Loving Luumu: Järjen jättiläiset

Voi moro tuota koiraa taas. Oltiin kävelyllä Hakkisissa, ja valotolppiin on nyt ilmestynyt noita sirkusmainoksia. Luumu pelästyi sitä ensimmäistä, kun se hiukan tuulessa heilahti. Se meni aivan katatooniseen tilaan, ja jos sillä ei hihnaa olisi perässä ollut, vain perävalot olisivat horisontissa siintäneet. Onneksi oli aikaa. Makkaroita siinä viskelin mainoksen lähettyville, ja välillä palkkasin ihan siitä, että Luumu pystyi olemaan mainoksen lähellä ja katsomaan minua. Välillä siitä, että katsoi mainosta. Muutaman kerran kävi maha maata viistäen mainosta haistelemassakin, mutta auta armias, jos juuri silloin pieni tuulenpuuska sattui mainosta taas liikuttamaan. Kyllä me varmaan siinä noin 10 minuuttia oltiin. Mainoksen pahoilaismaisuudesta ylitsepääsemiseen vaikutti ratkaisevasti, kun itse menin heiluttamaan sitä. Sain ravitsella sitä oikein kovakouraisestikin, eikä se ollut enää pelottava. Lisää nakkia naamaan, ja matka jatkuu.

Seuraava mainos oli muutaman kymmenen metrin päässä. Luumu katseli sinne suuntaan jo reidarit pystyssä, mutta lähemmäs kun päästiin, tajusin, ettei se kyttääkään sitä mainosta, vaan lähellä olevaa liikennemerkkiä. Siis liikennemerkkiä! Se ei ole koskaan kiinnittänyt mitään huomiota liikennemerkkeihin. Itse mainos sai osakseen tympääntyneen haistelun ja koivennoston (pahoittelut tästä mainoksen omistajalle, en ehtinyt reagoida!). Kolmas mainos ei nostattanut enää mitään tunteita. Kun jäin sitä kuvaamaan (todistusaineistoa blogiin), Luumu nuuhkasi sitä ja tuntui olevan asiasta ihan fine.

Siinä ensimmäisessä mainoksessa oli kaksi tällaista päällekkäin.
Mainos from Hell, Luumu mietti.
No kieltämättä jos yhtäkkiä näet siinä naaman edessä jättiläismäisen pellen,
ihan luonnollistahan on saada järkyttävä sätky ;)

No, koiran hölmöilyt pistetään luontokappaleen luonnollisten reaktioiden ja herkkyyden piikkiin. Enpä tiedä kenen piikkiin voin omat hölmöilyni laittaa. Tuossa parisen viikkoa sitten alettiin Luumun kanssa treenata todella tavoitteellisesti avoimen luokan paikallamakuuta etupalkalla. Terhin kanssa Nautelankoskella harjoittelu oli mennyt ihan superhyvin. En ollut kovin kauaa piilossa, mutta joka tapauksessa Luumu makasi eripituisia pätkiä (max. 3 min) siten, että siinä nenän edessä oli tennispallo (Kongin vinkuva!), ja vielä edempänä saivat Terhi ja Manu tehdä seuruujuttuja ym. ihan rauhassa. Ei puhettakaan, että herra olisi siitä noussut.

No tästä huimasta edistysaskeleesta riemastuneena päätin kerran lenkin jälkeen käydä hakemassa vielä postin, ja jätin Luumun makaamaan meidän ulkoroskiksen eteen betonille. Siinä "portin" pielessä se on ihan kakarasta asti maannut, kun olen hakenut postia noin 50 metrin päästä. Helppo juttu siis. Piece of Plum Cake. En mitenkään valmistellut Luumua tähän makaamiseen (tajusin heti myöhemmin), ja täydellisessä itsevarmuudessa kipitin laatikolle. Takaisinpäin tullessani siellä se oli. Istui ihmettelemässä mihin oikein menin. Voi kuula kun otti päähän. Oikein jopa suutuin, koska Luumu meni ryssimään näin helpon tehtävän. Murahdin sille että aiai mitä menit tekemään, komensin takaisin maahan, ja lähdin uudelleen laatikolle. Nyt en kävellyt kuin ihan lyhyen matkan, kun siellä se taas istui. Juuuumalauta mitä sä oikein kuvittelet tekeväsi siellä. Nyt ei tarvinnut muuta kuin ottaa pari askelta lähemmäs, naamalle demoninen ilme ja sormella näytin että maahan siitä.

