Sittenkin Amerikan-serkku?

Olen tässä pähkäillyt ja jahkaillut sen toisen koiran hypoteettista olemassaoloa ja sitä kautta sallinut itseni ajatella sellaisen hankintaa. Kovin pitkällä tässä projektissa ei vielä olla, mutta mahdollisia rotuvaihtoehtoja olen päässäni pyöritellyt varmaan vuoden päivät. Viime kesänähän sain jonkun kummallisen saaristossa aurinkoisina päivinä esiintyvän vepekärpäsen piston, ja osittain leikilläni vertailin erilaisia noutajarotuja toisiinsa mitään niistä sen syvällisemmin kuitenkaan tietämättä. Aika nopeasti minun onnistui kuitenkin rajata noutajat rotuvalintani ulkopuolelle, sillä en ole (vielä) tavannut yhtään minun käteeni sopivaa noutajaa, ja tosiasia on, että onnistuisin varmasti vähänkään pehmeämmälle tapaukselle aiheuttamaan elinikäisiä traumoja äkkipikaisuudellani ja tiettyjä käyttäytymismalleja itsestäänselvinä pitävällä koulutustavallani. Toki muistettava on, että tämä minun tapani on kouliintunut yhden tietynlaisen koiran kanssa toimimalla, ehkä se siitä ajan kanssa ja kantapään kautta oppimalla muokkautuisi ohjaajapehmeillekin ohjattaville sopivaksi..?

Sittenhän keksin ottaa vepekoiraksi amstaffin. Näin saisin monitoimisen harrastuskoiran ilman, että minun täytyisi kovasti muuttaa koiranomistajan identiteettiäni. Ja onhan niillä ne PK-oikeudetkin, vaikka täytyy sanoa, että se puoli ei Haunisilla olevia loistavia treenikenttiä ja -ryhmiä lukuunottamatta houkuttele yhtään. En koe mitään tarvetta samoilla tuolla märissä metiköissä montaa tuntia jonkun jäljen tai ihmisen perässä. Tietysti näitäkin kun kokeilisi, voisi avautua aivan uusi maailma! Tätä amstaffi-innostusta lisäsi olennaisesti vielä tammikuussa amstaffiyhdistyksen järjestämään tokoseminaariin osallistumiseni, kun ihastuin yhteen amsuneitokaiseen aivan kympillä. Siihenkin toki miltä se näytti (solakka mutta timmi, suhtkoht pieni, ei mitään roikkuvaa missään ;)), mutta ennen kaikkea siihen, miten se teki töitä. Se oli kuin Luumu eri paketissa! Pakko nimittäin sanoa, että kaikessa komeudessaan moni amstaffiuros näyttää omaan silmään kömpelöltä, hitaalta ja massavalta. Ja pakko myös lisätä, että enhän niitä nyt mitenkään hitonmoisesti ole ehtinyt nähdäkään, ja taatusti on olemassa myös niitä sirpsakoita uroksia amstaffien joukossa. 

Aloin näine ajatuksineni kiertää armotonta noidankehää. Kun haluaisin koiran, joka olisi kaikin puolin kuin Luumu. Mutta vepeä ajatellen sen tulisi olla suurempi. Toisaalta aksakin kiinnostaa, ja siihen taas amstaffi olisi minulle liian suuri. Toisaalta mikä ikinä se koira sitten onkaan, odotan sen olevan henkisiltä ominaisuuksiltaan ja työmotivaatioltaan aivan kuin Luumu. Tiedän, että menen tässä suoraan metsään, sillä joojoo, koirat ovat muuta kuin rotunsa, ne ovat yksilöitä ja kaikki yksilöt toimivat eri lailla eri tilanteissa ynnä muuta. Mietityttääkin, että miten paljon esimerkiksi työmotivaatio tai reaktionopeus ovat opetettavissa olevia asioita? No työmotivaatio ainakin, mutta voisiko määrätietoisella treenaamisella saada hitaammanlaisesta koirasta reaktiivisemman, räjähtävämmän? Perusluonnettahan ei voi muuttaa, mutta missä määrin sitä voi jalostaa omiin tarkoitusperiin sopivaksi treenaamalla?

