Yllätysmomentti

Teemu oli kuvaamassa meidän treenejä reilu viikko sitten. Kun Luumun seuraaminen hajosi käsiin, ja olin asiasta vähän poissa tolaltani, hän sanoi, että eikö olisi kamalan tylsää, jos Luumu tekisi aina mitä minä haluan. Että eikö olekin jännittävää, kun mukana on aina se yllätysmomentti, että koskaan ei tiedä mitä se seuraavaksi keksii. Yritän sulauttaa tämän ajatuksen alitajuntaani, koska tietoisuuteni ei välttämättä huomenna ole ihan samoilla aaltopituuksilla, jos (ja kun...) Luumu keksii käydä hyppelemässä estettä omin luvin, käydä hyppelemässä tuomaria tai liikkuria vasten, käydä haukkumassa kehäsihteereille, käydä haistelemassa koko kehän seiniä myöten läpi tai poistua kehästä kokonaan. 

Koeviikon treeniohjelmamme on ollut aikataulullisesti ihan tavallinen. Maanantaina oli treenit TSAUlla (kehäänmenoja, kontaktia, vähän tekniikkaa), tiistaina hieronta + lepo, keskiviikkona lepo, torstaina treenit DOXXilla (kehäänmenoja, kontaktia, liikkurityöskentelyä, kivoja liikkeitä kuten luoksetuloa ja ruutua), perjantaina lepo, ja nyt lauantaina käytiin illalla koekehässä TSAUlla tekemässä kehäänmenoja ja kontaktia + paljon palkkaa. 

DOXXilla Luumu teki ihan tosi mahtavan treenin, vaikka oli vähän jännä paikka. Ja itse aiheutin tämän jännyyden, kun jätin Luumun luoksetulossa istumaan ulko-oven viereen, ja kaukana ollessani halliin tuli ihminen kelpien (? en ole satavarma, kun se oli niin erinnäköinen kuin Noa!) kanssa. Se tapahtui siis ihan parin metrin päässä istumaan jätetystä Luumusta, ja lisäksi Luumu näki tämän kyseisen kelpieläimen tällöin ensimmäistä kertaa. Salamannopeasti Luumu teki leikkiinkutsueleen, ja jähmettyi paikoilleen. Ihan kuin se olisi saman tien muistanut, että eihän tästä saanutkaan liikkua. Kelpie oli ohjaajineen edelleen paikoillaan ovensuussa, ja kävin vaan käskemässä Luumun takaisin istumaan, ja tehtiin harjoitus saman tien onnistuneesti uudelleen. Jännä kyllä, torstaina minulla oli aika paljonkin sellainen fiilis, että en uskalla treenata oikein mitään, etten vaan mokaa jotain, ja kaikki on pilalla. Kun vaan tekee koiralle helppoja juttuja, joista tulee äkkiä hyvä fiilis... loistava treenifiilis on taattu!

Tänään kävin tosiaan vakoilemassa (en panikoimassa!) TSAUn hallilla kaksipäiväisen koeviikonlopun ensimmäisen koepäivän ALO-luokan suorituksia. Yllättävän vähän jännitin, sillä syyskuussa muistan selkeän sydäntä kouraisevan tunteen, kun ajattelin itse joskus olevani noissa saappaissa. Nyt olin vaan puhtaasti iloinen niiden ALOkkaiden puolesta, joiden suoritukset onnistuivat (superisti onnea Elinalle ja Kipille ensimmäisestä ALO-ykkösestä!) Säästän ilmeisesti kaiken jännityksen huomiselle. Kiva. 

Ihan mielenkiintoinen liikejärjestys.
Vastaavaa luvassa myös huomenna? 

Jännät paikat! 

Jotkut ottavat silti ihan lunkisti.

Jännitys on muuten kumma juttu. Olen todella analyyttinen, ja pidän itseäni myös melko rationaalisena ihmisenä. Kun järki sanoo, että älä jännitä - pilaat vain kaiken, miksi sitä ei sitten voi toimia järjen äänen käskemällä tavalla. Olen joutunut työstämään omaa jännitystäni opiskelujeni aikana paljonkin. Vieraan kielen puhuminen on meille suomalaisille vaan niin jännää, ja mitä vieraampi kieli, sitä jännempää. Kääntäjän opinnoissani jouduin päivittäin keskustelemaan vierailla kielillä, ja vuosien varrella se jännitys hälveni. Jännitys siitä, että jos sanonkin jotain tyhmää, jos en muistakaan jotain sanaa, jos kuulija ei ymmärrä minua, jos kuulija esittää jonkun vastakysymyksen, jota minä en ymmärrä, tai jos kuulija esittää vastakysymyksen, johon en ole valmistautunut vastaamaan. Hakeuduin tilanteisiin, joissa jouduin työstämään jännitystäni. Tuli koluttua kaiken maailman suullisen viestinnän kurssit saksaksi ja italiaksi, ja on sitä tullut pidettyä esitelmiäkin milloin mistäkin ja milloin milläkin kielellä. Opiskelujeni ja jännitykseni huipentuma taisi kuitenkin olla humanstisen tiedekunnan publiikki, jossa pidin valmistuneen puheen täpötäydelle akatemiatalolle. Selvisin hengissä. Ja mikä fiilis, kun ylittää itsensä. Kun kaikki on ohi, ja kaikki on mennyt hyvin. 

