Ei mikään oo niin ihanaa kuin kulkea öisiä katuja

Me oltiin yks päivä vaunulenkillä, kun puiston kohdalla puskasta hyppäsi parinkymmenen metrin päähän meistä rusakko. Sen perään hyppäsi toinen, sen perään vielä kolmas, ja arvatkaa kun ne oli hetken aikaa hyppineet siinä nurtsilla, joukkoon iloiseen liittyi samasta puskasta vielä neljäskin ristihuuli. Siinä ne meistä autuaan tietämättöminä jahtasivat toinen toisiaan, tai kaikki sitä yhtä ja samaa, kahdeksikkomuodostelmassa hyvän aikaa ja ottivat selvästi keväästä kaiken irti. Koirat oli ensin tietysti ihan hoomoilasena (listitään ne, kaks kummallekki hei!), mutta aikansa kytättyään nekin oli ihan että joojoo, saisko sitä palkkaa sitten.

Mua nauratti niin paljon. Aurinko lämmitti ohuen tuulitakin läpi, pikkulinnut puuhastelivat pesänrakennustouhuissa ja lempeä eteläinen tuuli kutitteli Kirputtimen hiussuortuvilla hänen punaisia poskiaan. Aijettä miten tämä on riemukasta aikaa, kevät. Talvi pakkasineen, lumineen, loskineen ja liukkaine keleineen tuntuu vain kaukaiselta muistolta, kangastukselta jostain toisesta todellisuudesta. Kesä on vasta edessä mansikoineen, aurinkorasvan tuoksuineen ja havisevine koivunlehtineen.

Mä olin just saanut oman ja koirien naamat peruslukemille tämän jänisrumpan jäljiltä, ja neljän hengen karavaanimme jatkoi matkaa. Just ehdin miettiä että niin sitä vaan ollaan ekaa kertaa liikenteessä ilman hanskoja ja pipoa. Aika edistyksellistä ennen vappua kuitenkin. Ja ennen kuin tämä ajatus oli kunnolla ehtinyt tajuntaani, kova koillistuuli ryöpäytti niskaamme herneenkokoisia rakeita niin valtavalla volyymilla, että jos Kirpun vaunujen kuomu ei olisi ollut ylhäällä, lapsirukka olisi varmaan päätynyt mustelmille.

Ihan samalla lailla mä ajattelin tuossa maaliskuussa ilmoittautuessani Turun keskustassa vappuviikonloppuna järjestettävään Aurajoen yöjuoksuun (10 km), että voi vitsi silloin on varmaan nättiä juosta. Mikäs siinä vähän hölkötellä kauniissa Aurajokimaisemissa, lämpimän kevättuulahduksen vauhdittaessa askelta, lempeästi työntäessä hiukan selästä. Aurinko olisi laskiessaan maalannut jokirannan vanhat talot tuhansilla pastellisävyillä, ja maaliin pääsyyn motivoisi vaikka jossain terassilla yömyöhään nautittu kuiva omenasiideri.

Enkö mä just viime tekstissä kirjoittanut, että mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä (=aina) on just sitä. Liian hyvää ollakseen totta. Koska käytännössä elämä on yhtä polviin asti p*skassa tarpomista, get over it. Sanaparsi "Asenne ratkaisee" pitää kuitenkin paikkansa. Koska joka tapauksessa tarvottavaa riittää, taipaleen voi ihan yhtä hyvin taittaa hymyillen ja vastoinkäymisistä voimaa ammentaen. Ja eilen siellä yöjuoksussa, voi kuulkaa sitä ammennettiin. Sitä ammennettiin niin isolla kauhalla, et huh!

Säätiedotuksen kaksi vesipisaraa, kaksi lumihiutaletta, yksi lämpöaste ja 8 m/s tuuli
laantui onneksi lähtöön mennessä infernaalisesta ihan siedettäväksi juoksukeliksi. 

Sykkeet ei millään pysyneet alhaalla edes ensimmäisten satojen metrien aikana (keskisyke 166, maksimi 187),
ja kunnollista flow-fiilistä ei tasaisesta juoksureitistä huolimatta löytynyt.
Suunnitelman mukaan kuitenkin juoksin ensimmäiset 5 km rauhallisemmin,
ja sitten viimeisen kahden kilsan aikana pystyin vielä kirittämään,
ja ihan vimppa ehkä 100 metriä juoksin täysillä maaliin (siinä kohtaa 12 km/h ;)).
Kaikkeni annoin, ja aika oli 1.03.35.
Parannettavaa jäi tuleviin skapoihin,
mutta viime lokakuun aikaan 1.09.47 on sentään kehitystä nähtävissä.

Loistavan aasinsillan kautta voitaisiinkin palata takaisin vuodenvaihteessa käymääni juoksutekniikkakoulutukseen. Aurajoen yöjuoksu ei ollut mulle sinänsä mikään tavoite, vaan välietappi kohti puolimaratonia. Kympin yöjuoksu toimi hyvänä motivaattorina siinä kohtaa, kun Thaimaan-löhöloman jälkeen tuntui vähän hampaiden kiristelyltä vetää juoksukamppeita niskaan ja löytää jotain, josta ammentaa. Kun tiesin, että loppukeväästä olisi taas kymppi kaiken kansan edessä kyettävä juoksemaan, kummasti sitä jaksoi raahautua taas lenkkipoluille yli kuukauden juoksemattomuuden jälkeen.

