Tuire Kaimio katsoo koiraa

Lähes kuukausi on vierähtänyt siitä, kun ajeltiin Hennan kanssa eräänä sumuisena sunnuntaina Inkooseen kuuntelemaan eläintenkoulutusgurua Tuire Kaimiota. Luennon nimi oli Katso koiraa, ja kyse oli siis koiran viestinnästä. Ennakko-odotukset olivat vähän ympäripyöreitä tai niitä ei ollut... lähinnä menin kuuntelemaan Tuirea Tuiren vuoksi. Kyllähän tässäkin huushollissa luettiin Kaimion Pennun kasvatusta uskonlahkoille tyypillisellä hartaudella. Tein minä taas muistiinpanoja, mutta ahaa-elämyksiä en luennon tutun aiheen vuoksi kokenut montaakaan. Tietysti yksikin on ihan hyvä ahaa-saldo, ehkä minun kannattaisi kuitenkin osallistua siihen Kaimion suunnittelemalle ongelmakäyttäytymisen jatkoluennolle... Nämä "perusaiheet" on aika perusteellisesti tässä muutaman viime vuoden aikana koluttu läpi. Tässä kuitenkin jotain, mitä poimin Inkoosta mukaani:

Siedättäminen johonkin asiaan, esimerkiksi ääneen: 

Tee asiaa ensin niin pienellä teholla, ettei koiran käytös muutu ollenkaan. Esimerkiksi jos koira on syömässä, ja soitat jotain ääntä, koiran syömisnopeus ei saa muuttua. Seuraavaksi vahvista siedätettävää asiaa vain sen verran, että koiran käytöksessä tapahtuu pieni muutos (mikä vain pieni muutos: syömisnopeus muuttuu/korvien asento muuttuu tms.) Ja näin jatketaan. 

Ääniarkuudesta: Ympäristön vaikutus on pienempi > perimä vaikuttaa enemmän! Jos 20 % tai 10 % jostakin rodusta on ääniherkkiä, on todettava, että ääniarkuus on perimässä! Tämä tarkoittaa, että jalostusvalinnoilla pystytään vaikuttamaan ääniarkuuden vähenemiseen.

Siedättäminen sinänsä ei ole mikään uusi juttu, mutta enemmän sitä kai voisi "harrastaa" meillä kotonakin. Arki Luumun kanssa on suht toimivaa, mutta muutamia juttuja on, joiden toivoisin sujuvan näppärämmin. Yksi on ohitustilanteet. Olen muistaakseni ennenkin avannut hiukan tätä "ongelmaamme" täällä blogissa. Kyse on siis meillä kotinurkilla tapahtuvista ohituksista. Mitä lähempänä kotia, sitä vaikeampaa. Etenkin jos vastaantulija on terrieri tai suuri koira. Silloin Luumu saattaa pöhistä, nostelee karvojaan, tanssahtelee kroppa jäykkänä eteenpäin kuin mikäkin kouluratsu. Ollaan kokeiltu vaikka ja mitä. Kun pyydän namin kanssa Luumulta arkiseuraamista, ohitustilanteesta selvitään parhaiten. Raili Halmeen mukaan (en ole muuten muistanut niitäkään muistiinpanoja jakaa täällä! Raili Halmeen Koiran muisti -luento DoXX-areenalla 6.9.2013) teen kuitenkin todella väärin, jos pyydän koiralta katsekontaktia ohitustilanteessa. Koira kun on itsekin saaliseläin, ja sen tulee voida olla tietoinen kaikesta mitä sen ympärillä tapahtuu. Toisaalta itse mietin, että eikö sille pitäisi riittää, että sen suojelija (minä) on tietoinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta, eikä anna mitään pahaa tapahtua sille? 

