Universumi harteillamme

Toisella puolella on joku peura (?) ,
jos oikein näköaistia pinnistelee.

Ihania aurinkoisia päiviä, Aurajoen liplatusta, rusakoiden petipuuhia, lisää pällisteltäviä valkotakamuksisia kauriinlaisia otuksia. Ihana maaliskuu. Ja ajatelkaa, vielä ennen kesää meillä on huhti- ja toukokuu. Voisipa aina olla kevät. Kunnes siihen kyllästyy, ja toivoo kesää, syksyä ja talveakin. Onneksi on vuodenajat. On aina jotain mihin kyllästyä ja mitä odottaa.

Luumu sai tuliaisia mun kolmekymppisiltä <3 

Täs viel poseerataan...

Kaks possua bondas välittömästi.
Yhteinen telkkarinkatseluhetki. 

Sit kävi kamala tragedia, kun possulta irtosi häntä.
Luumu väittää edelleen, ettei hänellä ole onnettomuuteen osaa eikä arpaa.

Possu on hännättömänäkin ykkönen 

First contribution to #tongueouttuesday
Instajuttuja...

Ollaan teho-ohiteltu nyt pari viikkoa, ja tänä aikana on vain kerran keittänyt koirakkomme nelijalkaisella otuksella yli. Se oli pimeään aikaan täällä Vanhalinnassa, mutkassa, kun suoraan vastaan hölkkäsi nainen jonkun terrierin kanssa, jolla oli samanmoisia ohitushaasteita. Rähinäksi meni puolin jos toisin. Mutta muuten Luumu on ohitellut erittäin mallikelpoisesti. Pari tapausta on ollut, kun mietityttää vaan jälleen kerran kanssakoirankuljettajien ajatuksenjuoksu. Tänäänkin, kun oltiin Sannan ja Netan kanssa Luolavuorella, mies jäi oikein odottamaan meitä, vaikka näki, että me kierrettiin Luumun kanssa kauempaa ja selvästi harjoiteltiin kontaktia ja nätisti olemista. Vieras koira haukkui siellä, ja miehen ääni kuului: "älä viitsi haukkua, kun ei ne muuten tule tervehtimään". Siis mitä? Oli pakko sanoa, että menkää vaan, meillä on ohittaminen vaikeaa. Mieli teki lisätä, että niin vissiin teilläkin.

Ei se ohittaminen meillä mitenkään erityisen vaikeaa ole. Nytkin kun Luumu on jo harjoitellut, ja tietää millaista käytöstä siltä ohitustilanteissa odotan, se on oikein vastaanottavainen ja iloinen. Kontakti minuun ei tee siitä yhtään epävarmempaa tai haavoittuvaisempaa, vaan täysin päinvastoin. Ja nimenomaan ei se ohittaminen mikään sen suurempi ongelma ole laajemmassa mittakaavassa ole, se on vaan ongelma minulle. Noin pikaisella empiirisellä tutkimuksella Luumu käyttäytyy ohitustilanteissa keskimääräisesti yhtä hyvin tai paremmin kuin vastaantuleva ohitettava. Todella usein törmää koirien osalta kyttääjiin, odottelijoihin tai rähisijöihin ja ihmisten osalta kommentteihin, että "tämä ei tykkää toisista uroksista / mustista koirista / suurista koirista / pienistä koirista / karvaisista koirista" jne. 

Tai kuulisi, jos jäisi kuuntelemaan. Kun ei niillä ole mitään ongelmaa tai edes haastetta, kun ei ne vaan tykkää. Tässä kun olen tätä meidän ohitushaastettamme parin viikon ajan pohtinut ja muillekin avannut, on noussut esille pari ihan huomionarvoista kommenttia. Onko asia ongelma, vai onko se ongelma minulle? Jos mietin sitä aikaa päivästä prosenttiosuutena, jolloin en ole Luumun käyttäytymiseen tyytyväinen, onko ongelma todellisuudessa niin suuri? Kun se muuten on kaikissa tilanteissa niin toimiva koira, että tekeekö lähes nollaa hipova tyytymättömyysprosentti koirasta jotenkin keskimääräisesti p*skemman? Vaikka kuinka haluaisin kaikessa täydellisyyttä hipoakin ja jopa koskettaa, syleillä ja lääppiä, ei sellaista olekaan. Täydellistä elämäntilannetta, jossa minulla on täydellinen koira, joka toimii aivan joka ikisessä tilanteessa kuin ihmisen mieli. Ja se on siksi, koska on elämä, koska on koira ja koska on ihminen. Nämä kaikki kun lyö yhteen, aina löytyy joku inhimillinen tai koiramainen tekijä, joka tekee siihen täydellisyyteen sen pienen särön. Vaikka kuinka haluaisin, en voi kantaa koko universumia harteillamme. Olen sanonut moneen kertaan näkevämme meidät eräänlaisena staffilippulaivana. Ihan jopa viime viikolla taisin viimeksi rykäistä tällaisen sananparren suustani. Että haluan näyttää mihin näistä koirista on, miten kultaisia ne ovat, miten älykkäitä, miten sopivia juuri minunlaiselleni ihmiselle. Miten hyväkäytöksisiä. Miten lähes täydellisiä. Mutta kun ei se universumi vaan pyöri sillä tavalla, että yksi ihminen ja yhden ihmisen koira sitä lähes täydellisellä käyttäytymisellään saisivat paremmaksi. Se on sanonko yksi olematon neula tässä jumalattoman kokoisessa heinäsuovassa, jota elämäksi kutsumme. 

