Seuraaminen - joku sentään onnistuukin

Puran perjantai-iltapäivän iloksi taas näitä Pipa Pärssisen tokoseminaarista tekemiäni muistiinpanoja (eikö ne koskaan lopu?). Olen kitissyt viime aikoina miten se ja tuo ei suju, joten kirjoitellaanpa välillä jostain sellaisesta, joka sujuu. Jee! Seuraamisesta! Ja tämän sujumiseen olen kyllä tyytyväinen, sillä ilman seuraamista ei ole mitään muutakaan (no joo jotain kaukoja tai noutoa tai luoksetuloja voi tehdä vaikka seuruu olisi ihan levällään, mutta mutta...). 

Ei olla Luumun kanssa tehty treeneissä mitään seuruusulkeisia pitkään aikaan, ja mahtaakohan tämä ollakin syy siihen, miksi se välillä väläyttelee täydellisyyttään? Pari viikkoa sitten tehtiin kontaktiharjoituksia niin, että palkkasin sitä heti liikkeelle lähtiessä KUN se katse ei tippunut heti alkuun. Se nimittäin tippuili alkuun, mutta kärsivällisellä hinkkauksella sain sen ihan yhdessä illassa jo parempaan suuntaan sen kontaktin. Mietittiinkin siinä, että miksi koirien muka pitää saada nähdä mihin suuntaan ollaan menossa? Eikö niille riitä että me ihmiset tiedetään? (Tsoukki, vähän rankempaa huumoria perjantain kunniaksi...) Tämän hinkkauksen lisäksi ollaan tehty häiriöperusasentoja, ja liittynee nekin kait siihen seuruun kontaktiin. Mutta muuten, muuten ei olla seuruuteltu yhtään! Ja välillä kun olen ihan treenikentällä paikasta toiseen siirtymismielessä seuruuttanut jonkun askelen, niin se on ihan mielettömän hienoa! Oikea paikka, oikea vire, loistava kontakti! Ja se kouluratsun ravi. On se mahtava.

Tonttu ja tontun 

iso pää

Muistiinpanoihin! Seminaarissa tuli esille, että yleisin ongelma seuruuseen liittyen on edistäminen. Meilläkin se on ollut kautta aikain suurin ongelma, ja itse vielä edesautoin taannoin ongelman syntymistä, kun en saituuksissani saanut hankittua treeniliiviä tai -hamosta, ja palkka tuli milloin taskusta, milloin hartialta, milloin kauluksesta ja milloin kainalosta. No pitäähän pikkukoiran mennä parempiin asemiin palkan havaitsemiseksi, ja ne paremmat asemat olivat yleensä siitä seuruun täydellisestä paikasta puoli metriä/metrin eteenpäin. 

Vinkkinä annettiin, että kannattaa videoida omaa suoritustaan usein, ja pitää uskaltaa luottaa siihen, miltä suoritus videolla näyttää (vrt. miltä se omassa päässä tuntuu). Sillä yleensä kun omassa päässä tuntuu, että nyt se seuraaminen on hyvää, niin silloin se koira jo yleensä edistää. (Johtuukohan nimenomaan tästä, ettei meillä ole ollut seuraamisongelmia viime aikoina, sillä eihän me olla juuri videoitukaan mitään pitkään aikaan...)

Auta koiraa niin paljon kuin pystyt. Käännöksissä voit käyttää pieniä puolipidätteitä (hengityksen pidättäminen) tai hiukan lyhyempi askel ennen käännöstä. Kiinnitä huomiota millä jalalla pysähdyt ja millä käännyt. Kun teet täyskäännöksiä juosten, pidä mieluummin matalampi vauhti, mutta sama askeltahti koko käännöksen ajan (askella täyskäännöksessä paikoillasi). Pääapujen käyttäminen ei ole sallittua, mutta muista, että tarkoituksena on aina luonnollinen kävely-/juoksutyyli. Kukaan ei kävele/juokse pää paikoilleen liimattunakaan. Videoi seuraamista myös nähdäksesi mitä itse teet. Kiinnitä huomiota käsien liikkeisiin käännöksissä ja pysähdyksissä. Käsien ei tarvitse heilua. Muista luonnollisuus!

