Kisakuume nousee

Tulin juuri Vau Mumun ensiesiintymisestä ihmisten ilmoilla. Leipätyöni on sen verran yksinäistä puuhastelua, että on todella mukava Vau Mumun kautta tavata uusia ihmisiä, jutella koiramaisuuksia ja hypistellä yhdessä ihanuuksia. Ensi kuussa tavataan Taskussa ja helmikuussa Vantaalla staffien ja amstaffien harrastuspäivillä. Monen monituista ideaa saatiin tänään purkkiin, ja vielä on monen monituista toteuttamatta. Ja se juuri on ihanaa. Vau!

Meidän rauhaan kuuluu käsitöiden lisäksi koevalmisteluita. En tiedä miten paljon niihin nyt enää tässä vaiheessa voi valmistautua, mutta maanantaina pidettiin ainakin todella motivoiva treeni. Motivoiva se oli nimenomaan minulle, koska tehtiin paljon kehäänmeno- ja kontaktiharjoituksia, joista uskon todella olevan hyötyä sunnuntain kokeessa. En ole muuttanut meidän treenaamista nyt mitenkään radikaalisti, mutta olen kyllä ollut hiukan mustavalkoisempi sen käytöksen suhteen. Tai siis että eihän se koira rikki mene siitä, että sille kertoo kuinka tulee käyttäytyä. Nytkin maanantaina oltiin TSAUlla meidän kotihallilla (kylläkin hallin osassa, jossa ei olla ennen treenattu), ja nenä kävi, ja hihna kiristyi. Samaan tahtiin tuntui hiukan kiristyvän ohjaajan pinnakin, mikä ei ole tarkoitus. 

Konkreettisesti selitettynä laitan Luumun istumaan ennen kuin annan sille luvan mennä kehään. Se menee kehään minun kanssani kontaktissa. Olen selittänyt itselleni, että riittää kun se löysällä hihnalla kävelee minun kanssani - sen ei tarvitse tuijottaa minua koko ajan intensiivisesti. Aika näyttää ollaanko tässä vielä harmaalla alueella, eli pitäisikö sittenkin vaan vaatia sitä totaalikontaktia. Kun liikkuri näyttää mistä seuraava liike alkaa, me siirrymme sinne tässä kontaktissamme. Sitten otan Luumun kanssa siinä paikan päällä muutaman perusasennosta toiseen siirtymisen, painottaen käskysanaa, joka meillä on sama perusasennossa ja seuraamisessa. Näin Luumu on jo ennen liikettä (tai pitäisi olla) siinä mielentilassa, että kohta seurataan. Minulla ei ole mitään merkkejä muille liikkeille - tarkoitan siis, että en rapsuta Luumua vaikka vasemman korvan takaa, kun seuraava liike on liikkeestä seisominen jne. Sen verran olen sentään jo useamman kuukauden ajan liikkeitäni määritellyt, että jäävissä liikkeelle lähdetään aina vasemmalla jalalla, kun seuraamisessa lähtö tapahtuu oikealla jalalla. En kuitenkaan mitenkään usko, että Luumu huomaa tätäkään merkkiä. Jos se koira osaa teknisesti kaikki käskyt selkärangastaan, eikö se riitä..? Aika näyttänee tämänkin.

Lisäksi treenattiin maanantaina jäävien perusasennon ennakoimattomuutta. Miten sen nyt kaikkein hankalimmin sanoisi... Me kun oltiin viikko sitten perjantaina Salon Koirahallissa "kenraaliharjoituksissa", ja siellä Luumu ennakoi hyppyä lukuunottamatta kaikki loppuperusasennot. Niin ja sitten me treenattiin maanantaina myös hyppyä, koska aiemmin Salossa Luumu EI hypännyt... Ja kun ongelma on ennen ollut, että se hyppelee niitä esteitä ihan liiankin kanssa. Ota tästäkin nyt sitten selvää! 