No, Halmeen mukaan meidänkin tilanteessa pitäisi lenkit kotinurkilla jättää kokonaan pois, ja ulkoilla ainoastaan metsässä, jossa ketään ei tule vastaan. Ohitustilanteita tulisi harjoitella kotinurkilla jonkun harjoittelukoirakon kanssa, ja siten, että koiraa siedätetään ohitustilanteeseen Kaimion luennollakin mainitun ohjeen mukaan. Eli periaatteessa kierretään niin kaukaa, että koiran käytös ei muutu ollenkaan. Ja sitten vähitellen lähestytään, ja edetään ihan pikkuhiljaa. Periaatteessa allekirjoitan tämän, mutta olen myös sitä mieltä, että koira kuin koira (tai ainakin Luumu) tajuaa hyvin nopeasti, että tämä onkin joku harjoitus, ja se tottuu harjoittelukumppaniin. Kyllä näitä ohitustreenejä vedettiin silloin pentuna monessakin erilaisessa ympäristössä ja täällä meilläkin, mutta ihan parin ohituksen jälkeen Luumu meni treenimoodiin. "Joo mä tiedän mitän tehdään, että saadaan nami." Mutta ei näillä harjoituksilla ole minusta mitään tekemistä tositilanteen kanssa. Kun sieltä viikon päästä tulee vieras koirakko, ja yleensä tietysti juuri jostain mutkan takaa, että kaikki tapahtuu aina vähän yllättäen, ei treeneillä ole tilanteessa mitään vaikutusta. 

Halme painottaa neutraalisuutta. Eli koiraa ahdistavasta tilanteesta pitää tehdä sille neutraali, ei niinkään positiivinen. Meillä ei ole lenkillä ollut mukana nameja pentuaikojen jälkeen (muuta kuin silloin, kun ajattelin arkiseuraamisella selviytyväni ohitustilanteista), eikä niitä tämän neutraalisuusperiaatteen mukaisesti tarvittaisikaan. Kaiken ei tarvitse olla hauskaa, vaan tilanteen tulisi olla koiralle yhdentekevä/neutraali. Sain silloin Halmeen luennolta kanssakuuntelijalta vinkiksi ohitustilanteissa vaihtaa suuntaa. Kun koira reagoi vastaantulevaan koiraan, vaihdetaan vaan äkkiä suuntaa sinne mistä oltiin tulossa. Näin edetään, kunnes koiran reaktio vastaantulijaan on laimeampi. Täytyy sanoa, että koin tämän vinkin meille paljon toimivammaksi kuin sen kaukaa kiertämisen. On eri asia kaupungissa siirtyä vaikka tien toiselle puolelle tai kääntyä risteyksestä toiseen suuntaan kuin täällä "maalla", jossa kuljetaan sitä yhtä kapeaa hiekkatietä, jota reunustavat napaan asti mutavelliä täynnä olevat ojat. Kierrä siinä sitten niin kaukaa, ettei koiran reaktio muutu. Sanonko että kierrä itse. 

Ollaan hiukan jumissa nyt noiden ohitusten kanssa, enkä ole vieläkään omaksunut yhtä selkeää toimintamallia. Olen Halmeen ja Kaimion mukaisen siedätyksen kannalla, mutta (itsekäs ihminen kun olen) en lähde kyllä ryömimään mutaojissa sen takia, että koira ei kestä tilannetta. En myöskään mene niin pitkälle, että rajoittaisin meidän lenkkimme ainoastaan autioihin metsiin, vaan minusta meidän pitäisi vaan tarttua härkää sarvista ja mennä tuonne vilkkaammille omakotitaloalueille kävelemään neljän jälkeen ja vaania siellä vastaantulevia koirakoita. Siis tuulta päin! Nyt viime aikoina jos Luumu on alkanut pöhistä/isotella vastaantulevalle koiralle, olen käyttäytynyt ihan samalla tavalla kuin treeneissäkin, jos se hölmöilee jotain. Eli ihan rauhallisesti pitänyt sitä hiukan päästä kiinni, katsonut silmiin ja sanonut tiukasti mutta määrätietoisesti, että en pidä tuollaisesta käytöksestä. Siis kun eihän se ole vihanen koira! Olen vaan päästänyt sen liian helpolla, ja kiinnittänyt aina enemmän huomiota siihen, että se osaa metsässä kulkea nätisti irti ja toimii treeneissä haluamallani tavalla. Ja täytyy sanoa, että meillä täällä "maaseudun rauhassa" pitää oikein hakeutua niihin ohitustilanteisiin, ja siinä suhteessa voin syyttää vain omaa laiskuuttani. Uskon kyllä, että Luumu oppii toimimaan oikein näissäkin tilanteissa, kun vaan jaksaisin tarpeeksi harjoitella. Oppiihan se minkä tahansa muunkin asian. Miksei siis tätä? Ja kun meillä ei ole mitään ohitusongelmia vaikkapa treenihallien pihoilla tai edes ahtaissa treenihalleissa, koska se on niin tottunut siihen, että siellä koiria tulee ja menee.