Mooikoira on kyllä ihan paras peetee mulle :D
Ei tee vaikeeta kaivaa motivaatiota juoksulenkille lähtemiseen,
kun toinen innosta kirjaimellisesti kiljuen odottaa jo eteisessä,
kun näkee mun kiskovan juoksutrikoita päälle.

Mikä multa kuitenkin edelleen puuttuu, on suunnitelma. Mä päätin jo alkuvuodesta, että alkukesän puolimaratonit tulee mun kuntoon nähden liian aikaisin. Olinhan mä juossut 16 km jo itsenäisyyspäivänä, mutta let's be honest, mä tein aika lailla kuolemaa sen jälkeen, vaikka juostessa tuntuikin hyvältä. Kun mä menen sinne puolikkaalle, mä haluan mennä sinne niin, ettei mun tarvi arvailla pääsenkö mä maaliin vai en. Ettei mun nivelet kipuile pari viikkoa sen jälkeen sitä varten, koska mun lihakset ei jaksa kannatella tekniikkaa koko matkaa. Mä ajattelin, että on kyllä hyvä idea jatkaa vielä koko kevät ja ehkä suuri osa kesästäkin lihaskuntoon keskittymistä, ja lisätä lajitreeniä vasta sitten lähempänä. Ja se on tuntunut hyvältä päätökseltä. Lukemat vaa'assa ei ole tippuneet mihinkään, housut piukottaa reisistä enemmän kuin ennen, mutta paidat roikkuu vatsan päältä, ja tuntuu että käsistäkin alkaa erottua muutakin kuin löysää kynittyä hanhennahkaa. Ja hei se tekniikka! Nyt kun olen tehnyt maltillisia lenkkejä (sykemittari on tähän hyvä), jaksan keskittyä myös tekniikkaan. Jaksan! On ehkä ihan parasta juosta kovaa, juosta oikein ja jaksaa.

Juoksukouluttautumaan menossa taas.
Ihan paras päätös kyllä! Kiitos, Päivi. 

Me tehtiin siis tämmöinen viiden kilsan juoksutesti, jossa kartoitettiin sykealueita.
Puolimaratonille kun treenaa, kannattaisi keskittää pitkät lenkit tohon 2-3-tasolle (muistaakseni)
ja intervallit ym. tehdä 3-4-tasolla.

Kävin tosiaan vuodenvaihteessa Juoksuliikkeen järjestämässä yksityiskoulutuksessa, jossa meitä oli nelisen kappaletta juoksuun hurahtaneita. Koulutus oli kaksiosainen ja avasi silmät ihan totaalisesti. (Ekan osan pääset lukemaan täältä, ja tätä edeltänyt juoksuaiheinen posti on täällä.) Juokseminen on siitä hauska harrastus, että sitä voi kuka vaan tehdä koska vaan eikä se maksa mitään. Pakko kuitenkin ainakin omalla kohdalla sanoa, että männävuosina harrastaminen on alkanut pidemmän päälle jossain kohtaa kypsyttää, koska en ole onnistunut kehittymään. Ja jos se vaan tuntuu jatkuvasti ammentamiselta, ei sitä ihminen ihan kamalan kauan jaksa ainakaan millään tunteenpalolla tehdä. Koulutuksessa opin millainen on oikea juoksutekniikka, ja sain välineet siihen kuinka siihen olisi mahdollista päästä. Kaikki se tieto ei kuitenkaan tehnyt siitä vielä mahdollista, koska huomasin, ettei mun lihakset jaksa ylläpitää uutta tekniikkaa. Treenaamisesta tuli kuitenkin monin verroin mielekkäämpää ja monipuolisempaa, kun oli selkeät tavoitteet. Oli tavoite kehittää voimaa (kuntosali), kehittää teknikkaa (erilaiset tekniikkaharjoitukset lähinnä juoksumatolla) ja kehittää kestävyyttä (lajitreeni, johon kuuluu pitkiä ja rauhallisia lenkkejä sekä lyhyempiä, voimakkaampia vetoja / intervalleja).

On ollut liukasta...
18.3.2017

Mulle tuli kerran ihan jäätävä lukko, etten mä meinannut millään päästä tätä mäkeä alas.
Mä ihan oikeesti harkitsin mahaliukua tässä...

Toisen koulutuskertamme aluksi puhuttiin vähän siitä miten kannattaa treenata sen mukaan mikä se oma tavoite on. Jos esimerkiksi tavoitteena on tehdä parempaa aikaa kympille, pitää treenata suuremmalla sykealueella kuin jos tavoitteena on puolimaratoni tai täysmatka. Kaivelen nyt noita melkein neljän kuukauden takaisia muistiinpanoja (ja Päivi oli laatinut meille taas niin hyvän materiaalin, kiitos!), joten jos ihan kaikki termit ei mene just oikein tai olen ymmärtänyt jotain vähän pieleen, suonette sen mulle anteeksi.