Okei. Tässä vaiheessa olisi pitänyt hengähtää ja miettiä homma kokonaan uudelleen. Toko on kivaa, mutta tästä oli kiva kaukana. Kolmannen kerran jätin Luumun siihen samalle betonille, ja ajattelin helpottaa tehtävää siten, että menen ihan vaan piipahtamaan siihen lähelle autotallin taakse. Ja edes sinne asti en kerinnyt, kun Luumu siellä jo istuu ja hyvä kun ei juokse minun perääni. Nyt riitti pelkkä katse, kun se jo kävi takaisin maahan niin anteeksipyytävän ja katuvan näköisenä kuin miltä eläin vaan ikinä voi näyttää. Se oli sen näköinen, kuin se olisi syönyt kaikki meidän huonekalut, kissan ruuat viimeistä murua myöten ja kuseksinut vielä perään ympäri kämppää. Niin anteeksipyytävä se oli, ja se johtui ihan vaan siitä, kun minä olin sellainen raivotar.

Kolmannen epäonnistuneen jätön jälkeen jätin vielä neljännen kerran, ja kun olin sen autotallin kiertänyt, Luumu makasi nätisti paikoillaan siellä mihin olin sen jättänyt. Ja kun olin niin iloinen että tällaisen hinkkaamisen jälkeen saatiin kuin saatiinkin onnistunut lopetus, niin eikö se sitten pelästynyt minua, kun olin palaamaisillani sen viereen. Varmaan se pelästyi sitä, kun tulinkin sieltä autotallin toisesta reunasta osittain Luumun takaa/sivusta, mutta en yhtään ihmettelisi, jos se olisi pelästynyt minua ihan minun itseni takia.

Hävetti. Hävettää vieläkin. Mutta siitä kun Luumun palkkasin makkaralla, niin se oli kuin tämä olisi ollut ihan tavallinen paikallaoloharjoitus, josta sai palkaksi makkaraa. Käytiin sisällä, nollattiin polla kaikesta negasta, ja lähdettiin taas ulos omalle pihalle freeseillä aivoilla, suunnitelluilla treeniajatuksilla ja tennispalloilla. Saatiin hieno kahden minuutin paikallamakuu tennispallon kanssa niin, että minä olin koko ajan piilossa talon nurkalla. Ja eikö joku saakelin ajatusvirus taas iskenyt, kun päätin vielä kerran kokeilla samaa ihan vaan hetken ilman palloa. Istui. Ja me hinkattiin. Ja me onnistuttiin ja me hinkattiin. Joka kerta Luumu oli yhtä iloinen, kun se sitten jossain vaiheessa sai sen pallon. Ihan sama kuinka paljon minä siinä mokailen. Miksi en voi lopettaa ajoissa? Miksi en voi suunnitella alusta loppuun asti ja pysyä siinä mitä suunnittelin?

Puhelin soi. Lähdetäänkö treenaamaan. Joo lähdetään me. Kun pääsin kentälle, tunnustin syntini Hennalle, ja päällimmäisenä sanoin, että kyllä vaan saa olla niin kiitollinen, että on noin anteeksiantavainen koira. Tehtiin perushyvät treenit ja loppuun kokeiltiin nyt oikeasti loppuun asti suunniteltua piilopaikallamakuuta. Henna liikkuroi, tennispallo jäi noin metrin päähän Luumusta ja minä menin puskaan kykkimään. Reilu kaksi minuuttia Luumu oli oikein hienosti, eikä Hennan tarvinnut tehdä mitään niistä asioista, joita etukäteen kaikkien mahdollisten skenaarioiden varalle suunnittelimme. Liikkuroitu liikkeen loppuosakin, maasta vapautus ja palkkana pallo, jonka minä olin ensin käynyt nappaamassa sieltä nenän edestä pois. Hieno fiilis. On se niin upea koira ja niin taitava, kärsivällinen ja täydellinen. Jos sillä vaan olisi yhtään samanlainen ohjaaja, ei tässä maailmassa olisi varmaan yhden yhtäkään sisällissotaa, nälänhätää tai luonnonmullistusta. Niin hieno se on se pieni koira.