Ei pitänyt ihan noin pitkästi avautua tuosta ohituskäyttäytymisestä, mutta näin tuli näköjään tehtyä. Palataanpas luentomuistiinpanoihin: 

Koiran eleistä

Mahtailevalla koiralla on suorat, jäykät jalat. Keho on suorassa, korvat koholla, häntä ylhäällä. Epävarma tai kiukkuinen koira nostaa takaosan karvat pystyyn. Saattaa tehostaa mahtailevaa käytöstä näyttämällä hampaita. Tämä kuvaus on kuin malliesimerkki Luumusta kun se kohtaa vieraita koiria. Se ei näyttele onneksi hampaitaan, mutta se on ihan selkeästi sekä mahtaileva että epävarma. Olenko minä tehnyt siitä sellaisen? Onko se synnynnäistä? Olisiko se erilainen, jos me asuisimme tiheään asutulla alueella, jossa se olisi pienestä pitäen joutunut ohittamaan erilaisia koiria päivittäin?

Liennyttelevällä koiralla on päinvastainen elekieli. Kehon asento on matalampi, häntä riippuu alhaalla, koira lähestyy kohteliaasti kaartaen. Pelkäävä tai toisen aikeista epävarma koira tekeytyy pienenpieneksi, kyyristelee ja vetää häntäänsä koipien väliin.

Koira on luonnostaan utelias, ja jos se näkee/havaitsee jotain, josta sillä ei ole aiempaa kokemusta, se todennäköisesti yrittää lähestyä sitä. Pelottavalle asialle altistaminen ei saa koiraa tottumaan asiaan, vaan se oppii vaan pelkäämään. Siedätä! Synnynnäistä pelkoa (esimerkiksi korkean paikan pelko) ei täysin pysty siedättämään. Kaikkea voi oppia, mutta koirasta ei välttämättä koskaan tule täysin sellaista, kuin se ei ikinä olisi pelännyt. Synnynnäisestä pelosta voidaan puhua, jos samassa pentueessa/suvussa esiintyy samaa pelkoa. Käytännön kannalta on toisaalta ihan sama onko jokin koiran pelko synnynnäinen vai ei, koska toimintamalli on joka tapauksessa sama: siedätä!

Ohituskäyttäytymisen lisäksi toinen seikka meidän elämästä, mihin minun pitäisi aktiivisemmin puuttua nimenomaan siedättämällä, on sillat. Sillatkaan eivät kuulu meidän jokapäiväiseen elämään, ja sen siedättämisen tärkeyden muistaa vasta silloin, kun edessä sattuu taas olemaan silta. Ja kun se silta on edessä ihan sattumalta, tällöin ei oikeasti ole aikaa jäädä opettelemaan, vaan silloin vaan mennään. Lisäksi Luumu on tottunut noihin suhteellisen tuttuihin siltoihin. Sitä selvästi ahdistaa, mutta se suostuu tulemaan nykyään jo ihan itse (olenko opettanut Luumun pelkäämään siltoja, kun olen vaan vienyt sen niiden yli?). En usko, että täydellisesti tullaan koskaan pääsemään siltapelosta, mutta siedättämällä voisin ehkä helpottaa sitä. Eli käytännössä edessä on silta. Luumu huomaa sen. Vaihdetaan suuntaa. Hetken päästä lähestytään taas siltaa, ja toistetaan lähestymisiä niin kauan, kunnes se ei enää reagoi siltaan. Ja voisin ajatella, että jos Luumu ei sillä kerralla pysty suhtautumaan siltaan neutraalisti (mikä on hyvin todennäköistä), sillä kerralla ei ollenkaan ylitetä siltaa. Seuraavalla kerralla oltaisiin toivottavasti edistytty, ja päästäisiin jo lähemmäs.