Pitkät lenkit kehittävät peruskestävyyttä. Lisäksi pitkillä lenkeillä kehittyvät elimistön rasva- ja hiilihydraattiaineenvaihdunta, sekä lihaksiston kestovoimaominaisuudet, ja keho sopeutuu pitkäkestoiseen suoritukseen. Pitkä lenkki saa olla vauhdiltaan tasainen (maratonille tähtäävälle matka saa olla 15-30 km / 90-150 min; voisiko tästä suoraan jakaa puolimaratonille tähtäävän pitkät lenkit: 7-15 km / 45-75 min...). Pitkillä lenkeillä vauhti saa olla selkeästi alle tavoitekisavauhdin, ja sykkeen pitää jäädä alle aerobisen kynnyksen.

Vauhtikestävyyttä harjoittavat tehoharjoitukset voidaan jakaa kestojuoksuun ja intervalleihin. Kestojuoksu kehittää niin ikään hiilihydraattiaineenvaihduntaa ja juoksurytmiä sekä -tehoa. Tällainen lenkki saa olla vauhdiltaan pitkän lenkin mukaisesti tasainen, mutta lähellä tavoitekisavauhtia. Jos nyt taas voi matkan puolittaa suoraan maratonista puolimaratonia ajatellen, niin kestojuoksulenkkien pituus voisi olla 2,5-7,5 km / 7,5-30 min. Syke saa peruskuntoilijalla olla aerobisen kynnyksen tuntumassa ja kokeneella juoksijalla anaerobisen ja aerobisen kynnyksen välissä.

Vauhtikestävyyteen liittyvät myös intervallit, jotka kehittävät juoksutekniikkaa, voimaominaisuuksia ja juoksuvauhtia. Vedot voivat olla esimerkiksi 3-5 x 3-10 min. Palautusaika välissä 3-5 min tai kun syke on palautunut noin 120-130-lukemiin. Vauhti saa olla reilusti kovempi kuin maratonin kilpailuvauhdin. Harjoituksen aikana nousujohteisuus on tärkeää!

25.3.2017 Metsämäki-Ilmarinen-reitti 12 km 

Eli treenatakseen tavoitteellisesti juoksemista, pitäisi käydä kuntosalilla, pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä, lyhyillä ja kovilla lenkeillä ja tehdä vielä intervallilenkkejä. Missä välissä mitäkin ja miten paljon? Jos asetan nyt puolimaratonin tavoitteeksi lokakuulle (sama Kaarinan syysmaraton kuin jossa viime vuonna juoksin ekaa kertaa kympin), miten suunnittelen kesän treenit niin että mua ei tarvi kenenkään poimia sieltä matkan varrelta autolla maaliin?

Ensimmäistä kertaa maratonille valmistautuvan kannattaa varata treenaamiseen puoli vuotta, mutta puolimaratonille saattaa riittää muutama kuukausi. Eli mulla on just passelisti aikaa nyt, 5 kuukautta. Parin kuukauden ekalla peruskuntokaudella pääpaino on aerobisen kestävyyden kehittämisessä ja mahdollisten heikkouksien kehittämisessä. Eli just mitä mä olen tehnyt: käynyt lenkillä ja salilla, opetellut oikeaa tekniikkaa. Toisella myös pari kuukautta kestävällä peruskuntokaudella (joka mulla olisi varmaan edessä nyt) on peruskestävyyden kehittäminen edelleen tärkeää. Tavoitteena on kuitenkin kehittää myös vauhtikestävyyttä ja kestovoimaa (eli ohjelmaan enemmän kestojuoksua ja intervalleja). Valmistavalla kaudella keskitytään vauhti-, maksimi- ja nopeuskestävyyden kehittämiseen. Tavan juoksijalla (esim. mulla) pääpaino on edelleen vauhti- ja peruskestävyyden kehittämisessä. Harjoittelua ohjaa tässä vaiheessa kuitenkin matka- ja aikatavoite.

Aprillipäivänä oli vähän sumuista. 

 Mut nykyään on niin ihanaa lähteä illallakin lenkille,
kun on sentään valoisaa!

Kaudet yhteensä summaavat noin puoli vuotta, mutta näiden lisäksi harjoittelua on syytä jaksottaa vaikka viikottain. Peruskuntokaudella neljän viikon rytmityksellä viikot voivat olla 2 x keskikova - kova - kevyt tai kolmen viikon rytmityksellä keskikova - kova - kevyt. Valmistavalla kaudella viimeistään siirrytään kolmen viikon rytmitykseen, jolloin keskikovan viikon jälkeen seuraa kova viikko, jota seuraa kevyt viikko. Näin keho palautuu kestävyysharjoittelusta mutta kuormittuu tarpeeksi, jotta se kehittyy. Kymmenen prosentin nostoa pidetään harjoitusmäärissä hyvänä, eli Päivin antaman materiaalin mukaan suunnitelma kokonaisjuoksumäärän suhteen voisi näyttää tältä:

1. viikko = keskikova = 25 km

2. viikko = kova = 27,5 km

3. viikko = kevyt = 22 km

4. viikko = keskikova = 28 km

5. viikko = kova = 31 km

6. viikko = 25 km

Ollaan nyt käyty Elinankin kanssa juoksemassa silloin tällöin,
ja tässä yhden välitetapin saavuttamisen riemusta ollaan lenkin jälkeisellä
jäätelönhakureissulla.