Tässä lyhykäisyydessään meidän avoimen paikallamakuun harjoittelun alkutaival. Tuon treenin jälkeen taisi seuraavaksi olla jo se itsetehty mölli, josta kirjoittelinkin, ja nyt viimeksi maanantaina tehtiin suhtkoht vieraalla kentällä samanmoinen tennispallopaikallamakuu (reilu 2 min), ja todella onnistuneesti. Jännä juttu kyllä, että odotusteni vastaisesti Luumu ei tuijota maanisesti nokan edessä houkuttimena olevaa palloa, vaan piilossa olevaa minua. Silti se pallo estää sen nousemasta istumaan. Omistuista. Nyt kun ollaan tehty näitä onnistuneita settejä, tuntuu, että Luumu on ymmärtänyt kyseessä olevan ihan sen saman liikkeen kuin alokkaassakin. Tai ei se varmaankaan noista luokista tajua tuon maallistakaan... Mutta siis että edelleen maataan paikoillaan kunnes toisin sanotaan. Vaikka mami on piilossa, se ei tässä nyt tarkoita, että etsi se. Vaikka kuinka kauan kestäisi, että se mami sieltä piilosta tulee, se kyllä tulee sieltä itse, ja silti olen toiminut oikein kun en lähtenyt etsimään.

Seuraava askel olisi varmaan häivyttää sitä tennispalloa maltillisesti ensin vähän kauemmas Luumusta ja lopulta kokonaan pois näkyvistä. En vaan halua tehdä sitä ihan vielä, vaan haluan nyt näiden nolojen kömmähdysteni jälkeen pelata varman päälle ja reilusti Luumua kohtaan. Parasta tässä on kuitenkin huomata mistä ne ongelmat johtuvat, ja että niille voi oikeasti tehdä jotain. Samanlaista ajoittaista myrskytuulta meillä on nimittäin ollut nyt muutaman viime viikon aikana ruudun kanssa.

Oltiin tosiaan muutama viikko sitten taas Nautelankoskella Terhin kanssa treenaamassa, ja Maisalla oli juoksut alkamaisillaan. No en minä taas sitä siinä tajunnut, mutta pitkän erinomaisen ruutujakson jälkeen se ruutu tökki jotenkin todella paljon sinä päivänä. Ruutu on ollut huippukivaa, ja nyt paljon kivempaa oli käydä ruutuunjuoksumatkalla haistelemassa lähitienoiden pusikot. Koko ruututreenin kruunasi, kun lyhyeltä (helpolta??) matkalta lähetin Luumu ruutuun (helpolle??) kosketusalustalle, ja se nätisti kyllä odotti lupaa juosta, mutta juoksikin ruudun sijaa suoraan lussuttelemaan maata, jossa Maisa oli istunut. Jumankauta kun läksi koira äkkiä autoon sen jälkeen, ja muutaman kerran taas henkeä vedettyäni tehtiin viimeinen toisto niin supersuperhelpoksi, ettei se voinut mennä pieleen.

Kotimatkalla mietin, että mitä hittoa siinä on voinut mennä pieleen. Sen lisäksi, että ne Maisan odotettavat juoksut pistivät mukateinin pään taas ihan pyörälle, mullahan oli käytössä ensimmäistä kertaa erilainen muovinen kosketusalusta sen vanhan kylpyhuoneenmatonpalasen sijaan. Kun tuuli niin kovaa. Että se pysyisi paremmin maassa se alusta. Miten hitossa se koira tietää edes mikä sen muovisen alustan tehtävä on, kun ei kukaan ole sitä sille kertonut..?

No, näiden ohjaajan painajaismaisten kämmien jälkeen ollaan ruudussakin saatu jälleen niitä onnistumisia, ja ehkä jo seuraavissa treeneissä ollaan palattu sille hyvälle tasolle paikan löytymisessä, missä reilu kuukausi sitten oltiin. Saa nähdä. Riippuu taas siitä, kuinka paljon ehdin tässä matkalla sinne kämmäillä :DDD Onneksi. Koira. Antaa. Anteeksi.