Aika kultaa

Olin jo sammuttamassa tietokonetta, kun muistin mitä varten sen ylipäänsä avasin. Piti kirjoittaa! Jäin niin tuon uuden Instagram-gadgetin (oikeassa yläreunassa!) lumoihin ja kieltämättä tuli tuonne Vau Mumun Facebook-sivuille ladattua niin syötävän ihana uusi tuotekuva, että ihan sekosin suunnitelmissani. Tokohihna! Toisaalta harmi, ettei meidän tarvitse Luumun kanssa enää treenata hihnaseuraamista. Toisaalta ihan helkkarin hieno juttu :D

Joutsenten tiirailua 

Luumu on valmis nukkumaan 

Hei mami muistitko, että ne kalkkunan sydämet on vieläkin kiehumassa?? 

Onko pakko. Sataa.

Piti jo viime kerralla kertoa miten loistavia uutisia Luumu sai fyssarilta viime viikolla. Oltiin Turun Koirafysiossa jälleen jokatoinenkuukausittaisella käynnillämme, eikä Luumu ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa! Luumulle tämä ei varmaan tullut mitenkään yllätyksenä, mutta itse olin näiden terveystietojen jälkeen koko päivän ja miksei viikonkin ihan huipputuulella. Jotain pientä siellä oli kyljessä lihaspuolella, mutta pientä nyt on aina. Ei sellaista elukkaa varmaan olekaan, jolla ei koskaan mitään ole. Nykyään sieltä fysiosta saa mukaansa sellaisen hienon palautelomakkeenkin, mihin on merkitty koiran pinnekohdat. Hienoa. Nyt kun ei ole Luumun kansiota tarvinnut enää täytellä eläinlääkärin papereilla, voidaan täytellä sitä noilla (koputan puuta täällä oikein kovasti!). 

Itse olen pitänyt sen haravointireippailuntäyteisen lauantai-illan jälkeen taukoa haravoinnista ja oikeastaan kaikenlaisista muistakin sellaisista töistä, joissa joutuu ojentelemaan peukaloa. Sain niin kamalan vesikellon just siihen "saumakohtaan"... tai vesikellona se ehti olla ihan muutaman minuutin. Kivasti repeilee auki ihan mitä tahansa kun teen. Luumukin on tainnut saada osakseen muutamat perkeleet, kun nahkahihna on mukavasti polttanut sen taipeen. Jaiks! No hyvä syy olla taas tekemättä pihatöitä. Kyllä mä niitä aina löydän. Syitä.

Tämä oli itse asiassa osa meidän arkihaastetta.
Ompeluapulaisena kaikessa mukana. Myös matonkuteiden selvittämisessä. 

Sunnuntaina käytiin pikaiseen treenaamassa Tuulian kanssa ennen kuin kiiruhdin Hennan luo magneettikorukutsuille. Juttelin Tuulialle noista meidän ruutumaisista haasteista, ja sanoin, että fiksuinta olisi varmaan olla treenaamatta sitä, mutta silti meidän treenisuunnitelmaan kuului - mikäs muu kuin ruutu! Mutta nyt se hinkkaaminen kannatti! Ihan loistotreeni. Joskus pitäisi kyllä vaan myöntää, että jokin treenitapa ei nyt vaan toimi, ja vaihtaa se johonkin toiseen. Sunnuntaina kun palattiin ihan alkeisiin vahvistamaan kosketusalustaa ensin ruudun sisällä (yleistarjontakäskyllä, kun Luumu ei tuntunut pelkässä hiljaisuudessa pääsevän edes alkuun) ja sitten ruudun ulkopuolelta sisäpuolelle, saatiin onnistumisprosentiksi 100! Juuri tätä me tarvittiin! Ei olla nyt sunnuntain jälkeen tehty, mutta kaiken kaikkiaan tästä jäi todella hieno fiilis. Lisäksi Tuulialta tuli tosi hyvä pointti siihen, että ei pidä ikinä pitää sitä ruutuunjuoksumatkaa vakiona (niin kuin me ollaan enemmän tai vähemmän tehty). Kun se koira tottuu juoksemaan aina sen saman viisi tai kymmenen metriä sinne ruutuun, sillä voi pakka hajota, kun yhtäkkiä haluatkin pidentää matkaa 15 metriin. Se voi jäädä siihen totutun matkan päähän seisomaan ja kuvitella tekevänsä oikein - koska aina ennenkin 10 metriä on riittänyt. Fiksuja pirulaisia nuo koirat. 

Luulen että meillä tosiaan sen aika lupaavalta näyttäneen ruudun pilasi monta osatekijää yhdessä. Kun paikka alkoi löytyä, menin itse hämmentämään soppaa siirtämällä sitä alustaa kuitenkin sieltä vasemmalta puolelta keskemmälle. Tämän lisäksi se alusta ei aina ollut siellä, alusta oli erilainen kuin ennen, oli juoksuinen narttu, oli nameja ripoteltu etulinjalle ja mitä vielä... Mahdoinko siihen samaan syssyyn jo sitä matkaakin pidentää..? 