Mun tarvii nyt suunnitella kesän treenit siten, että nyt pari kuukautta kävisin aina viikossa kahden/kolmen salitreenin lisäksi juoksemassa kerran pitkän peruskuntolenkin ja kerran/kahdesti vauhtikestävyyttä kehittävän lenkin (kestojuoksun/intervallilenkin). Vaikka eilinen yöjuoksu oli pitkälti ammentamista, siitä sai kuitenkin kivasti motivaatiota tuleviin lenkkeihin ja kisakoitoksiin. Pitäisi vaan istua alas ja suunnitella - ja jälleen kerran sitä varten toi BuJo on ihan mahtava keksintö <3 

Ihan paras väline bujoiluun on Leuchtturm1917 

Ihanat luonnonvalkoiset, sileän pehmeät ja pistemerkityt sivut. 

Nyttemmin tämä sivu on jo täynnä kaikenlaista eri tärkeää.

Jaanpa nyt tämänkin täällä, kun kovin odotuksin osallistuin jossain FB-ryhmässä järjestettyyn lankutushaasteeseen.
Juu varmaan kolme viikkoa jaksoin, sit tuli raja täyteen, huh. 

Kaikesta vaihtelevuudestaan huolimatta on ollut nättiäkin.

Avasin portin luonnonkosmetiikalle, ja on aika vahva fiilis hurahtamisesta taas. 

Mooin lenmpipaikkoja. 

Mestari itse. 

Kyllä tämä vaan niin paljon iloa tuo,
vaikka välillä hermoja raasteleekin. 

Yhtenä päivänä otettiin jo brunaa terdellä... 

...ja hetken päästä värjöteltiin raekuuron alla. 

Eilen satoi sopivasti lunta just ennen yöjuoksulle lähtöä.
Voitte vaan arvata, et mun hellekelin Nike Freet oli jo lämpän jälkeen läpimärät... 

Luumu peitteli itsensä päiväunille <3 

Notta riemukasta vappua vaan kaikille!

Liian fiiliksissä

Kurssille mars, humputihumps!

Ollaan nyt pari keskiviikkoa vietetty Mooin kanssa tokokurssilla. Ei mahduttu Nuuskuille, ja TKK:n alo/avo-kurssi sopi huonosti aikatauluihin. Meinattiin jäädä ihan tyhjän päälle, ja ryhmässä treenaaminen olisi oman aktiivisuuden varassa - mutta onneksi Elina lupasi vetää meille 6+ kerran tokokurssin! Pari viime kertaa mukana on ollut toinen meille vieraampi vielä kisauraansa korkkaamaton koirakko, ja toivottavasti saadaan vielä kolmaskin innokas oppilas kurssin jäljellä oleville kerroille. 

Eräistä sunnuntaiaamun treeneistä. 

Kyllä nyt eväät pitää olla :D 

Kipsalla oli kohtalaisen hauskaa.

Meillä on ollut niin hauskaa! Ja vitsi miten me tarvittiin tätä. On niin rentouttavaa ja kehittävää saada kerrankin laittaa omat aivot narikkaan ja surffata vaan toisen koutsauksen alla. Yksittäisiä koulutuspäiviä lukuun ottamatta siitä alkaa olla varmaan kolmisen vuotta, kun me ollaan viimeksi Luumun kanssa treenattu kouluttajan kanssa ryhmässä, ja Mooille jopa toisen koiran kanssa samaan aikaan treenaaminen on uutta. Elina oli tietysti suunnitellut meille ihan tärppitreenin, ja ns. luppoajalla (jolloin kouluttajan huomio oli toisessa koirakossa) meille avautui täydellinen mahdollisuus treenata siihen käymistä (rauhoittumista tekemisen välillä ja siitä taas tekemään tulemista), leikkimistä (irrottamista, irti leikkimistä toisen koiran läsnäollessa, toiseen leluun vaihtamista, lelun vaihtamista namiin, leikin lopettamista) ja mun kanssa kävelemistä (eli siirtymiä paikasta toiseen > voi hyödyntää myöhemmin kisakehässä liikkeiden välissä).

The smaller the toy, the greater the joy ;) 

Ei kysymystäkään kuka tämän(kin) erän mahtoi viedä.

Mä olin yhtä hymyä ennen ensimmäisen tunnin alkua, ja vitsi se hymy vaan leveni kohti korvia ja kauas niskan puolelle tunnin edetessä. Treeni oli haastavaa, mutta Mooi selvisi niin hyvin! Mä olin ihan hirmu yllättynyt siitä miten hienosti se jaksoi keskittyä, ja erityisesti mun kanssa -siirtymät oli ihan killeritasoa. Toisen koiran läsnäolo häiritsi alkuun vähän (mm. perusasennot selkä päin koirakkoon olivat aluksi apukäden varassa), mutta loppua kohden lievä epävarmuus näkyi enää jätöissä. Jätöt nyt ovat muutenkin meillä työn alla (treenimäärää pitäisi lisätä, ja jättöjä pitäisi tehdä enemmän erilaisissa ympäristöissä ja eri häiriöiden alla), joten helpotettiin niin paljon kuin vaan pystyttiin (mm. luoksetuloja tehtiin vallan apparin käsistä lähettäen).

