tiistai 13. joulukuuta 2011

Miten unelmasta tuli Luumu?

Olen lapsesta asti ollut koirien ystävä. Vauvakirjassanikin lukee, että osasin aina silittää mummin ja ukin kultaistanoutajaa, Tepaa, kauniisti, enkä ikinä retuuttanut sitä. Ala-asteikäisenä kaverini äiti kasvatti cairninterrierejä ja tiibetinspanieleja, ja taisiko joukossa olla jokunen länsiylämaanterrierikin, ja sitä kautta tutustuin koirien kasvattamisen, pentujen, näyttelyiden ja ylipäänsä koiranelämän ah niin ihmeelliseen ja kiehtovaan maailmaan. Raapustelimme kavereiden kesken toisillemme koira-aiheisia lehtiä, ja yhdessä unelmoimme koiriin liittyvästä "isona musta tulee" -ammatista. Taisin jossakin vaiheessa haluta eläinlääkäriksi, mutta ammattihaaveet jäivät sen myötä, kun tajusin, että hommaan kuuluu niitä negatiivisempiakin puolia. Lapsuuden yksi mieleenpainuvimmista muistoista on, kun paras kaverini kertoi, ettei ole ihan varma kumpi hänen lempieläimensä on - kissa vai koira. "Miten niin et ole varma - koira tietenkin!"

Koiraharrastus jäi lapsuudenmaisemiin, ja ajatus jäi kytemään aikuisiälle asti. Noin vuosi sitten, valmistumisen häämöttäessä jo suhteellisen pian edessä, pitkäaikaisen unelman toteuttaminen alkoi olla realistista. Lapsena olin halunnut itselleni jonkin "kauniin" koiran, tiibetinspanielin tai pitkäkarvaisen collien. Teini-iässä katselin kaihoisasti vastaan tulevia rotikoita ja tanskandoggeja. Kunnon koirakipinästä saan kiittää (tai syyttää?) Johannaa, jonka kanssa yhtenä pitkänä ja siiderinmakuisena yönä luimme Koiramme-lehden välissä ollutta rotu-luetteloa (miksi sitä nyt sanotaan, missä on ne kuvat ja nimet ym.). Johannan innostus ihanankamaliin bullterriereihin ja yhteinen Leedsin reissumme sai minussakin bull-innostuksen nostamaan päätään, innostuksen staffordshirenbullterriereihin. Ne oli vaan niiiiin valloittavia ne pikku jyrät, joita siellä West Yorkshiren puistoissa juoksenteli. 

Mulla ei ollut tietenkään mitään hajua siitä, millaisia ne jyrät oikeasti ovat. Aluksi lueskelin lähinnä rotumääritelmää staffordshirenbullterrieriyhdistyksen sivuilta ja katselin erilaisten staffien kuvia minua lähimpänä sijaitsevien kasvattajien sivuilta. Näillä main alkoi varmaan se todellinen rintamasota Teemun kanssa siitä, tuleeko sitä koiraa, ja jos, niin tuleeko sitä staffia. Äiti nyt oli alusta pitäen sitä mieltä, että staffi on tappajakoira, ja erityisesti se varmaan tappaa ne lapset. ;) (Rotumääritelmässä: "Pitää ihmisistä ja erityisesti lapsista".) Aika pitkälle jokaiselle ihmiselle on saanut perustella rodunvalintaa varmaan keskimääräistä enemmän. Tuskinpa vaikka jonkun tiibetinspanielin hankkimista harkitseva joutuu vastaamaan kolmeensataan kertaan melko syyttävään sävyyn lausuttuun MIKSI-kysymykseen. Toisaalta on niistä perusteluista ollut itsellekin hyötyä - mitä enemmän valintaa on joutunut muille perustelemaan, sitä varmemmaksi se on omassa päässä muodostunut. 

Koirakuume on ihme juttu, sillä mitä enemmän sen parantamiseen keskittyy, sitä korkeammaksi se vaan nousee. Etsin käsiini kaiken mahdollisen staffi-materiaalin. Soittelin jo kasvattajille ennen kuin viimeistä "otetaan sit se koira" -lupaa oli kotipuolesta vielä tullut. Kävin kesäkuussa yhden paikallisen kasvattajan kasvattajapäivilläkin, mutta melkein varmalta tuntunut valintani peruuntui kasvattajan mielestäni hiukan ylimieliseen ja välinpitämättömään asenteeseen. Hetken olin kuin tyhjän päällä, koska olin jo mielessäni kuvitellut että siitä ja siitä pentueesta se oma koira sitten syntyy... ja nyt se ei sitten syntyisikään. Paljon myöhemmin sain kuulla että silloin tiedostamaton ratkaisuni oli ollut oikea, ja nyt olen iloinen että näin kävi. Takaiskusta välittämättä jatkoin staffeihin tutustumista kaikkialla missä mahdollista, ja jok'ikinen kohtaamani staffi oli juuri sitä mitä olin ajatellut staffien olevan, hellyyttäviä, suloisia, ihania ja halattavia pusukoneita. Toki ymmärrän että tämä on vain pintaa, ja olenkin valmistautunut tulevaan kasvatusprojektiin sadoin Koirakuiskaaja- ja It's Me Or the Dog -jaksoin sekä valehtelematta monin kymmenin koirakirjoin. Tällä hetkellä kaukaiset haaveet ulottuvat ihan TOKOiluun asti, mutta katsotaan nyt. 

