Roiskitaan menemään

Minulla ei ole tokon suhteen tällä hetkellä mitään tavoitteita. Se on toisaalta ihanaa. Toisaalta tavoitteettomuus kannustaa treeneistä laistamiseen. Tähän tavoitteettomuuteen on myös ihan selkeä syy: koko joulukuun kestävä tokoloma! Odotan toki lomaamme innoissani. Ollaanhan me melkein kolme viikkoa Thaimaan lämmössä, rakkaudentäyteisellä paratiisisaarella. Vähemmän innoissani, jopa pelonsekaisin tuntemuksin odotan sitä hetkeä, kun Luumu jää hoitoon. Loma toisistamme tekee varmasti meille kummallekin hyvää, mutta odotettavissa on maailmojaravisuttelevaa eroahdistusta. Minun puoleltani. Luumu kun ei ole ollut yöhoidossa muualla kuin mamman ja Nallen hellässä huomassa, saati 18 yötä putkeen!

No, yritän taas nähdä sen hopeisen reunuksen - Luumuhan on tietysti erossaolomme jälkeen entistä innokkaampi tekemään kanssani töitä, ja vuodenvaihteen jälkeen voidaan vetää tokoilun kanssa nupit niin kaakkoon, ettei sellaista ilmansuuntaa ole vielä ennen nähtykään. Tästä pääsemmekin kätevästi aasinsillalla itse asiaan, eli tokoon. En jaksaisi päivittää, koska ei kamalasti tällä hetkellä kiinnosta... mutta teen sen kun olin kerran suunnitellut. 

Päästään kisaamaan Saloon lauantaina. Luumulla on ollut fyysisesti kevyt viikko takana, ja se näkyi maanantain treeneissä kaistapäisenä hypinsuavasten- ja mitenniinenpääseriehumaanmuidenkanssa-meininkinä. Kivaa. Tekee varmaan kaularangan nivelille hyvää, kun tyyppi tempoilee ihan joka suuntaan 19 kilon elopainollaan täysillä! Hmph. Kaikesta kaheliudestaan huolimatta Luumun rintalihaksen päälle ei kerääntynyt enää kudosnestettä. Kaiketi tuo viime viikon tapaus oli vaan vähän turhan konkreettinen muistutus palauttavan aerobisen liikunnan merkityksestä. Yksistäkään treeneistä ei enää lähdetä ilman vähintään vartin ravilenkkiä treenipaikalla tai saman tien kotiin päästyämme. 

Meillä oli maanantaina teemana ruutu. Teema sopi hyvin Luumun treenivireeseen, sillä ollaan roiskittu ruutua menemään mitenkuten ollaan osattu. Toisin sanoen minulla ei ole ollut kovin selkeää ajatusta ruututreenien taustalla, että miten sitä kannattaa oikeasti koiralle opettaa. Luumu on juossut ruutuun, on pelleillyt ruudussa, ja sitten se on taas osannut juosta ruutuun. Huomasin kuitenkin, että sen myötä kun kosketusalusta poistettiin (koska se oli aivan liian kiva varsinaiseen tehtäväänsä ja kelpasi oikein mainiosti herra Hedelmälle itse palkaksi), oma kriteerini hyväksyttävän paikan suhteen katosi täysin. 

Totta kai ruutunauhat ovat väriltään meidän muihin treenikamoihin mätsäävät.
Tietenkin.
(C) Hanna Helama

(C) Hanna Helama

Onhan koiralle selkeämpää, että se saa palkan aina tiettyyn ruudun osaan juostessaan ja sinne pysähtyessään, eikä niin, että välillä se palkataan, kun se juuri ja juuri ylittää ruudun etunauhan. Hyväksyttävää on toki, että koira vaan on jossakin ruudun sisällä, mutta 9 neliömetriä on koiralle hirmu iso alue käsittää. Sitten kun aloin vaatia Luumulta asettumista näennäisen ruudun sisälle itseäni varten piirtämäni keskiviivan taakse, onnistumisprosentti putosi ehkä kahteenviiteen, ja homma meni ihan roiskinnaksi. Luumu juoksi innoissaan ruutuun, sitten takaisin, taas ruutuun ja takaisin. Ja kaikki tämä parissa sekunnissa... Ja ellei palkkaa seurannut, se hajosi ihan täysin. Siis kiitolaukalle ympäriinsä/haistelemaan paikkoja jne... Olen itse tehnyt asiasta liian vaikeaa, kun en ole merkinnyt ruudun paikkaa sille etukäteen ollenkaan. Voin itse käydä taputtamassa siellä ruudussa, ja lähettää Luumun sinne tavalliseen tapaan. Tai sitten voisimme kokeilla siten, että olen ruudussa jo oikeassa paikassa odottamassa sitä, kun se omatoimisesti mutta tietysti käskyllä juoksee sinne ruutuun. Maanantain treeneissä kävi ilmi, että kyllä se ymmärtää mitä sen kuuluu tehdä - sitä pitää vaan hiukan auttaa, ja oma palkitsemiskriteerini tulee olla joka kerta sama. Huomasin, että itse tyydyn kovin helposti ajattelemaan, että ei se osaa tätä eikä se osaa tätä. Kun se osaisi, jos malttaisin vähän auttaa ja kärsivällisesti paneutua asiaan. 