Sylilapsi 

Kirppu nukkuu eikä äitillä ole töitä!
Asemiin sohvalle! 

Paljon ollaan käyty kävelyllä kaikkialla.
Tässä ollaan Maariassa.
Luumu oli varmuuden vuoksi kotona (tää oli just sen peltotällin jälkeen). 

Löydettiin leskenlehtiäkin. Aikaahan tästä on toki...
Kuvia piisaa taas useamman viikon tarpeiksi. 

Johonkin taas matkalla. 

Mooin kanssa sylitysten.

Jättöjen lisäksi hankalaa oli irrottaminen. Leikki oli raivoisaa, ja panostin tietysti itsekin siihen kovin. Mitä haastavampi tilanne, sitä intensiivisempi leikki. Hurja leikki nosti tietty kierroksia entisestään kaakkoon ja vähän koillisenkin puolelle, ja siitä mielentilan napsauttaminen irrottamiseen ja aktiivisuuden tarjoamiseen oli pikkumuijalle vaikeaa. Enemmän pitää jojotella irti-kiinni-irti-kiinni-tyyliin ennen treenejä / treenien alussa, kuten muistan mulle hiljattain neuvottaneen... Kuinka monta kertaa ihmiselle pitää samasta asiasta sanoa ennen kuin se tekee asialle mitään..? Jää nähtäväksi.

Merikapteeni 

Koko perhe Maskun Rivieralla eräänä sunnuntaina. 

Iltalenkillä. Kirppu on erityisen innoissaan.

Vettä satoi melkein vaakatasossa.
Jostain syystä oikein kukaan ei ollut innoissaan. 

Tässä me ollaan Varissuon kuntopolulla katsastamassa vanhoja nurkkia. 

Missä me ollaan ja koska täältä saa tulla pois? 

Tää jengi :D 

Taustalla jököttävät hanhet oli aika pelottavia! 

Luumu halusi ihan väkisin jo uimaan... Ei se ihan kokonaan sentään kastautunut. 

Meistä on Luumun kanssa tästä kohtaa useampikin kuva historiassa, mm. täällä.
Vähän on sakki kasvattanut kokoaan ;) 

Ekalla kerralla katsottiin perusasennon tekniikkaa ja häiriökestävyyttä. Koska Luumulla on ollut tapana edistää, mä olen rakentanut Mooin perusasennon tietysti liian taakse. Se korjaantuu kuitenkin helposti palkkaamalla vähän eteenpäin, joten no worries. Häiriön kesto oli tällöin kuitenkin ihan omaa luokkaansa, tosin toisella kerralla hoksattiin, ettei M ymmärrä vielä katkeamattoman kontaktin olevan osa pa-käskyä. Ekalla kerralla tehtiin myös paljon harjoituksia, joiden tarkoitus oli totuttaa vihreät koirat työskentelemään toistensa läsnäollessa. Toinen teki luoksetuloja samalla kun toinen teki paikkaistumista lähellä. Itse sai valita koiran rintamasuunnan luoksarintekijöihin nähden, ja Mooi onnistui vimpalla toistolla ihan hyvin, vaikka oli hoksottimet suoraan äksöniä kohden suunnattuna. Sillä on kyllä valtava motivaatio toimia oikein, mitä muistan joskus aikaisemminkin ihastelleeni. Luoksareita tehtiin myös muutaman metrin pituisessa neliössä siten, että toinen istui perusasennossa toisen juostessa luokse neliön vastakkaisella sivulla. Tässäkin jätöt osoittautuivat haastavimmiksi, mutta muuten ei toisen tekeminen kiinnostanut millään tavalla.

Ekan kerran lopuksi tehtiin vielä muutama irtoaminen ruutuun kutsumalla ja lelulle lähettämällä. Mooin kanssa saa aloittaa ruutuhommat niin pitkän tauon jälkeen ihan alusta, mutta nopeasti se siitä taas kehittynee.

Paikoin oli maaliskuun lopussa jo niin lämmintä meidän teneriffalla, että paksun viltin kanssa tarkeni. 

Mooi kävi vaan koko ajan kärttämässä Luumua juoksemaan, niin sai viettää päiväuniaikansa sisätiloissa. 

... ja sit yhtäkkiä satoi taas lunta. 

Siis #wtf?? 

Ja kohta taas tavattiin sammakoita... 

... ja oli muutenkin nättiä kaikkialla.