Toisaalta amstaffeissa kiinnostaa niiden ympärille rakennettu harrastava miljöö. No täytyy myöntää, että täällä Turussa vähemmänlaisesti on tarjolla nimenomaan amstaffeillekaan suunnattuja harrastusmahdollisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan meininki on paaaaljon harrastuksiin kannustavampaa. Olisiko sitä sitten vähemmän yksin noiden harrastusjuttujen kanssa, jos harrastuskumppanina olisi amstaffi? Toisaalta mikäli tämä minun henkilökohtainen harrastusskeneni pysyisi uuden koiran hankinnasta huolimatta samanlaisena kuin nyt, ei meillä siltikään olisi enemmän niitä (am-)staffeja treenikavereina. Ainakaan tokossa. Mikä tulee se meidän kuninkuuslajimme olemaan jatkossakin, tulee sieltä minulle seuraavaksi koiraksi staffi, amstaffi, käyttölapukka, malikkapalikka tai vaikka shih tzu. Aksan puolella täällä Turussakin (tai oikeastaan ihan jopa tässä meidän kulmilla, jossa kaikki aksahallit sijaitsevat) on muutamia harrastavia staffeja, kun taas vepeä joutuisimme menemään Saloon asti harrastamaan. 

Entä staffi sitten. Staffissa on rotutyypillisesti aivan kaikki mitä harrastuskoiraltani haluan. Ainut on, että vepeen siitä ei tule olemaan. Minua ei staffissa häiritse edes niiden amsuihin verrattuna kovin hysteerinen luonne. Sitäkin pystyy jalostamaan. En ehkä ole Luumun kohdalla onnistunut tässä aivan prikulleen kaikissa tilanteissa, mutta alusta asti on ollut selvää, missä tilanteissa edellytetään sosiaalisuutta ja missä tilanteissa sosiaalinen kanssakäyminen on kiellettyä. Se on auttanut meitä paljon. Treenatessa ei tarvitse pelätä sen yltiösosiaalisuudestaan huolimatta kiinnostuvan muista treenikavereista (ihmisistä tai koirista) enemmän kuin käsillä olevasta tehtävästä. Toki voisihan se hysteerisyydessään olla rauhallisempi, kun meillä on kotona vieraita. Aina ei tarvitsisi olla Luumu Show päällä 24/7, kun meillä on käymässä kuka tahansa maailman ihanimmasta appiukosta vaikkapa putkimieheen. 

Kaikenlaisia ajatuksia sitä mielessä pyörittelee, kun on perhesuunnittelusta kysymys. Kun olen Luumua lähtenyt hankkimaan, etsin itselleni koiraa. Nyt kun olen hankkimassa toista koiraa, etsin harrastuskoiraa. Joku saattaisi kysyä ja on itse asiassa kysynytkin, että jos kerran etsit harrastuskoiraa, mikset saman tien ota bortsua tai malia. No en. Malista en osaa sanoa, kun en niitä yhtään henkilökohtaisesti tunne, mutta etsin harrastuskoiraa, joka sopii minulle. Minun käteeni. Minun ohjaustapaani. Minun tapaani palkata. Minun tapaani kannustaa. Minun tapaani antaa palautetta. Minun tapaani treenata. Minun tapaani kilpailla. Minun tapaani. 

Vaikka tässä kovasti puhun toisen koiran hankkimisesta (vrt. ajattelusta hankkia), meillä ei ihan tuo toinen perheen kaksijalkainen ole vielä viimeistä siunaustaan projektille antanut. Teemun tuntien se tulee olemaan pitkä tie. Ja vaikka kuinka puhun harrastamisesta ja harrastusominaisuuksista ja treenaamisesta ja viime kädessä kilpailemisestakin, kaiken ytimessä on meidän perhe. Harrastuskoirakin tulee ensi sijaisesti perheenjäseneksi, ja sellaisena sen on sovittava ominaisuuksiltaan meille kaikille. Ja mikä on rakkaampaa kuin perhe? Ei mikään. 

Päätös on tehty. 

Amstaffihan ei mitenkään mahtuisi näin sopivasti kaikkiin
ihmiskehon mutkiin ja kuoppiin. 

Näitä toisen koiran hankintaan liittyviä ajatuksiahan ei mitenkään ole
pönkittänyt Floran tuore pikkuveikka käyttölapukkapennulainen Oiva! 

... jonka mielestä oli ihan ookoo nukahtaa meikäläisen varpaiden päälle. 

... joka ei pysynyt edes sen vertaa paikoillaan, että olisin siitä yhden istuvan kuvan saanut. 

... jonka ilme jo noin vauvana kertoo enemmän kuin tuhat ihmisen sanaa. 

... ja jonka isosisko, mammakoira Flora on edelleen ihanin, suloisin
ja parhaiten käyttäytyvä lapukka kenet tiedän!