Olin miettinyt tulevan staffini väriä. Muistan sanoneeni, että mikä vaan kävisi, kunhan se ei olisi valkoinen. Niin se vaan sekin mielipide muuttui matkan varrella. Taisi olla heinäkuun alku, kun Littoisissa käveli vastaan pieni Englannista tuotu Helmi-staffi, ja kävelikin suoraan sydämeeni saakka. En ollut koskaan ennen nähnyt sinistä (eli harmaanväristä) staffia, ja muistankin vehkoneeni Teemulle koko loppupäivän ja seuraavan viikon... ja oikeastaan ihan tuonne syyskuulle saakka, että "meillekin tulee sininen staffi, ja me haetaan se Englannista, joooooko...". Siniset unelmat meinasivat päättyä lyhyeen, kun luin sinisten koirien mahdollisesta CDA-ihosairaudesta (color dilution alopecia). Suomessahan staffit kuuluvat PEVISA-ohjelmaan, ja kahden sellaisen koiran yhdistäminen on kiellettyä, joilla on molemmilla sininen haalistustekijä homotsygoottina. Tästäkin lisää yhdistyksen sivuilta.

Kaikesta huolimatta olin myyty. It's got to be blue. Värin valintaani ja siinä suhteessa pinnallisuuttani puolustaakseni voin kertoa, että staffia ei mainita CDA-sairauden ensisijaisissa roduissa. En tiedä mikä todennäköisyys sinisten staffien sairastumiselle on (= pieni), kun esimerkiksi sinisissä dobermanneissa sairautta esiintyy joidenkin lähteiden mukaan jopa 90 prosentissa yksilöitä. Periytyvyys ei ole kuitenkaan selvää, ja kasvattajaa valitessani kiinnitin erityishuomiota tulevan Luumun vanhempien turkkeihin. 

Kasvattajaa valitessani sain apua eräältä staffeja Englannista tuoneelta suomalaiselta kasvattajalta - SUURKIITOS! Koiran tuontiin liittyvissä asioissa olen myös saanut neuvoja, kiitos Jaana. Kuvittelin alkuun, että pennun tuominen on varmasti monimutkaista ja byrokratia järjen vievää. Enemmän päänvaivaa on kuitenkin aiheuttanut luotettavan kasvattajan löytäminen (ja vielä sellaisen, jolle syntyisi sinisiä pentuja ensi keväänä hyvännäköisistä vanhemmista). Nyt ollaan kuitenkin voiton puolella. Yhteydenpito kasvattajaan on sujunut omia hyvin pessimistisiä odotuksiani paljon paremmin, ja tällä hetkellä eletään niinkin jännittävää tilannetta kuin PENTUJEN SYNTYMISEN ODOTTELUA!! 

Tulevan pentueen emä, Marge, on astutettu suunnilleen pari viikkoa sitten, ja pienten marsunnäköisten odotetaan syntyvän tammikuun lopulla. Jouduin kestämään pienen takaiskun kuullessani, että urospentuihin on jonossa yksi ennen minua, mutta toivottavasti takaiskut siihen sitten jäävätkin. LUUMU TULE JO <3

maanantai 5. joulukuuta 2011

Alussa oli...

...tyttö, joka oli lapsesta asti halunnut koiran. Vasta aikuisiällä tytön elämä oli sillä mallilla, että koira olisi omiaan hänen elämäänsä rikastuttamaan. Tyttö alkoi tosissaan harkita koiran hankkimista perheeseensä kuluvan vuoden keväällä, kun opiskelujen päättyminen alkoi LOPULTAKIN häämöttää. Kesän aikana tyttö muutti poikaystävänsä kanssa rauhalliselle alueelle omakotitaloon, mikä teki tietysti koirahaaveesta vieläkin realistisemman. Vaikeinta koiran hankkimispäätöksessä ei ollut rodun tai edes kasvattajan valinta, vaan suurimman ongelman tytön koiraunelmalle aiheutti koiran hankintaa vastaan hangoitteleva poikaystävä. Suurikaan ongelma ei ole este, vaan pelkästään hidaste; käytännössä se tarkoitti tytön tapauksessa monen kuukauden sinnikästä suostuttelua, mutta piiitkän ja pimeän tunnelin päässä näkyi lopulta vihreää valoa - kuraisia tassuja ja kosteita kuonoja!

Tämä blogi on tarina tytöstä ja koirasta - Janinasta ja Luumusta. Luumua ei kyllä vielä ole olemassakaan, mutta toivottavasti hän tässä jossakin blogin alkuvaiheissa Janinan elämään saapuu. Millainen olisikaan koira-aiheinen blogi ilman sitä koiraa..?


Tarkastellaksesi Luumua netissä, käy katsomassa sivuja:
K9 Puppies in UK ja Pets4Homes