Toisella kerralla muistuteltiin hyppyjuttuja (taas ne jätöt!), ja toinen koira kävi siihen sillä aikaa. Luoksareita tehtiin houkutusten highwayllä kolme tai neljä toistoa, ja aina vaikeutettiin loppua kohden (alussa sai hetsata lelulla, lopussa kokeilin ihan kokeenomaista asentoa ja kiskoin lelun esille vasta kun Mooi oli ihan lähietäisyydellä musta). Ihan ekalla toistolla Mooi meinasi napata viimeisenä highwayllä olleen ruutunauhamytyn, mutta siitä tokeentuneena suoritti loput toistot vauhdikkaasti ja fokusoituneesti. Edes yhdessä purkissa houkuttelevasti tuoksahdelleet edellispäiväiset treeninamit eivät vetäneet pikkuahmatin nenää puoleensa, mistä saisi tietysti piirtää rastin vaikka treenimuistion kanteen.

Pojat kattelee tuubista lastenlauluvideoita 

Missä aurinko, siellä lapset.

Ostin elämäni ekat Converset. Onko se varhaiskeski-iän kriisiä vai ihan vaan koska nää on siisteimmät kengät ikinä?

Niin oli hupaa metsässä uudella polulla, että melkein myöhästyttiin kotoa! 

Niin on taas kaksikolla ilmeet synkassa, että!

Nouto aiheuttikin sitten vähän enemmän päänvaivaa. Mooi lähtee kyllä hetsinoutoihin ja tuplaheittoihin, nostaakin, mutta tiputtelee ihan älyttömän paljon. Kotona olen (hävettävän vähän kyllä) saanut nyt käteenluovutuksia siten, että laitan Mooille kapulan suuhun, ja menen sitten itse selin ja kyykkyyn johonkin vähän hankalampaan paikkaan (tyyliin sohvannurkkaan olkkarin pöydän taakse), ja kannustan Mooia tulemaan luokse. Näin se joutuu keskittymään kapulan pitämiseen samalla kun se selvittää tietään mun luokse. Mooin ongelmat noudossa johtuvat kuitenkin siitä, että mä en ihan oikeasti vieläkään tiedä mitä mä koko noudon kanssa teen. Kun mulla ei ole selkeää ajatusta, epävarmuus heijastuu tietysti Mooin tekemiseen. Mulla saattaa olla hyvä suunnitelma, mutta mulla ei ole sitä varasuunnitelmaa, jos kaikki ei menekään sen A-suunnitelman mukaan. Ja yleensä näköjään tän noudon kanssa niin vaan käy. Aina tapahtuu jotain mitä mä en osaa ennakoida, ja sit me ollaan kummatkin ihan solmussa koko prkln liikkeen kanssa. 

Rutiininomaisempi treenaaminen Mooin kanssa on opettanut,
että älä jätä nameja.
Edes suljetussa pussissa, laukkuun sullottuna, auton takapaksiin... 

... koska sillä ei kyllä omatunto kolkuttele,
kun se ratsaa auton sisälmyksiä menemään minkä kerkiää. 

Kirppu taitaa syödä keittiössä jotain, ja Mooi kuvittelee olevansa jonkun käskyn alla
olohuoneeseen teljettynä. Hassu. 

Yks aamupäivä oltiin melkein neljä tuntia treenikentällä.
Sen jälkeen vähän Rituliinaakin väsytti! 

Nää oikeesti heräili tällee käsi kädessä yhtenä aamuna!

Niinpä jälleen kerran: olipa ihanaa kun kurssilla ei tarvinnut ollenkaan ajatella itse! Kun Mooi ei toiminutkaan ihan just niin kuin me oltiin ennakoitu, mulla ei kerennyt sormi mennä suuhun, kun sain ihanan yksityiskohtaiset toimintaohjeet. Hengitä. Suorista selkä. Kehu sitä. Auta sitä. Ota askel. Auta sitä taas. Silitä. Kehu. Ota kapula. Kehu ja palkkaa. AAAAAh. Voisinko mä saada tämän nauhalle jooko, jotta mä voisin kuunnella sitä vaikka nappikuulokkeista samalla kun treenataan Mooin kanssa kaksistaan. Tai oikeastaan vaikka valaanlaulukin saattaisi auttaa. Koska eihän tämä nyt hittovie mikään elämän ja kuoleman asia ole. Perusjuttuja hei.

Treeneihin menossa. Luumu oli tosin mukana vain seurana, sillä oltiin menossa tästä suoraan mamman luokse. 

Mooin kanssa odotellaan juoksulenkkiseuraa. 

Samaan syliin pitää tunkea. 

Luumua väsyttää ulosmenoa odotellessa.

Olin aiemmin saanut läksyksi rakentaa Mooille kapulan pitoon kehukestävyyttä, eli että luukku ei aukeaisi automaattisesti aina kun mä avaan suuni sanoakseni mitä tahansa. Se olikin edistynyt ihan hyvin, ja tykkään siitä millainen tiukka ja tarkka pito Mooille on muodostumassa. Se myös innostuu kapulan näkemisestä nykyään, ja lähtee ihan innoissaan noutamaan ja nostaakin hyvin. Kapulan kuljettaminen on kuitenkin nyt se kynnysasia ja erityisesti mun lähestyminen kapula suussa. Sainkin kotiläksyksi tehdä ihan yhden askeleen siirtymiä niin että Mooille kapula suuhun perusasennossa, sitten mä otan askeleen eteenpäin ja kannustan sitten vaikka vähän kädellä auttaen Mooia tulemaan sen askeleen verran siihen mun viereen. Saatiin nämä toisella kurssikerralla ihan hyvin alkuun, ja pääasia on, että mulla on nyt joku selkeä suunnitelma kotona tekemiseen. 