Maanantain treenit olivat siis loistotreenit ennen kaikkea minulle, koska huomasin, että määrätietoisesti toimimalla koirakin toimii varmemmin oikein. Valtava oivallus, ja ihan hyvä että edes tässä vaiheessa tuli tajuttua ;) Palataanpas kuitenkin vielä pari päivää taaksepäin ja perjantain Salon Koirahalliin. Tehtiin siellä Terhin kanssa kisamaiset treenit, joissa kävin palkkaamassa Luumun kehän ulkopuolella aina kahden liikkeen jälkeen. Ei olla koskaan siellä isolla kentällä oltu, ja sellaista oli menokin. Pakka hajosi taluttimetta seuraamisessakin kivasti (NOT!), mutta liikkeestä toiseen siirtymiset kävivät yllättävän luontevasti. Luumu ei lähtenyt hyppelemään estettä omin luvin, mutta veti kyllä loppupuolella ennen jotakin liikettä mielenkiintoiset hepulilaukat minun ja liikkurin ympäri. Videolla kuuluu minun vaimeat "täällä"-määkimiset, kun ihan olisin voinut jämäkästi sanoa sille, että nyt jätkä loppui pelleily. Huooh. Itselleen vaan ei voi välillä mitään! Maanantaina pystyin jo korjaamaan omaa toimintaani, ja saman tulisi jatkua nyt loppuviikko. Salon Koirahallista nappaamallani (tai itse asiassa Teemun nappaamalla) pätkällä voi viihdyttää itseään täällä.

Korjasin noita jäävien perusasentoja treenaamalla niitä jo Salossa, ja seisomisesta on video tässä ja maahanmenosta tässä. Hiukan meni turhaksi hinkkaamiseksi, mutta kun jos sitä onnistumista ei vaan tule, niin mitä tehdä..? Seuraamisen hajoamisesta olin ehkä eniten järkyttynyt, ja tehtiinkin vielä lopuksi helppoa seuraamista nami kädessä ja sitten välipalkalla. Tästä videosta näkee, että paaaljon tiuhemmin saisi välipalkata... sitä on vaan siinä tilanteessa vähän sokea. Mietinkin, että pitäisikö hieroa lihapullan hajua vasempaan kämmeneen juuri ennen koetta, jotta mielenkiinto pysyisi yllä - en kuitenkaan ihan tosissani! Uskon, että noilla kontaktivirittelyillä saadaan vire ja tekemisen meininki kuntoon. 

Tuntui kuitenkin, että tuolla Salossa Luumulla oli muutenkin jännän uuden paikan aiheuttamien vibojen lisäksi ihan vaan konkreettisesti liikaa energiaa. Tehtiinkin maanantaina ennen ysin aamutreenejä puolen tunnin metsälenkki, jossa Luumu sai hepuloida mielensä mukaan. Ja senhän se teki. En tiedä vaikuttiko asiaan, mutta aion tehdä saman hepulilenkin myös sunnuntaina ennen koetta. Eipähän aiheudu ainakaan sitten liikunnan puutteesta nuo kiitolaukkakierrokset kehässä! Oli muuten muutenkin aika mahtavaa herätä maanantaina aamulla ihan "ihmisten aikaan". Tuntui, että aurinkokin paistoi ihan vain meille. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Sepän pajalta menossa muonamiehen mökille 

Vanhalinnan portinvartijan mökki 

Viimeiseksi vielä kuva meidän viikonlopun lettukesteistämme.
Luumu osasi jo käyttäytyä kodassa niin kuin koiran kuuluu, ja sai siksi osallistua
(tämä ei ole ennen ollut mikään itsestäänselvyys...).
(C) Lotta Kiikeri

Käytiin viikonloppuna myös Teemun isän, Arin luona testaamassa uutta hierovaa tuolia (ja vaihtamassa vanhaan kunnon Atiin talvikumit alle). Makasin tuolissa melkein vaaka-asennossa, silmät kiinni, kädet käsinojien uumenissa. Tuolin rentouttava hierontaohjelma oli juuri alkanut, ai mitä luksusta! Eikö rinnalleni lennä kuitenkin Arin papukaija Junnu, ja perässä sekunnin sadasosassa rymistää 19 kiloa staffin ruhoa. Käteni olivat kiinni käsinojien "hierontakoloissa", enkä ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Lintu lensi tietysti pois, mutta sen kiinni saadakseen Luumu päätti ponnistaa lisää vauhtia naamaltani. Rentouttavasta hierontahetkestä poskeeni jäi vereslihaiset kissanviikset ja pieni mustelma toiseen silmäkulmaan. Mielessä käväisi jälleen, että miksi en tosiaan hankkinut sitä kultakalaa staffin sijaan... Kun pienen äksidenttimme jälkeen käväisin blogissa ja näin viime tekstiin jätetyt kommentit, muistui taas mieleen, että ei tämä elämä niin kovin kamalaa olekaan. Kiitos.