Miksi siis jännittäisin sitä, että menen oman koirani kanssa omaan treenihalliimme näyttämään jollekin vieraalle ihmiselle, mitä me osaamme. Eikö minun tulisi ennemmin nostaa leuka pystyyn, ja riemusta jo pihalla kiljua, että täältä me tullaan. Varautukaa häikäistymään! Pieni tilastotieteilijä nostaa minussa taas päätään, kun laskin, että onhan meillä ihan vaan tätä koetta varten takana karkeasti arvioiden 270 treenituntia takana (1,5 tuntia per treenikerta, keskiarvoisesti kolme kertaa viikossa reilun vuoden ajan). Se tekee reilu 11 vuorokautta yhtäjaksoista treeniä, jos sen haluaa ajatella päivissä. On se kumma, jollei siinä ajassa saa koiraa opetettua tekemään muutamaa hassua temppua. 

Poikkeuksellisesti tänään on bloginkirjoitusjuomana
vesimelonibreezer :D

Paluu todellisuuteen. Käytiin nyt illalla tuolla koekehässä treenaamassa niitä kehäänmenoja. Teemu oli mukana, ja kuvasi meidän valmisteluja vähän. Onnistuttiin menemään kehään hiukan tavallista paremmin, ja Luumu teki innokkaasti työntekoon valmistavia perusasentoja. Muutama askel hihnassa seuruuta. Ihan OK. Sitten hihna irti - ja soronoo! Sinne lähti terrieri. Luumu veti ihan älytöntä kiitolaukkaa laajassa kaaressa minun ympäri viisi-kuusi kertaa. Ei auttanut täällä, ei auttanut jumalauta eikä perkele. Videolta näkee, että ihan sadetanssiksi laitoin. Ei auttanut. Teemukin sanoi jälkeenpäin, että Luumu näytti siltä, että sen vaan piti saada laukata nuo kierrokset, ja sen jälkeen se oli valmis tositoimiin. Jäin itsekin miettimään tätä. Se oli oikeasti kuin Luumulla olisi ollut jokin tahdosta riippumaton tila päällä, koirien touretten syndrooma kenties. Ihan kuin se olisi halunnut tehdä oikein ja rauhoittua, mutta ei vaan voinut. Eli tosiaankin ollaan tekemässä huomenna ennen koetta jotain fyysisesti väsyttävää. Aluksi mietin, että mennään tuohon meidän lähimetsään, ja annan sen juosta siellä aivot narikkaan -meiningillä. Lievä koestressi vissiin kuitenkin jyllää, koska ajattelin heti, että huomenna on sunnuntai - tavallista todennäköisempää on, että siellä tulee joku vastaan, enkä todellakaan halua kokeen alle mitään (minua) järkyttävää irtokoirakohtaamista. Siispä... Meidän koepäivän ohjelma tulee näyttämään jotakuinkin tällaiselta:

9.00 herätys, pihapissa, aamupala ja kamppeiden pakkaaminen

10.00 hihnalenkille + pellolle heittelemään palloa

11.15 lenkiltä suoraan Hamtia vastaan bussipysäkille

11.30 tarkistus, että kaikki tarvittava on pakattu mukaan

11.45 lähtö hallille

12.00 seurataan AVO-luokkaa ja kannustetaan Terhi ja Manu huikeaan tulokseen

13.00 kisakirjan vienti (ellen ole tehnyt tätä jo aiemmin), ja Luumun sirun tarkistus

13.05 Luumu pissalle

13.20 muutaman kontaktit, jäävien ja paikallaolon virittelyt (jos paikallaolo on viimeinen liike, sitten virittelyt myöhemmin)

13.45 KOE ALKAA

15.00 Juhlimme hyvin onnistunutta suoritustamme.

Luumu on siis koko ajan hallissa omassa häkissään, koska se on tottunut treenien ajankin siellä olemaan. Ajattelin, että jos tuon sen autosta, sillä menee tuhtaamiseen kauemmin aikaa. Tuo kello 15 alkava ohjelma on siis sellainen, joka tässä ihanteellisessa ohjelman toteuttamisessa tapahtuisi. Saa nähdä! Mutta ainakin yleisöllä tulee olemaan huippuhauskaa - tituleerattinhan Luumua tällä viikolla treeneissä top 5 elämäniloisimmaksi koiraksi ikinä. (Ja meistä sanottiin, että me sovimme niin hyvin toisillemme. Sydän.)

On vaikeaa selittää ihmisille, jotka eivät kilpaile koiransa kanssa, että mitä huominen meille merkitsee. Jo useamman kuukauden ajan, kun minulta on kysytty että mitä meille kuuluu, olen suhteellisen pian kertonut, että kisaamme syksyllä/kahden kuukauden päästä/kuukauden päästä/ensi viikolla/huomenna. Tällä hetkellä tuntuu että tämä on minun elämäni. Tähän me olemme tähdänneet Luumun kanssa joka päivä enemmän tai vähemmän vuoden ajan. Elämässä on toki muutakin, mutta nyt huomenna suuri tavoitteemme konkretisoituu, ja olen siitä hurjan onnellinen. (Ällöä, nyt itkettää.) Olen myös hirmu onnellinen siitä, että mitä tahansa huomenna tapahtuukin, se on meidän yhteinen harrastuksemme, se on meidän kummankin ensimmäinen toko-koe, ja me suoriudumme siitä yhdessä. Tosiasia on, että Luumun elämä on rajallisempi kuin minun. Luumun jälkeen tullee muita koiria. Niiden muiden koirien kanssa tulen harrastamaan jotain. Mitä todennäköisimmin ainakin tokoa. Luumu tulee kuitenkin aina olemaan se, joka opetti minulle kuinka koiraa koulutetaan. Kukaan ei voi ottaa minulta pois ensimmäistä toko-koettani, jonka suoritin yhdessä Luumun kanssa.