Ihan pikkusen alkaa nää lemmenkipeät fasaanit kyllästyttää. 

They're everywhere, everywhere! 

(Hupsista miten likaiset housut!)
Mooin kanssa ollaan tehty lenkeillä vähän mielentilatreeniä noiden fasaanien kohtaamisen suhteen.
Luumu aika hyvin jo jänisten ym. jälkeen tajuaa naksahtaa odottamaan palkkaa.
Mooi opettelee vasta laskemaan kierroksia.

Elinaa hiukan nauratti kun se näki miten innoissani mä kurssista olen. Me ollaan tehty niin paljon yksin hommia, että tämmöinen kiinteä treeniaika kerta viikkoon on nyt ihan nappi läpeen meille. Mä jaksan vuosi toisensa jälkeen ihmetellä miten Elinalla piisaa erilaisia treeni-ideoita, ja miten sillä on niin hurjan tarkka koirasilmä. Ja näköjään vuosi toisensa perään mä ihmettelen miksei se tee tätä työkseen! Ja silti mä yllätyin miten just meidän tilanteeseen sopivia harjoituksia Elina oli meille keksinyt, ja miten osuvaa palautetta me kaikesta saatiin. Joten en kyllä todellakaan turhaan intoillut, vaikka Elina alkuun epäilikin, etten vaan olisi tästä kaikesta vähän liian fiiliksissä <3

Pääsiäisenä piipahdettiin pariksi yöksi Helsinkiin mummilaan,
ja nää hönöt tietty melkein muutti norkomaan keittiön notkuvien pöytien ääreen. 

Valmiina kävelylle! 

Meillä on ollut nyt pari erilaista kantoreppua testilainassa,
ja on nää kyllä etenkin koiria ulkoiluttaessa käteviä! 

Pääsiäistulilla 

Erään Kyöstin sanoin: voin ottaa.

Nyt sit palkkaa ja sassiin.
Jonkun saakelin rehun vieressä pistät pönöttämään.

Luumun kanssa meinasin kyllä olla vähän turhan fiiliksissä. Se kävi fyssarilla pari viikkoa sitten, ja kuukausi sitten pellolla käynyt jättiläismäinen törmäys näkyi toki kropassa, mutta hittiä oli tullut oikeaan lapaan, joka on kuulemma melkeinpä onnekkain paikka, mihin törmäys voisi osua. Massa suojaa, ja Tanja sanoi, että jos samankaltaisen osuman olisi saanut vaikkapa bordercollie, se olisi taatusti ollut ihan tuhannen solmussa. Kaikenlaista hoidettavaa törmäyksen myötä Luumunkin kropasta löytyi, mutta kaikki saatiin hyvin auki, ja muilta osin Luumu oli hyvässä kunnossa. Voisin jopa alkaa pian kuljettaa sitä mukana treeneissä (jotain pientä tekemässä ainakin alkuun) ja varata vaikka koirauimalaan ajan. Minkä tässä elämässä on oppinut, on että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se usein onkin. Tanja sanoi nimittäin hoidon päätteeksi, että myöhemminhän saattaa käydä ilmi, että törmäyksellä onkin ollut kauaskantoisempia seurauksia, mutta että näistä ei koskaan tiedä, ja nyt vaikuttaa hyvältä. 

On pidellyt ilmoja!
Aurinko paistaa ja lunta sataa.
Ja kohta on vappu. 

Ja sit on taas välillä ollut niin nättiä, niin nättiä... 

... no eikö? 

Juu nyt ei irtoo enää posetusta. 

Tänäänkin on satanut vuorotellen räntää ja rakeita,
ja niiden välissä on aurinko paistellut.
Kerettiin päivälenkki suht hyvissä kelein.
Aurinko höyryttelee loskat nurmelta, näettekö?
Koiratkin ihmetteli.

Ja niinhän sitä vaan taas kerran käytiin klinikalla ontumatutkimuksessa. Kerettiin fyssarikäynnin jälkeen palata jo normaaliin liikkumiseen, eli suunnilleen kahdeksan kilometrin remmilenkkipäiviin (kilometrimäärä yhteensä siis), mutta en ollut pitänyt vielä irti missään. Viikonvaihteessa Luumu alkoi kuitenkin levon jälkeen jäykistyä oikeasta etusestaan, ja onneksi Eva otti meidät heti pääsiäisen jälkeen klinikalle vastaan. Kattavassa ontumatutkimuksessa selvisi, että oikea olkajänne on saanut sen verran hittiä, että se on varmaan nyt rasituksessa väsynyt ja todennäköisesti tulehtunut vähän. Luumu kuitenkin liikkui kaikin puolin niin hyvin, että todennäköisesti mitään ei ole mennyt sen pahemmin rikki, vaan poikkeustila saataneen tulehduskipulääkekuurilla (Onsior) kuntoon. Lisäksi käydään nyt pari viikkoa paristi viikossa laserissa, ja ennen lenkkiä hoidetaan olkaa lämpimällä ja lenkin jälkeen kylmällä. Sohvalle ei kuitenkaan saa jäädä makoilemaan, vaan eka viikko mennään noin 5 km / pvä ja toisella viikolla pitäisi palata jo normaaliin rytmiin (remmilenkkejä tosin, ei vielä irti). Tulehduskipulääkekuurin loputtua meillä on muutaman päivän päästä kontrolli, ja toivottavasti tila on siihen mennessä mennyt parempaan, sillä vaihtoehtona on siinä kohtaa sitten nukutus, ultraus, kuvaaminen ja mahdollinen prp-kantasoluhoito. Huh. Nyt sojottimet ristiin, että edes kerran päästäisiin vähällä.