Tyyppi oikeesti nukkui näin! 

Paikallaolossa ollaan pelkästään edistytty. Luumu ei ole noiden alkukankeuksien jälkeen kertaakaan noussut sieltä, kun se pallo on ollut siinä nenän edessä. Juuri sunnuntaina olin liikkuroidusti 2,5 minuuttia koko ajan piilossa, ja meni ihan täydellisesti. Lonkalle se vaihtaa jossain vaiheessa, ja hiekalla nostelee ihan vähän kyynäriään. Mutta ei puhettakaan, että se lähtisi perääni tai nappaisi sen pallon siitä. Tuulia kysyikin ihan pohtimisen arvoisen kysymyksen. Miten aion häivyttää sen pallon siitä? Kun vaihtoehto olisi, että pallo siirtyisi aina vähän kauemmas Luumusta ja lopulta sitä ei enää olisi. Mutta voiko se pienessä päässään silloin kuvitella, että pallo onkin minulla ja ryssitään jälleen? Toinen, mitä en ollut edes tullut ajatelleeksi, niin pallon voisi myös ihan fyysisesti leikata pienemmäksi (jolloin etäisyys Luumusta säilyisi samana), ja lopulta pallo olisi niin pieni, ettei sitä enää ole. Ajatuksia?

Mitä vielä. Tunnarista piti sen verran, että ihan hurjan hieno se oli tuossa meidän pihamaallakin. Nyt kun se oikeasti on jo tooosi varma se tunnistaminen, niin varmaan yksi onnistunut poiminta riittäisi. Kun tähän mennessä ollaan tehty sellaisia linjatykityksiä, että niitä pikaisia tunnistamisia on yhteen treenikertaan mahtunut hyvin reilu kymmenen. Ja kun Luumu on näissä tunnaritreeneissämme oppinut tunnistamaan sen omansa, minäkin olen oppinut jotain. Ei kannata treenata tunnaria, kun Luumulla on nälkä. Ei kannata treenata sitä broilerinsydämillä. Ei kannata heittää namia kamalan kauas, sillä kun Luumu juoksee hakemaan namin, sen kierrokset nousevat jo pelkästään siitä lyhyestä hölkkäämisestä niin paljon, että kohta ne tunnarikapulat ovat kuin keilaradan keilat, ja arvaatte varmaan minkä roolin Luumun kuuppa tässä skenaariossa saa. Tai aika havainnollistava on myös rauhallinen savanni. Kapulat siinä leppoisasti lepäävät kuin ruohonkorret, kunnes tanner tömisee ja horisontista rymistelee neljän tonnin virtahepo. Sillä uskokaa tai älkää, tämä on yksi niistä erittäin, erittäin harvoista liikkeistä, joissa edes minun mielestäni sitä virettä ei saisi olla nimeksikään. Tai ainakaan siinä tunnistamisosassa. Se nouto-osa on sitten juttu erikseen.

Tämä kuva on tällä hetkellä suosituin kuvamme Instassa.

Laitoin nyt näitä Insta-kuvia tähän postiin. Niitä on kertynyt paljon. Me postaillaan sinne aika usein, ja Luumu on jo saanut paljon faneja ympäri maailmaa. On kiva jutella staffi-ihmisten kanssa, sillä se koirakulttuuri ja staffikulttuurikin on niin erilainen Pohjoismaiden ulkopuolella. Pidin parin kuukauden ajan siellä Instassa sellaista kuvaprojektia. Latasin sinne joka päivä yhden kuvan Luumun kasvuvaiheista ihan tähän päivään asti (tai noin kaksivuotiaaksi, kun liityimme Instagramiin). #luumugrowingup. Se oli hauska projekti, ja nyt se on loppu. Uusia kuvaprojekteja on suunnitteilla jo ainakin kolmesta tai neljästä teemasta, ja seuraava on "Luumu ja minä" tai instakielellä #luumuandme. Pläräsin itse asiassa tätä blogia alusta alkaen noiden kuvien valkkaamiseksi. Vitsi me ollaan tehty niin paljon kaikenlaista. Luumu on kyllä pienestä asti kulkenut mukana kaikkialla ja ollut todellinen aamu-, päivä- ja iltatähti meidän elämässä. Mutta kyllä se aika kultaa. Joukossa oli nimittäin kuvia, joissa se on ollut todellinen paise tiedätte missä. Esimerkiksi puolivuotispäivänä Kupittaalla se oli pakko sitoa puuhun piknikin ajaksi, kun ei vaan kestä ihmisen mieli. Ei noita kuitenkaan enää muista. Uskomattoman hieno koira siitä on tullut. 

Kappas. Löysin tällaisia ikivanhoja Nautelankoski-kuviakin. 

Tästä on jo useampi viikko, koska Luumullakin on takki vielä päällä. 

Tämä taitaa olla samalta reissulta, mutta Vanhalinnasta kotiintulomatkalta. 

Meidän pihalta näkymä Metsämäkeen/Ilmarisiin päin.