Siedättäminen voisi toimia tuohon meidän pentuongelmaankin. Kun olen ollut vähän ulapalla, että mitä meidän pitäisi oikeasti tehdä tämän asian suhteen. Halmeen luennon ja hänen painottamansa neutraaliuden jälkeen ymmärsin, että minun on ihan turha odottaa, että Luumu tulisi toimeen pentujen kanssa. Riittää, kun se pystyy olemaan pennun kanssa samassa tilassa siten, että mitään negatiivista mutta myös mitään positiivista ei tapahdu. Ja tämähän toteutetaan siten, että Luumu on hihnassa, ja puuhailen sen kanssa jotain muuta, kun pentu puuhailee toisaalla jotain muuta. Olen näissä kolmessa ongelmassamme (ja ne todella ovat meidän yhteiselomme ainoat ongelmat!) jotenkin valahtanut ajattelemaan, että asiat vaan ovat näin, eikä niille voi tehdä mitään. Olen ohjeistanut Luumua lenkittäville (jos se joskus on hoidossa tms.), että jos tulee ohitustilanne, kiihdytät vaan vauhtia, hihna lyhyelle, ja jos toinen osapuoli haluaa lähestyä, sanot vaikka että Luumulla on kennelyskä. Eipähän halua lähestyä enempää. Pentujen omistajille sanon heti alkuunsa, että tämä ei tule pentujen kanssa toimeen. Piste. Silloista ollaan menty yli vaan. Tässä mitään päähän taputella. Laiska kun olen. Teoriassa meillä olisi nyt paljonkin vaihtoehtoisia toimintamalleja kaikkien näiden kolmen ongelman ratkaisemiseksi. Mitä enää tarvitaan, on toimeen ryhtymistä. Taidankin aloittaa tuosta silta-asiasta heti huomenna! Nyt takaisin Kaimion luentoon!

Jos koira kääntää katseen pois, se yrittää katkaista tilanteen tai liennytellä toista. Koira voi vilkaista syrjään tai katsoa pitkään pois. Myös itsevarmat yksilöt rauhoittavat tilannetta kääntämällä katseen pois (turhien riitojen välttämiseksi).

Hännän asennoista

Rento, iloinen, leikkisä: häntä heiluu laajoissa kaarissa edestakaisin/ympäri. Jännittynyt tai epävarma: heiluu jäykästi alhaalla.

Koiran rakenne vaikuttaa sen käyttäytymiseen! Joidenkin koirien rakenne on sellainen, että eleiden osoittaminen on vaikeaa: riippukorvat, hännän typistäminen, runsas turkki (katseen suuntaa ei näe, selkäkarvojen kohoamista ei näe). Koira ei itsekään välttämättä näe kunnolla.

Leikkimisestä

Tuijottaminen on OK, jos koiran muut eleet ovat leikillisiä. Leikkimiseen voi kuulua metsästämistä, tappelemista, uhkailemista, toisen selän päälle kiipeilemistä jne. Jotta toinen koira tietää, että kyseessä ei ole totinen tosi, leikki alkaa leikkikumarruksella. Vaikka kumarruksen jälkeen tulisi puraisu tai takaa-ajo, kyseessä on silti vain leikki. Leikkikumarrusta toistetaan leikin keskellä ennakoimaan ja myös ”selitykseksi” teon jälkeen. Jos toinen koira säikähtää tai ottaa leikin todesta, kumarrus kertoo, että kaikki oli vain leikkiä. Koira saattaa reagoida myös ihmisen tekemiin leikkieleisiin. Leikkieleet ovat yksilöllisiä: etujalalla harominen, tiheä läähätys, nykivät liikkeet, hurjat hypyt suuntaa vaihtaen, toisen kuonon tai etupään läppääminen jne.

Äänet

Haukkumiseen on monia syitä: huomion hakeminen, turhautuminen, kiihtyminen, leikkiminen, tervehtiminen, vieraiden karkottaminen. Haukkuminen saattaa liittyä puolustautumiseen; osa koirista kuitenkin vain tiedottaa alueensa rajoista. Mikä on häiritsevää haukkumista? Älä vahvista haukkumista osallistumalla siihen. Jos koira ”komentaa” haukkumalla, älä mene siihen mukaan antamalla ruokaa/avaamalla ovea tai mitä koira sillä hetkellä haluaakin. Vahvista hiljaisuutta. Ongelmallisessa haukkumisessa selvitä aina mistä käytöksessä on kyse. Jos kiivaan haukkumisen syy on usein toistuva alueen puolustaminen tms., stressitaso ei ehdi palautua normaaliksi. Stressihormoni tulee vereen vartissa, poistuu kehosta 3–8 päivässä! Siedätä, vastaehdollista, opeta uusi tapa toimia. ”Hiljaisuuden” ymmärtäminen on vaikeaa.

