Uskalla kehittyä - Sari Kärnän tokoseminaarissa

Tarinaa värittävät tokokuvat noin kuukauden takaa,
mutta miksikä se tästä miksikään muuttuisi. Toko.

Vaihteeksi sataa. Ja nyt todella vaihteeksi, sillä onhan ollut aurinkoisia päiviä ihan kylliksi. Suomalainen on tottunut sarkasmiin kuullessaan vaihteeksi sataa. Toisaalta suomalainen ajattelee myös, että pitäähän sen välillä sataakin, kyllä me jo muutama aurinkoinen päivä saatiinkin. Ollaan onnellisia siitä mitä olemme saaneet, nyt on muiden vuoro nauttia välillä auringosta. (Ja tästä pääsemme siihen, että...) Eihän se maapallo pyöri sillä tavalla, että kaikkialla olisi aurinkoista. 

Se on perjantai, ystävät! Olohuoneessa törröttää vihdoin kaksi pahvilaatikkoa, jotka sisältävät palat upouuteen kirjahyllyyn, jonka pitäisi pelastaa meidät noilta meitä jo kolme vuotta ilostuttaneilta kirjapahvilaatikoilta. En kyllä kolmen vuoden aikana ole tarvinnut niistä kirjoista yhden yhtäkään, mutta eihän niistä toki luopuakaan voi. Mutta jokin suunnitteluvirhe tässä varmaan on käynyt, sillä ei nyt ihan hahmotu, että miten noiden lähes kahdenkymmenen pahvilaatikon sisältämän kirjallisuuden pitäisi mahtua yhdeksän lokeroa sisältävään kirjahyllyyn? Hmm. Se nähdään viikonloppuna. 

Tietääkö muuten joku, että haittaako,
jos koira kaukoissa laittaa pään tollee maahan? 

Luumu näyttää, että teknisesti oikeanlaisessa istumaannousussa
todella tarvitaan koko kehon lihakset. Kieltä myöten.

Palataan nyt kuitenkin yksi viikonloppu ajassa taaksepäin ja Sari Kärnän tokoseminaariin. Itse olin siellä vain kuuntelijan roolissa, ja rentoutuneen sellaisen. Edes joskus on kiva jättää herra jästipää kotiin ja keskittyä satasella siihen asiaan. Eikä aina vaan korkeintaan viidelläkympillä, koska väkisinkin tohelon tarkkailuun ja suitsimiseen menee aina se toinen 50 prossaa ajasta ja keskittymiskyvystä. Toisaalta ehti jossain välissä vähän harmittaakin, etten kuitenkaan ollut ilmoittanut Luumua. Tykkäsin Sarin positiiviseen vahvistamiseen nojautuvasta koiralähtöisestä koulutustyylistä todella paljon, ja uskonkin, että semmasta olisi jäänyt enemmän käteen, jos siellä olisi tosiaan ollut yhdessä sen koirakon nelijalkaisen osapuolen kanssa. 

Ehkä kaikkein merkittävin asia, mikä minulle seminaarissa valkeni, on että minä todella olen aika... sanotaanko vaikka että aktiivinen ohjaaja. Meinasin kirjoittaa ensin että energinen, sitten hysteerinen, mutta sanotaan nyt aktiivinen. Kuulenhan sitä jatkuvasti. Ihan ensimmäisen kerran jouduin oikeasti pohtimaan omaa ohjaustapaani yli vuosi sitten Tuijan koirakoulun ALO/AVO-kurssilla, ja miettimään kumman vilkkaus se todellisuudessa onkaan, joka ruokkii sen toisen vilkkautta, minun vai Luumun. Jotenkin se vaan tässä Kärnän seminaarissa vielä korostui, vaikka enhän ollut siellä ohjaamassa yhden yhtäkään koiraa. Ihan kuin salamana kirkkaana taivaalta tajusin, että joo, olen vilkas, mutta että olen myös vilkkaampi kuin ohjaajat yleensä. Miten se vaikuttaa meidän tekemiseen? Miten se osaltaan hankaloittaa niitä virehaasteita, joita meillä Luumun kanssa on, eli sitä keulimisen hallintaa? Miten minun vilkkauteni tosiaan ruokkii sitä Luumunkin luontaista vilkkautta... sillä matematiikan sääntöjen mukaan kaksi vilkasta kun laskee yhteen, niin tuloksena ei mitenkään voi olla hallittu ja rauhallinen, jatkuvasti tiedostava kokonaisuus. Tai toki voi, mutta se vaatii helkkarinmoista tiedostavaa, ajatuksen kanssa tekemistä ja treenien suunnittelua niin, että se viretaso on siellä aina prioriteettina numero yksi. (Btw, nämä ovat ihan omia pohdintojani, ja aloitan niiden seminaarimuistiinpanojen ruotimisen ihan kohta...)