Bujoilua kaikki yhdes koos 

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan tyynylläin 

Niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin... 

Arki-illan luksusta 

Hyvä juoma, hyvä ruoka, hyvä Moderni perhe ja hyvä staffiseura.

Diagnoosi oli tosiaan vähän mitä olin uumoillutkin, ja olinkin aloittanut tulehduskipulääkekuurin heti ontuman alettua pari päivää aiemmin. Ketutti vaan taas kuin pientä jyrsijää juoksupyörässä, kun en ollut huomannut mitään aiemmin. Kysyinkin, että pitääkö mun tästä lähtien ajatella, että mitä tahansa raffimpaa cuttia käy, aina on jotain klinikkavisiittiä vaativaa hoidettavaa, vaikka mitään ulkoisia oireita ei näykään. Eva sanoi, että jos olisin nähnyt mihin osaan Luumua törmäys osui, olisin voinut aloittaa kylmä/lämminhoidon sekä tulehduskipulääkityksen saman tien. Lisäksi näissä kävelyttäminen auttaa, eli ei parane jäädä laakereilleen lepäilemään.

Anteeks mutta täällä on ihminen välissä!

Jos mä en oo kotona, mä saan välillä vatsappiin tämmöisiä viestejä.
Ne on IHANIA <3 

Lullukoira mököttää, kun me lähdettiin Mooikoiran kanssa reenilöihin.

Mutta kaikesta huolimatta ihan tosi hyvissä fiiliksissä ollaan täällä. Ei liian, mutta tosi. Luumu ei meinaan ollut kipeä mistään muualta, vaikka Eva kokeili selkää myöten ihan kaiken. Lisävarmistus mulle siitä, että kyllä niihin omiinkin fiiliksiin voi luottaa, vaikka silloin tällöin sitten hoidettavaa löytyykin kaikesta kyttäämisestä huolimatta. Se nyt vaan on semmoinen "Eemelin touhutorvi" tuo Luumu. Että herran luonteenlaadun tuntien ei se ole kuulemma ihmekään että välillä sattuu ja tapahtuu. Arvailujen varaan tällä hetkellä jää että miten jumissa mahtaakaan olla Mooi, sillä sehän oli tietysti toisena osapuolena tässä epäonnen peltomuksauksessa, eikä siinäkään ulospäin mitään näy. Ajattelinkin itse asiassa ottaa sen Luumun seuraavalle fyssariajalle toukokuussa (ellei L siinä kohtaa näytä tarvitsevan sitä kipeämmin). Saa nähdä mitä likka meinaa. Heh. Mooi siis.

Koska tää kurssi oikein alkaa? 

En ole varmaan muistanut laittaa kuvaa Mooin "uudesta" välikausitakista!
Onko tutun näköinen? No se on just tästä takista tehty. 

Löytyi jotain muitakin vanhempia potretteja... 

Talvi vähän niinku meni jo, mutta ilmojen puolesta voi hyvin poltella kynttilöitä.
Ens viikolla on vappu, huh!
Ostin tämän sieltä mun kynttiläkutsuilta! Eikö ookki hieno!? 

Ja kun nyt näitä ikivanhoja kuvia alettiin jakaa,
tässä yksi suosikkini viime talvelta.
Flora vaan on syrän! 

Ei leivottu pääsiäisenä pashaa, mut mustikkarahka sai kelvata.
Vimpassa kuvassa joku kolmaskin on tullut osingolle.

Aika lailla uomissaan kulkee elämä täällä Vlinnassa. Loman jälkeisestä arkeenpaluumasennus-/oltiinkomeedesmissään-ihmetyksestä ollaan selvitty, ja oikeastaan tämä on taas aika mukavaa. Elo tämän eläintarhan ja näiden lapsukaisten kanssa. Kaikki se meneminen, tuleminen ja oleminen. Oikeastaan tää on just sitä elämää mihin mä ilmoittauduinkin. Vapaaehtoisena vastoin parempaa tietämystäni. Ei vaan riemusta kiljahdellen ja kantapääloikilla hypähdellen.

Tää on just siltä peltolenkiltä. 

Oujee... Ei huolen häivää.

Fyssarin jälkeen vielä hymyilyttää. 

Ja kuinka sitten kävikään?
Ihana pipityyny on Punaisen norsun. 

Kirppumiehen kanssa oltiin Raadelmassa Oivan luonnetestiä tänään seuraamassa.
Hienot pisteet hienolle miehelle.