Ruudun maahanmenojakin ollaan nyt aloiteltu. Ketjutin sen liian varhain ruutuun juoksemiseen, kun ruudun paikka, ruudun matka, ruudussa maahanmeno ja ruudusta seuraamaan lähteminen voisivat olla omia itsenäisiä asioitaan vielä hamaan tulevaisuuteen asti. Näppäränä likkana melkein pilasin Luumun ruudun ketjuttamalla ruutuunjuoksun ja maahanmenon, ja ihan parin harjoituskerran jälkeen Luumu nappasikin ketjun päästä kiinni. Kun se meni ruudussa väärään paikkaan ja pyysin korjausta, Luumu tarjosikin maahamenoa. Huhhuijaa. No, nyt meillä on niin paljon hyviä treenivinkkejä apunamme, että päästään niillä vielä pitkälle. Ja roiskinta loppuu muuten änyytee - NYT! Ruutu on kaikista uusista ongelmistaan huolimatta yksi meidän kummankin lempiliikkeistä - ja suuri osa sen viehätystä on nimenomaan siinä, ettei meidän tarvitse oikeasti osata sitä vielä pitkään aikaan! (Tässä muuten videopätkä ruututreenistämme reilun viikon takaa...)

Toinen liike, jota ollaan mitenkuten roiskittu menemään, on nouto. Noudon hallinta on meille hiukan ajankohtaisempi ongelma, mutta en panikoi ainakaan vielä. Noiden prinsessamaisuuksien jälkeen nouto on maistunut, ja sillä näköjään on merkitystä, että miten suuri maavara siinä kapulassa on. Kun saatiin Elinalta lainaksi ohjatun noudon kapula, Luumu työskenteli oikein innoissaan. Ei ollut puhettakaan mistään patjan alle jääneistä herneistä. Mahtaiskohan meidän iskä askarrella meille tuollaisia kapuloita..? Joululahjaksi..?

Roiskitaan menemään.
(C) Hanna Helama

Niin siitä noudon roiskinnasta vielä. Olen suhtautunut noutotreeniin vähän samalla tavalla kuin ruutuunkin. Että tehdään nyt mitä sattuu, kun eihän meidän vielä tarvitse osata tätä, saati treenata mitenkään tavoitteellisesti. Tässä videopätkässä näkee aika hyvin millaisia maneereja olen napannut matkan varrelta mukaani, ja miten treenikavereiden palautteesta vaan on IIISO apu. Kiitos! Näillä päästään jo ainakin vähän eteenpäin. Tällä hetkellä vaikeaa on Luumulle muiden asioiden suorittaminen samaan aikaan kapula suussa. Vai mahdanko taas nyt vaan ajatella, että ei se osaa... Kun eihän me tietysti olla kamalasti treenattukaan. Niin miten se voisikaan osata? Luumu ei varmaankaan käy meidän treenipäiväkirjasta lukemassa, että mihin ongelmiin tulevaisuudessa pitäisi keskittyä. Kai minun pitäisi niistä sille erikseen kertoa. Itselleni vielä muistutukseksi, että kun se kriteeri on kapulan noutaminen ja perusasentoon kapula suussa hakeutuminen, sen ei tarvitse samalla kertaa palauttaa kapulaa käteeni! Päätä taas ne kriteerit, jotka sillä hetkellä ovat tärkeitä.

Että sellaista tällä kertaa. Lauantain kokeeseen menen ihan semihyvillä mielin. Odotan ykköstulosta - tietenkin, mutta tiedän, että pudotus voi olla karvas ja tappio hankala niellä. Jotenkin ehkä harmittaa hiukan kuitenkin että tuli ilmoittauduttua näin pian toiseen kokeeseen. Kun olisin halunnut ehtiä hiomaan seuraamisen sellaiseen kuntoon, missä se on joskus ollut. Mutta alkuperäinen tarkoitushan ei ollutkaan osallistua heti kahteen näin lähekkäin olevaan kokeeseen, siinä vaan jotenkin kävi nyt näin. Ja myönnän kyllä - toinen syy miksi en ihan innosta pomppien mene lauantaina kokeeseen, on juuri se, että sain vain kaksi viikkoa iloita tästä ykköstuloksestamme. Nyt jos ei saadakaan ykköstä, pohjalla oli kaksi viikkoa jeemetehtiinse, ja sitten loputtoman monta viikkoa (??) sadattelua, että pitikin mennä siihen Salon kokeeseen hakemaan kakkonen, kolmonen tai nolla. Huooh. On se ihmisen mieli kummallinen. Kun pitäisi taas vaan täpöillä mennä, täältä me tullaan ja näytetään mistä staffi on tehty, seuramestarit sentään. Nih!

(C) Hanna Helama 

(C) Hanna Helama 

Jaa miten niin autan koko ajan vartalolla..?
(C) Hanna Helama