Vinkumista esiintyy eri tilanteissa. Vinkuva koira voi rauhoitella tilannetta, tervehtiä tuttuja, hakea huomiota, olla turhautunut.

Murina on kätevä varoitusääni. Koira haluaa lisätä etäisyyttä. Murina riittää usein sellaisenaan itsepuolustukseksi tai muiden toimien lopettamiseksi. Murina ja muut uhkauseleet ovat koiran tapa välttää todellista hyökkäämistä tai puolustautumista. Siksi murinaa ei kannata yrittää poistaa esimerkiksi rankaisemalla koiraa. Koira ei tee väärin, kun se murisee. Murina voi liittyä samasta esineestä tai ruoasta kilpailemiseen. Leikkivät koirat voivat murista hurjasti. Tyytyväinen koira voi huokaista tai urahtaa raukeasti. Murina voi liittyä myös tervehtimiseen.

Hengitysääniä

Lyhyt tuhahdus (ennen haukkumista) tarkoittaa, että koira on havainnut jotain, ja muut koirat valpastuvat. Jännittyneen tai joskus myös iloisen koiran leuat saattavat väristä (hampaat kalisevat). Leikkiinkutsuun liittyvä ilman virtaaminen keuhkoista (koira saattaa reagoida myös ihmisen naurahdukseen).

Koiralla on kyky hyödyntää ihmisen eleitä. Sudet taas eivät ymmärrä ihmisen eleitä (esimerkiksi sormella tai katseella osoittaminen). Pienetkin koiranpennut ymmärtävät ihmisen eleitä. Tämä on synnynnäinen kyky, joka paranee harjoittelun myötä. Katse voi olla mahdollisuus, se ei ole kaikille koirille uhka. Esimerkkinä siitä, että koira ymmärtää ihmisen katseen suunnan ja huomion merkityksen on ruoan varastaminen, kun kukaan ei näe. Koira myös hakeutuu ihmisen kasvojen eteen kerjäämään. Koirat eivät kerjää, jos ihmistä ei näy.

Kahden olennon ainutlaatuinen suhde. Koiralla ja ihmisellä on ainutlaatuinen suhde: vuorovaikutusta, kiintymystä, synnynnäistä ja opittua toisen eleiden tulkintaa.

Hajujen avulla viestittäminen

Koirien välisessä viestinnässä hajuilla on suuri merkitys. Eri puolella kehoa olevien rauhasten erittämä haju on osin yksiöllinen ja muuttuu koiran mielentilojen mukaan. Myös toisilleen vieraat koirat saattavat pyrkiä tutustumaan toisiinsa. Lähestyessään koirat jättävät suurimman osan villeille koiraeläimille tyypillisestä elekielestä sivuun ja kiirehtivät juuri koirille tyypillisimpään osaan, eli keskinäiseen haisteluun. Jos toinen koirista on ollut aloitteellisempi jo lähestymisessä, se on myös innokkaammin haistelemassa toista > haisteltavaksi joutunut koira ei välttämättä tällöin haistele itse ollenkaan, vaan sallii haistelua jonkin aikaa ja keskeyttää sitten tilanteen. Monet koirat pyrkivät keräämään mahdollisimman paljon tietoa toisesta hajujen välityksellä, mutta samalla yrittävät antaa toiselle mahdollisimman vähän haisteltavaa. Koiralle tyypillistä käytöstä on, että se tulee innokkaasti haistelemaan ihmistä, mutta kun ihminen pyrkii koskettamaan, koira vetäytyy pois.

Hihnassa syntyy paljon tulkintavirheitä, siksi Kaimiokaan ei anna koiriensa haistella muita hihnassa. Edes jotain olen alusta asti tehnyt oikein... Syvä huokaus.