Hitaassa käynnissä mieti ihanteellista askelmittaa. Määritä rytmi koiran mukaan. Liikkeen tasaisuus on tärkeää, älä nyi. Muokkaa ennemmin askelpituutta. Käytännössä eri vauhtien (käynti, juoksu, hidas käynti) pitää olla selkeästi toisistaan erottuvia. Eli ei niin, että vain rytmi tai askelpituus vaihtuvat. Jos vauhti on tavallisessa käynnissä jo reipasta, juoksun pitää olla entistä reippaampaa! Jos koiralla on taipumusta peitsiin, aloita hidas käynti rivakammin, ja hidasta sitten hieman. Tarkoitus on, että peitsi jää liikkeen alusta kokonaan pois. 

Muista liikkeelle lähtiessä kiinnittää huomiota siihen, että käskyn jälkeen tulee selkeä tauko ennen kuin oikeasti lähdet liikkeelle. Tämä helpottaa koiran työskentelyä... asia missä meilläkin on Luumun kanssa opittavaa. Minä kun olen tavallisesti jo puolessa välissä matkaa ennen ensimmäistäkään käskyä, ja sitten ihmettelen kun se edistää. No sehän on heti alussa jäänyt jälkeen raukkaparka, ja kiiruhtaa ottamaan minua kiinni... Kiinnitä huomiota myös palkan suuntaan. Ongelmasta riippuen voit korjata tilannetta sillä, mistä suunnasta palkka tulee.

Muimui kun välillä niin tuppaa väsyttämään 

Anturanväleihin on sentään tullut talveksi vähän tuuheutta,
vaikka muualta turkki oheneekin.

Sellaisia seuruujuttuja tällä kertaa. Ei meillä asiat sentään muidenkaan liikkeiden osalta ihan toivottomissa kannattimissa ole, vaan noudossakin ollaan edistytty sentään vähän. Ja vähänkin on aina kehitystä parempaan :) Sain Luumun viime hallitreeneissä muutaman kantamispätkän jälkeen palauttamaan kapulan kaksi kertaa perusasentoon! Se on tainnut kerran ennen vahingossa istua kapula suussa, joten siihen nähden tämä oli meille todellinen läpimurto! Tein siis niin, että jätin Luumun istumaan naama minuun päin muutaman metrin päähän eteeni, ja kapulan maahan Luumun eteen. Siitä pyysin sen sitten perusasentoon, ja olin melko varma, että se noudattaa käskyä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei ole huomaavinaankaan nenän edessä olevaa kapulaa. Toisin kävi! Ihan mahtavaa! 

Kokeiltiin seuraavana päivänä samaa kotona, ja oli taas paljon vaikeampaa. Meni vähän nyhväämiseksi, ja päätin sitten kokeilla huomattavasti kevyemmällä ohjatun noudon kapulalla. Luumu ei ole niitä kapuloita ennen nähnytkään, joten aloitettiin ihan puhtaalta pöydältä. Sama palauttamisharjoitus onnistui nyt kevyemmällä kapulalla, mutta hiukan on vielä tiputtelua. Näistä olen vaan pyytänyt ottamaan kapulan uudelleen suuhun ja suorittamaan tehtävän loppuun. Ja ihan aluksi näissä meidän keittiötreeneissä Luumuhan ignoorasi taidokkaasti koko kapulan ja tuli muina miehinä perusasentoon. Jotenkin tuntuu, että kotona se palkka kiiltää silmissä enemmän, kun taas hallilla se tekee enemmän tekemisen ilosta. Johtuisikohan tämäkin siitä, että kotona ollaan toisaalta tehty enemmän näitä hinkkausjuttuja, mitkä taas ei välttämättä ole ihan yhtä mielekkäitä... No, joka tapauksessa, tunnelin päässä näkyy valoa, enkä vaivu epätoivoon!

Aamuvirkut...