeniporukka antaa vinkkejä ja neuvoo kuinka asioita voi tehdä toisin. Loistava treeniporukka kertoo, että olet ihan p*ska. Kyllä tarvitaan välillä vähän ravistelua ja herättelyä. Miksi teet noin? Miksi palkkaat tuosta? Miksi palkkaat, jos toisaalta haluat jotain muuta? Nyt päästit liian helpolla. Itsesi ja koiran. Kummallisesti on käynyt ilmi kun vieraan silmät touhuamme tarkastelevat, että meillä taitaa Luumun kanssa olla vähän sellainen päänsisäinen mammanpoikadilemma. Kyllä sen nyt jo myönnän itsekin. Tykkään treenata helppoja juttuja, joissa Luumun on helppo onnistua, ja joista pääsen sitten itse palkkaamaan isosti. Juttuja, joista kummallekin jää hyvä mieli. Vaikeita juttuja tehdään sitten kahdestaan kotona, kun kukaan ei ole näkemässä. Minusta tuntuu, että Luumu on pieni herkkä kukkanen, joka niin helposti ahdistuu pienimmistäkin asioista. Se ahdistuu, jos olen vartalollani liian tungetteleva. Se ahdistuu, jos se joutuu treenaamaan juttuja liian lähellä muita koiria. Se ahdistuu, kun sen jättää paikallaoloon vieraassa paikassa. Se ahdistuu, jos se joutuu paikallamakuussa olemaan liian lähellä toista koiraa. Se ahdistuu kaikissa noutoon liittyvissä jutuissa. Se ahdistuu, jos sitä kosketaan liikkeiden aikana. P*skat se mitään ahdistu. Luumusta on vaan tullut minulle sellainen tissinvälikoira (kyllä), jota niin mielelläni taputtelen päähän ja suojelen pahalta maailmalta. Tai ihan arkipäiväiseltäkin maailmalta. 

Tehtiin sunnuntaina yhteistreeni, jossa pidettiin paikallamakuurinkiä. Ringin muodossa kukin vuorollaan käski oman koiransa maahan ja taas vuorollaan perusasentoon. Palkattiin, jos ei mennyt naapurin höplään, toruttiin jos meni. Luumu pärjäsi ihan hyvin, Tuulian korkealentoinen maahan oli aika vaikea välillä. Tehtiin paikallamakuuta myös pareittain koirat metrin päässä toisistaan naamat vastakkain. Ohjaajat poistuivat tietysti vastakkaisiin suuntiin, vieraan koiran taakse. Luumu epäonnistui. Oli ehkä  a h d i s t u n u t  aavistuksen, teki Kipsalle leikkiinkutsueleen ja liukeni paikalta. Olisinpa halunnut osata korjata heti paremmin, puhutella, olitpa hölmö. Eipä ollut korjaussuunnitelmaa siinä ensireaktiossa saatavilla, joten kutsuin vain luokse ja tehtiin uudelleen. Onnistui. Jätin myös yksin paikallaoloon, nyt kun vieraalla kentällä oltiin, ja piipahdin itse piilossa. Ei sitten ahdistunut ei yhtään. 

Sillee tosi huomaamaton väistöliike. 

Hönöt 

Aaaa!

Tehtiin myös riviluoksetuloja. Koirat rivissä vierekkäin, ohjaajat reilun kymmenen metrin päässä rivissä kutsumassa kukin vuorollaan omaansa luokse. Palkattiin kun ei mennyt naapurin höplään, toruttiin ja vietiin takaisin, kun meni. Luumu ei mennyt kertaakaan höpelöön, mikä yllätti minut täysin! Joissakin asioissa se vaan toimii jo niin hyvin. Mutta mikä oli vaikeinta minulle (vaan ei Luumulle): seuruuruutu! Noin 2 m x 2 m -kokoiseen ruutuun piti mennä seuruuttamaan koiraansa  k a i k k i  s a m a a n  a i k a a n!! Saana sen hyvin sanoi, se tuntui kuin uimahallissa olisi jäävesialtaaseen kastautunut. Kovasti puhkuimme ja puhisimme siinä ruudun ulkopuolella ennen ruutuun uskaltautumista, ja nopeiden rykäysten jälkeen pystyimme jo olemaan pidempiäkin aikoja. Pitäisi vaan paremmin muistaa seurata ne omat vaatimukset loppuun asti. Kun Luumu vilkaisi muualle, olisi pitänyt vaan muistuttaa, ei niinkään välttämättä vahvistaa katsekontaktia uudella käskyllä (ja vielä katso-käskyllä!). Mutta hienosti selvittiin siitäkin. 

Lopuksi syötiin vielä Elinan mukanaan tuomia Geisha-muffinsseja. Aika hienoa. Sitten ajeltiin taas kotiin, pää täynnä uusia ajatuksia. Käperryttiin sohvalle television kylmänkalseaan loimuun pörröisen villapeiton alle. Luumu tuhtasi oman petinsä jalkojeni väliin, ja siinä sen niskavilloja hellästi silutellen mietin että ei se kovin kauas sieltä tissinvälistä kerinnyt. Mutta tarpeeksi kauas kuitenkin. Tälle kerralle riittävästi. 

Lille 

Lille varmistaa, että oliko niitä nameja saatavilla jossain muuallakin ;) 

Luumu tahtoisi niin kovasti viedä tämän ystävyyden uudelle tasolle <3 

Pari kenguruu...