Toisaalta mietin myös niitä toisen ääripään ohjaustapoja. Toki aina on olemassa se kullanhohtoinen keskitie, mutta kyllä se kaikki negatiiviset puolet huomioon ottaenkin on vaan niin paljon houkuttelevampi tapa tehdä töitä. Siis mennä täysillä, jopa siinä keulimisen rajamailla. Kohta se irtoo se etupyörä kentästä, mutta ei ihan vielä, ei nyt. Pohdinnoissani pääsin niinkin pitkälle, että vaikka vähän olen itseäni valmis muokkaamaankin (kehittymään tiedostavana ihmisenä ja ohjaajana?), niin en mitenkään perustavanlaatuisesti. En täydellisesti. Kyllä me tullaan aina menemään siinä kuppi nurin -äärirajoilla, minä ja koirani. Ja jotta voin seistä tämän väittämän takana, minulla tarvitsee aina olla sellainen koira, joka on itsekin sellainen, ja jonka pää tätä virekarusellia kestää. Helppo se tietysti nyt on sanoa, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu juuri tältä. 

Taas se sama vilivilpertti-ilme, joka Luumulla on välillä tokoillessa.
Se vissiin tarkoittaa, että takataskussa on vielä vaikka kuinka paljon kepposia mun pään menoksi. 

Mut osaa se seistä ruudussa katu-uskottavastikin.

Puhuttiin siis ennen koirakkojen vuoroja hetken yleisistä treenaamiseen liittyvistä asioista. Yksi oli juuri tämä mielentila, jota on itsekin tullut pohdittua paljon. Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, missä mielentilassa koira on, kun treeni aloitetaan. Jos koira on korkeassa vireessä ja vaikka hyppii kovasti (Luumu), se tottuu siihen, että kun se on tällaisessa mielentilassa, kivoja juttuja tapahtuu (treeni alkaa). Ja päinvastoin, jos koira on rauhallinen ja aloitat treenin, sen voi olla vaikeaa tottua siihen, että se yhtäkkiä joutuisikin tarjoamaan jotain. Sitä mielentilaa, jossa treenin aloitat, sitä vahvistat. 

Tässä varmaan haetaan takaa sitä sopivaa mielentilaa, joka ei ole flegmaattisuus eikä kuppi nurin. En minäkään ihan kuppi nurin halua mennä, sillä silloinhan se tärkein valuu sieltä kupista aivan muualle kuin pitäisi. Haluaisin sen koiran olevan kuitenkin asteikolla flegu-kuppinurin kuitenkin paljon paljon enemmän siellä kuppinurin-puolella kuin edes keskimailla. Onko minussa jotain vikaa? Olenko jotenkin kummallinen, kun haluan tehdä tokoa sisäisesti riemusta kiljuen. Tai kiljuakin on väärä sana. Karjua. Karjua vaikka sitä perkelettä. Kuvainnollisesti äänihuulet onnesta räjähdellen, koska se vaan on niin siistiä. Ja kuvainnollisesti siksi, koska ulospäinhän toko on kovin korrektia ja olevinaan rauhallista. 

No, mielentila oli ehkä tässäkin seminaarissa se ykkösjuttu minulle. Ja sitä on hyvä pohtia, kun se vaikuttaa kuitenkin ihan joka asiaan. Ja pikkuisten yksityiskohtien lisäksi se vaikuttaa siihen kokonaisuuteen. Siihen miltä se yhdessä tekeminen näyttää. Miltä se koira näyttää, kun se suorittaa jotain liikettä. 

En tiedä miksi mulle juuri tätä kuvaa katsellessani jotenkin valkeni,
että vaikka mä kuinka suunnittelen ja pohdin, varaan treeniaikoja ja ajelen paikan päälle,
maksan treenivuoroista, koulutuksista, varusteista ja panostan tähän lähes kaiken aikani,
niin silti mä en itse tee puoliksikaan niin paljon töitä kuin tämä pieni koira. 

Ja se vielä tykkää siitä ihan helkkaristi.