Muutama viikko sitten leikkimässä Haritussa 

On se vaan niin veikee otus suurimman osan ajasta 

No, tulihan taas päästettyä höyryjä. Ei vaan - olen ollut Luumuun ihan hirrrveän tyytyväinen. Ja lisäksi, että ne nuorat alkavat olla arjessakin kätösissä (ja paljon auttaa, kun oikeasti itse oppii ennakoimaan tilanteita), ollaan me tehty ihan hurrrrjan loistavaa tokoakin. Paljon ollaan päästy ongelmien juurille, kuten että miksi Luumu edistää ja poikittaa seuraamisessa, ja sitä kautta pystytty puuttumaan niihin. Kovasti tehdään töitä, että kesällä päästään korkkaamaan avoin, ja vielä mahdollisesti pystytään osallistumaan tokon SM-kisoihin staffijoukkueessa. Ensin on kuitenkin saatava kasaan se joukkue. Sitten meidän pitää ihan oman mielenrauhan takia käydä jossakin lähikisoissa hakemassa ykkönen tai vähintään muuten positiivinen kisakokemus. Sitten jos hyvin käy, heinäkuun alussa Pori kutsuu. 

Suurin kompastuskivi tällä hetkellä avointa miettien on paikalla makaaminen ja siihen liittyvä piilo. Alokkaaseen nähden aika pitenee vain minuutilla, eikä tämä ole meille mikään ongelma. Tuon piilon kanssa olen tainnut ottaa itse vähän turhan suuria edistysharppauksia, ja sitä myöten saanut ryssittyä meidät useamman loikan taaksepäin. Alkuun meni tosi hyvin, ja olinkin ihan että vou! Eihän se piilo ole Luumulle juttu eikä mikään. Sitten aika pian Luumu kuitenkin nousi istumaan minun ollessa piilossa. Ramppasin siis sitä piilon ja näkyvilläolon väliä, ja Muumelo vissiin jotenkin kuvitteli, että tämä on jokin uusi leikki, ja varmaan se mami siellä nyt odottelee, että milloin Muumuu tulee etsimään. Hohhoijaa. Ensin se tosiaan nousi istumaan. Korjasin käskemällä maahan ja jatkettiin homma onnistuneesti loppuun piilossakin vielä käväisemällä. Toisella kerralla se saakeli sieltä jo jolkotteli piiloon katsomaan, että missä se mami on. Eikä se kuulemma ollut mitään ahdistunutta mamin etsintää, vaan ihan sellaista uteliasta hyvänmielen jolkottelua. Luumu ei oikeasti tiennyt, että se ei saa sieltä nousta, vaan odotti kenties jopa palkkaa tästä oma-aloitteisesta toiminnastaan. Ensimmäinen ajatus oli tietysti että voi v*ttu. Kuulemma juuri näin ei saa ajatella. Hmm. Tähän on nyt vähän vaikeaa suhtautua millään muullakaan tavalla, koska hallitreenimme tältä talvikaudelta ovat ohi, ja eihän Luumu vielä näillä keleillä tuolla ulkonakaan makaa. Kuinka saada siis ulkopuolisen näkemys edes vähän kisamaisempaan piilopaikallamakuuseen, kun ei me voida suorittaa sitä missään? Haluaako joku tulla tänne meille keittiön lattialle kyttäämään Luumun ajatuksenjuoksua samalla kun minä juoksen eteisen ja yläkerran väliä..?

