Loving Luumu: Olosuhteiden prinsessa

Kyllä mietin tuossa aiemmin viikolla, kun treenikentän laidalla istuin autossa ja odotin rankkasateen rauhoittumista, että onko tässä mitään järkeä. Rauhoittuihan se vähän, mutta läpimärkinä me siellä silti tehtiin. Seuraavana aamuna vedin taas ne samat märät kengät jalkaan ja taas tehtiin. Nyt ei sentään enää satanut. Ja ei aina niin järkeä tarvitse ollakaan, kun on hauskaa ja kun kehitytään. Entinen minä olisi jättänyt lauseen tuohon "...kun on hauskaa". Nykyinen minä hakee joka treenikerralta myös sitä kehittymistä. Oikeasti!

Ollaan tehty aika häiriöpainotteisia treenejä nyt viime viikot. Edelliskerralla kirjoitin tuosta maassa olevien häiriöiden vaikeudesta. Siitä ongelmasta päästiin neljässä päivässä. Sunnuntaina ongelma ilmeni, maanantaina ja tiistaina puututtiin, ja keskiviikkona Luumu ei enää mennyt kertaakaan. Kyllä se keskiviikkonakin vähän häiriintyi niistä huiveista, kasseista ja leluista siellä maassa. Seuruu oli väljää, kun silmännurkalla piti vähän katsoa ja olla katsomatta samaan aikaan. Mutta ei mennyt luokse ja oli muutenkin ihan eri tavalla läsnä. Pätevä ukko.

Paikallaoloista on nyt todella varma olo. Luumu tietää mitä me ollaan menossa tekemään. Voin vaikka suoraan autosta laittaa sen siihen, ja siinä se pysyy. Hermojensa äärirajoilla varmasti, mutta palkan kuva silmissä se siinä pysyy. On niin vakavan näköinen ja tehtäväänsä keskittynyt. Kerran oli lähellä olevan työmaan huomattavan kovat äänet aiheuttaneet hiukan levottomuutta, ja kerran oli toisella kerralla noussut istumaan, kun märkä (lähes lammikkoinen) hiekkakenttä ei vaan houkuttanut makaamaan koko aikaa paikoillaan. Kävin korjaamassa takaisin maahan (piilon nurkalta matalaoktaavinen maahan), ja siellä se oli loppuajan maannut nätisti, naamallaan tosi sellainen marttyyrimarttojen ja pikkuprinsessojen perusilme. On se rankkaa pikkukoiran elämä välillä. Noinkin kalju pikkumassu sinne kylmään märkään hiekkaan laittaa... ei ole reilua ei. Eihän se elämä aina.

Olen ollut kamalan tyytyväinen meidän yhteistyöhönkin. Kun ollaan tehty näitä erilaisia häiriöjuttuja, Luumu on jotenkin hoksannut, että nää on taas mami näitä sun juttuja, mää tiiän nää jo. Se katsoo minua sellainen avoin, innokas ilme pyöreällä naamallaan, ja odottaa palkkaa jo ihan siitä. Sitten kun vähän vaatii siihen päälle jotain liikkeen osaa - a vot! Voisin kirjoittaa häiriötreeneistämme konkreettisemmin vaikka tuossa vielä ennen kisoja, mutta sivutaan aihetta nyt vaikka ihan näin että enpä olisi uskonut. Kun siltä on vaadittu, Luumu on osoittanut olevansa paljon kestävämpää tekoa kuin olisin villeimmissä unelmissanikaan osannut kuvitella.

Yleisfiilis ja sellainen "kisamaisuus" ovat olleet agendalla joo, ja niissä ollaan kehitytty. Ollaan tehty liikkeiden välejä ja kehäänmenoja. Luumu tietää mitä on olla mun kanssa, ja vaikka en niin kovasti siitä trendikkäästä "kuplasta" välitäkään, sitä me ollaan luotu ja lujitettu. Tarkoitus oli enää vain viilata niitä pieniä liikekohtaisia tekniikanpalasia. Tarkoitus tosiaan, sillä eilen illalla MATO-treeneissä kävi niin, että suutuin todella (meni ihan kohtuuttomasti henkilökohtaisen hermojen menetyksen puolelle), Luumu lensi kuvitteellisella niskap*rseellä autoon ja minä lähes heitin ne kuvitteelliset tokohanskat tiskiin... Keskusteltiin Luumun kanssa, tehtiin, vaikkei kummallakaan ollut kivaa, ylitettiin kynnys, ja yhtäkkiä oltiinkin paremmassa paikassa kuin varmasti koskaan ennen. Toko on kivaa, mutta joskus on vaan käytävä se epämukavampikin keskustelu.