Joku muu sai varmaan seminaarista ihan erilaisia asioita irti, mutta palataan taas noihin muistiinpanoihini. Koiralle pitää aina muistaa merkata milloin se teki oikein tai milloin väärin. Tämä on erityisen tärkeää, sillä jos jätät merkkaamatta sekä oikeista että vääristä, miten se koira voi tietää mitä sen kuuluisi tehdä (jos jätät satunnaisesti palkkaamatta sekä oikeista että vääristä). Älä myöskään korjaa koiraa. Esimerkiksi jos se tulee vinoon perusasentoon, aloita aina alusta. Älä tee mitään korjaavia liikkeitä, sillä todella nopeasti koira oppii ketjuttamaan virheen liikkeeseen kuuluvaksi osaksi (vino > sitten suora). 

Muista aina uuteen treenipaikkaan mennessäsi helpottaa treenejä. Tee helppoja juttuja, motivaatiotreeniä. Häiriö on koiralle aina suurempi vieraassa paikassa kuin tutussa treeniympäristössä, ja siksi se myös epäonnistuu herkemmin, jos tehtävät ovat liian vaativia. Jos vaadit koiralta vieraassa ympäristössä liian vaikeita juttuja, joissa se epäonnistuu, koira helposti oppii, että vieraassa paikassa, jossa on vieraita ihmisiä, kaikki epäonnistuu, ei tule palkkaa ja ohjaajakin on tyytymätön > vertaa koetilanteeseen!

Puhuttiin myös palkan suunnasta. Palkan suunta vahvistaa toimintaa. Esimerkiksi jos palkkaat koiran ruudusta siten, että se saa aina tulla hakemaan palkan sinulta, vahvistat sitä sinuunpäin suuntautuvaa liikettä. Kun ruudussahan kannattaisi palkata koira sinne ruutuun, mikä vahvistaisi sitä ruudussa olemista. 

"Alkupalaverissa" puhuttiin myös kriteeristä ja sen pitämisestä. Koira ei voi tietää mitä sen pitää tehdä, jos sinulla ei ole selkeää kuvaa siitä, miltä liikken pitäisi näyttää. Käy katsomassa maajoukkuekarsintoja ym., joissa näkee lähes täydellisiä suorituksia. Lisäksi puhuimme positiivisesta vahvistamisesta, tarjoamiseen kannustamisesta ja aktiivisesta, tarjoavasta koirasta sekä palkan nopeuden merkityksestä, mutta en kirjoittanut näistä erityisesti mitään muistiinpanoja. 

Ollaan tultu noudossa ihan hitoksen paljon eteenpäin. 

Vaikka onhan siinä vielä paljon paljon tekemistä,
mutta nyt meillä on sentään joku pohja tässä.

Kuitenkin minulle tuon viretilan jälkeen ehkä tärkein juttu oli kehittyminen. Siis että pitäisi uskaltaa edetä, kehittyä. Se kuulostaakin jo niin loistavalta mantralta, että valitsin sen siksi tuohon otsikkoon, vaikka kieltämättä jäin tuota mielentilaa miettimään enemmän (no kuulostaahan tuo otsikko paremmalta kuin vaikka: "Rauhoitu hyvä nainen tai älä rauhoitu, mutta tiedosta vilkkautesi ja sen vaikutukset tuloksiin - Sari Kärnän tokoseminaarissa" :DD). Uskaltamisesta kehittyä vielä... Eli eteneminen on tärkeää, sillä koira helposti tottuu vahingossakin luomiisi kaavoihin. Jos aina palkkaat koiran vaikkapa seuraamisessa viimeistään viidennen askeleen jälkeen (joskus myös neljännen, kolmannen tai yhdenkin), koiran pakka hajoaa, kun yhtäkkiä yritätkin kasvattaa palkkaamistiheyttä vaikkapa kymmeneen askeleeseen. "Kun se palkka on AINA tullut viidennen askeleen jälkeen, niin nyt varmaan teen sitten jotain ihan väärin..?"

Loput noista muistiinpanoistani on noiden koirakkoharjoitusten aikana mieleentulleita ajatuksia. Ne on vähän yksityiskohtaisempia, joten voisin palata niihin joskus myöhemmin. Se kirjahylly siellä nimittäin vielä odottelee, ja me ollaan Luumun kanssa saamassa jälleen tänään iltalenkkiseuraa. Pitää tankata. Energiaa, kun sitä meillä ei kummallakaan ole vielä omasta takaa tarpeeksi ;)

Baletin lisäksi Luumu on alkanut harrastaa
mielikuvitushevosten lassoamista.