Viimeisellä treenikerrallamme tehtiin alokkaan paikallamakuu koemaisella otteella, ja se myös videoitiin. Jotenkin suhtauduin tähän asenteella, että nappiinhan se menee. Olin niin varma tästä suorituksestamme, että ihan täysin mitään ajattelematta nappasin siihen seisomisriviin tullessani pöydältä dominokeksin. Saman tien kun keksin olin suuhuni laittanut, mietin että mitä h*lvettiä mä tässä oikein teen, mutta olihan se keksi loppuun syötävä. Pahimmassa skenaariossa Luumu olisi noussut paikoiltaan ja tullut siihen naaman eteen norkaamaan. Tai varmaan olisi vielä paljon paljon pahempiakin skenaarioita, mutta tuo nyt olisi ollut oikeasti ihan mahdollinen. Paikallamakuun aikana siinä sitten dominokeksin lisäksi tippui lyhyt agiputken pätkä jostain korokkeelta alas, ja Oippaliinikin siellä ilmoitteli olemassaolossaan aika pontevasti. Kaikista epännistumistekijöistä huolimatta tehtiin hieno paikallamakuu, ja loppuosan mokasin ainoastaan minä kaivamalla sitä namia taskusta ennen vapauttamista. Ajatus oli vissiin palkata siitä liikkurin käskyyn reagoimatta jättämisestä, ja Luumu tulkitsi käden taskuun menemisen jonkinlaisena puolihulluna vapauttamisena. 

Paikallamakuuta ei olla nyt sen kummemmin hinkattu, pitää odottaa lämpimämpiä ilmoja. Seuraamisen ollaan kyllä taas pitkästä aikaa kiinnitetty enemmän huomiota. On se kyllä jännä, miten Luumu lukee ihan pikkiriikkisimmän sormen liikautuksenikin. Olen ennenkin saanut palautetta siitä, miten annan ihan kamalan paljon vartaloapuja Luumulle perusasentoonkin, eikä se tarvitse niitä. Päinvastoin - se asemoi itsensä minun vartalon epäluonnollisten kiemuroiden mukaan, ja se asema on väärä. Lääkkeeksi meille on määrätty paljon suoria seuraamisia niin, että minun katse on siellä edessä, ja kädet luonnollisesti sivuilla. Ei mitään alas koiraan tuijotteluita, että onko se nyt oikeassa paikassa ja poikittaako ja katsooko jne. Avustaja huutaa milloin palkataan ja piste. Tässä viikon takaa kuvatussa videossa harjoitellaan lähinnä sitä, että minä osaan olla puuttumatta Luumun tekemisiin, ja kyllä se silloin hyvin tekeekin. Viikossakin ollaan kuitenkin edistytty paljon, sillä nyt ollaan jo puututtu tuohon perusasentokäskyn aiheuttamaan nytkähdykseen Luumussa, jonka se tekee vaikka ei liikuttaisi yhtään mihinkään. Senkin olen ihan itse sille aiheuttanut, kun taannoin ollaan oltu jo hyvässä vauhdissa, ennen kuin ensimmäistäkään seuraamiskäskyä on ilmoille päästetty. 

On se hieno.

Hehheh... 

Jotenkin tää on musta aivan ihana kuva.
Toi takki ja noi jalat ja ja ja... Ihana tonttu. 

Hiljaa ja ajatuksella tehden hyvä tulee. Käännöksiinkin ollaan panostettu tehostamalla sitä kuuntelemista toistamalla seuraamiskäsky juuri ennen vasemmalle kääntymistä, ja kääntymäänkin lähdetään vasta kun avustaja antaa luvan (eli kun seuraaminen on kaikinpuolin muuten kunnossa). Sitten palkka käännöksen jälkeen. Helppoa, kun vaan itse ymmärtää loksautella palaset kohdilleen. Ei varmaan yhden käden sormet riitä laskemaan kertoja, kun olen viikon aikana tokaissut, ettei koirassa ole mitään vikaa - itse kun vaan tajuaisi olla. 

Paljon ollaan edistytty kaukoissa ja päästy ongelmien ytimeen luoksarin pysäytyksessä. Sen verran kovaäänisesti kuitenkin huokailee tuossa työhuoneen matolla tuo treenikaveri, että iltapissalle pitäisi päästä. Päästetään toinen tuskistaan, ja keskitytään muiden liikkeiden ruotimiseen joskus lähitulevaisuudessa. Kiitos muuten kuvista ja näihin kuviin liittyvästä treeniseurasta kuuluu Hennalle ja Sannalle!