Mitä siis tapahtui? Luumu on hiljattain ollut vähän haluton noukkimaan noutokapulaa maasta ja pudottelee ennen aikojaan. Se on varmasti johtunut siitä, kun sateen jälkeen hiekka tarttuu kapulaan aika hyvin, eikä se tunnu suussa kovin mukavalta. Ja kun Luumu on osoittanut epämukavuutensa kapulaa kohtaan, me ollaan tehty jotain kivoja vauhdikkaita iskuja, jotta saadaan vaan siitä kapulasta tehtyä jälleen kiva juttu. Eilen kävi sama juttu. Ihan perusharjoituksessa "Luumu noukkii kapulan matkalta luokseni" se yksinkertaisesti sivuutti kapulan noukkimisen, toisella muistutuksella saattoi noukkia, mutta sittenkin pudotteli. Kun tarkoitus kuitenkin oli harjoitella nimenomaan sivulletuloa ja kapulan luovuttamista, annoin kapulan Luumulle suuhun, ja pyysin tulemaan vierelle. Ja sehän tiputti. Myönnän nyt, että ihan kohtuuttomasti paloin käämit, ja kun Luumu ihan tasan tarkkaan tarkoituksella sen kapulan siihen maahan sylkäisi, karjaisin jumalautat siihen niin lujaa kuin pystyin.

Lyhyestä virsi kaunis. Treenikaverit palauttivat jälleen maan pinnalle, ja kun Luumu sai jälleen tulla autosta kokeilemaan uudelleen, minulla oli selkeät ohjeet siitä, mitä seuraavaksi tehtiin. Sama toistui, Luumu väisteli kapulaa jo kun olin laittamassa sitä sen suuhun. Mutta tällä kertaa Luumu ei saanutkaan valita. Ihan lähellä ollen vaadin sitä istumaan (ja kun istui, rauhallinen hyvä istu), ja uudelleen kapula suuhun. Ja ihan sormilla suun avaten laitoin sen kapulan sinne, ja kummatkin siinä melkein itkua vääntäen taisteltiin että saako sitä kapulaa tiputtaa omin luvin vai ei. Pakko myöntää, että tässä vaiheessa manasin treenikaverit alimpaan helvettiin. Mitä hittoa tässä nyt viikkoa ennen kisoja kehitätte meille tällaisia ongelmia, meillä ei ollut mitään ongelmia tätä ennen ja ihan varmasti Luumu ei ikinä suostu hakemaan sitä kapulaa enää eikä luota minuun enää jne. jne. Vaan kuinkas ollakaan. Kun Luumu tajusi, että näillä tempuilla (väistäminen, marttyyrius) ei enää saakaan sitä tyhmää tehtävää vaihdettua kivempaan, niin sen ilmekin muuttui täysin. Se piti varmasti ja pureskelematta kapulaa, kun annoin sen sille suuhun ja muutamia askelia siinä Luumusta poispäin otin. Ja kun pyysin irrottamaan kapulasta, se teki sen käskystä eikä yhtään aikaisemmin.

Oikeasti en ole koskaan aiemmin voinut käyttää tällaisia "pakotteita" koulutuksessa. Koska Luumu "paineistuu" ja menee kasaan kuin pieni lakastunut kukka. Höpöhöpö. Se ei paineistu, koska se pystyy edelleen toimimaan. Ja kun se pystyy toimimaan, sen ensimmäinen ajatus on päästä pois inhottavasta tilanteesta. Mutta kun joskus pikkukoiran vaan pitää tedä niitä vähän inhottavampiakin juttuja, kuten pitää suussaan aavistuksen hiekkaista kapulaa. Keskustelun ja hoksaamisen jälkeen Luumu sai nätisti pitämisestä palkaksi ensin rauhallisen namin ja sitten se sai juosta ja iskeä heitetylle kapulalle. Eikä muuten tiputellut enää! Ja mikä into. En voi tarpeeksi ylistää Luumussa sitä ominaisuutta, mikä tekee siitä jälleen kerran niin mahtavan tokokumppanin. Kun sille voi sanoa. Se ymmärtää ja se korjaa itse. Ja se ei pahastu. Tämä jälleen vähän kovemmanpuoleinen korjaustoimenpide toimii meillä juuri siksi, kun se ei silti vie Luumun intoa tehdä töitä minun kanssani ja edelleen se lähtee sinne kapulalle just niin täysillä kuin tarvitaankin. Nyt se on jopa aavistuksen nöyremmällä asenteella kuitenkin. Sillä tavalla aavistuksen, että ihan kuin kerrankin se ottaisi minutkin tosissaan.

No, eipä tämä eilisiltaisen oivalluksen onni loppujen lopuksi kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä tänään aamutreeneissä jouduttiin käymään sama keskustelu läpi. Toisaalta Luumussa on se puoli ja se "staffi-ilme", että sille "kasvaa otsaan 5 cm luuta lisää", että en muuten varmana tee (quote!). Toisaalta se osaa ottaa sellaisen välttelevän surkean hakatun rescuekoiran ilmeen, jonka takia en ole siltä koskaan mitään "ällöttävää" osannut vaatiakaan. Mutta tänäänkin parin keskustelun ja turvasta kiinnipitämisen (hyvä istu, hyvä ota, onpa hyvä) jälkeen se piti kapulaa rauhallisesti, pureskelematta ja nöyränä. Tämä on yksi tehtäviä, joka nyt vaan pitää tehdä, että pääsee tekemään niitä kivempia juttuja. Ja niinhän se pääsikin. Pidosta sai palkaksi rauhallisen naudanmaksan palan, ja siitä suoraan juoksemaan kapulalle ja iskemään. Tehtiin kolme sarjaa näitä, kahdessa ensimmäisessä vapautin heti kapulaan tarttumisen jälkeen ja kolmannessa otin vielä kisamaisemmin sivulle. Ihan käsittämättömän täydellinen. Ja vielä noihin pitoihin sain tänään Hennalta hyvän vinkin, että välillä kannattaa lähestyä kapulaa pitävää koiraa, mutta lähteäkin sitten taas kauemmas. Ettei koira totu siihen, että aina kun ihminen lähestyy, kohta saa luovuttaa kapulan.

Hirrrrmu tyytyväinen. Jotenkin se eilinen oli kuitenkin sellainen henkinen erävoitto ja käännekohta. Vaikka tänään jouduttiinkin muistuttamaan samasta asiasta (ja varmaan joudutaan huomennakin), kohta se pitäminen on juttu muiden joukossa. Ja tässä pääsen käyttämään niin hienosti sitä Korrienkin ajatusta palkkaa liikkeestä toisella liikkeellä. Pitämisestä noutamisella. Hipheijaa, onpa jotenkin puhdistautunut olo.

Mitäs tänne muuta? No ei todellakaan oikein yhtään mitään muuta. Nyt ollaan treenattu joka päivä, ja tokosta loman pitäminen edes päivän ajaksi ei oikein tunnu hyvältä ajatukselta. Juhannuksen jälkeen maanantaina (kun täysin treenittömiä päiviä oli alla kaksi kappaletta), Luumu meinasi oikeasti repiä multa vaatteet päältä kun mentiin kentälle treenaamaan. Toki me rauhoitutaan sitten kisojen jälkeen, ja hakeudutaan taas normaalimpaan viikkorytmiin (3-4 treeniä viikossa..?), mutta nyt annetaan palaa ja toisaalta myös nautitaan tästä. Nyt kun treenataan näin älyttömästi, edistymistäkin tapahtuu ihan silmissä. Tuo meidän maassa olevien häiriöiden ongelmakin olisi tavallisissa olosuhteissa kestänyt varmaan kuukauden ellei ylikin. Nyt me selvitettiin se neljässä päivässä. Ja joka ikisen treenin jälkeen jää sellainen olo, että tämä on vaan helkkarin mahtavaa. Me tehdään yhdessä, ja tämä on meille kummallekin maailman siistein juttu. Viikon päästä nähdään, mihin me tällä asenteella päästään, mutta valmistauduttu ollaan ainakin niin hyvin kuin oikeasti mahdollista.

Sivut

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Olosuhteiden prinsessa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti