Kohti alokasluokkaa, Mooikoira

Kesä kesti ja nyt se alkaa kääntyä syksyksi. Iskän loma loppuu, ja meillä on kaikilla paluu arkeen huomenna edessä. Lähdettiin vielä viimeisenä viikonloppuna ihmisten kesken Ruotsin-risteilylle, ja kaikesta viime hetken mm. koiranhoitosäädöstä huolimatta päästiin suht rennoissa fiiliksissä astumaan Baltic Princessin kannelle. Kyseessä on Kirpun ensimmäinen Ruotsin-risteily, vaikka konkarihan hän on jo laivamatkustamisessa noin muuten. Sillee hassua tulla laivalle pienen lapsen kanssa. Piti itsekin asennoitua käymään yöpuulle vauvan kanssa samaan aikaan, koska no, ei sitä voi itkuhälytin takataskussa oikein lähteä paanallekaan. Ja kun asennoiduin viettämään illan untaan tuhisevan Kirputtimen kainalossa, siitä se rentous vasta löytyikin. Miten ihanaa olisikaan tabletista katsella netfliksiä... eiku... päivittää blogia... eiku... Mitä ihmettä hytissä voi tehdä, kun ei ole nettiä? Netittömyys tarkoitti tässä tapauksessa ihan oldfäshönisti kirja käteen ja lasillinen kuohuviiniä toiseen. Luksus löytyi Garpin maailmasta ja Törleyn demisecistä.

Jotain vanohja kuvia arkistosta. Ehkä toukokuun lopulta..?
Toki-lapukan kanssa pellolla.

Meillä on nyt sunnuntaiaamupäivän buffetaamiainen ja Muumipeikon ja Pikku-Myyn aamushow takana. Vitsi miten muuten innostuu muumihahmosta kymmenkuinen. Pitää sitä varmaan jonakin suurena, lempeänä ja pehmoisena koirana. En tiedä paljon suloisempaa asiaa kuin Muumipeikkoa onnellisena halaava vauva. Nyt Kirputin nukkuu rattaissaan, ja äiti siemailee eilen avattua kuoharia toiveenaan parin tunnin oma aika tabletin muistio-ohjelman kimpussa. Mikäs se olisikaan parempi hetki paneutua Mooikoiran tokosuunnitelmiin, kun Garpkin odottaa maailmassaan ihan just niin kauan kun on tarvis.

Luumu on kuntoutunut mielestäni suhteellisen hyvin kyynärän niveltulehduksestaan. Jäykkä se on edelleen kaikkialta, mutta tiistaina päästään fyssarille ja jatketaan todennäköisesti vielä laaserissa ravaamista. Palataan Luumun sairaskertomukseen vielä myöhemmin. Me ollaan Mooin kanssa nyt herätelty hiukan tokointoa ja tehty pikkujuttuja kotona ja läheisillä nurmikentillä/hiekkaparkkiksilla.

Jännästi pyrin edelleen vähättelemään sen osaamista. Kesäkuussa kuvailin Mooin tekemisen tasoa vitsikkäästi sanoen että se on muilta osin kisavalmis, paitsi että ei osaa perusasentoa. Kirjallisessa viestinnässä vaan on se hassu juttu, että hymiöistä huolimatta vitsikkäiksi tarkoitetutkin leiskautukset voi tulkita raudanlujiksi tosiasioiksi. Hehe. Toisaalta osaahan se paljon juttuja. Yksiinkin treeneihin kerroin taustana Mooin jäävistä, että se on niissä jo tosi hyvä, erottelee hyvin ja kykenee tekemään jo sivulta. Kuitenkin tekemisen lomassa haksahdin taas vähättelemään joomuttakuneimeollavielätehtypaljon ja ja ja... "Mut siis justhan sä kehuit miten hyvin se jo tekee, niin eikö sitten olisi jo aika..." Nii joo. Kyllähän sitä kestoa voisi jo rakentaa sen sijaan, että kuukausitolkulla palkkaa vaan siitä samasta, vaikka se olisikin siinä samassa asiassa ihan pirun hyvä.

Olen ajatellut, että toisen koiran kanssa rakennan kaiken muun tosi lujaksi ennen kuin ruvetaan hiomaan liikekohtaisia juttuja. Luumun kanssa oli kamala kiire kisaamaan, vaikka eihän se todellisuudessa ollut kisavalmis. Osasi se ne liikkeet (miksi se lopulta saikin ihan hyviä tuloksia), ja oli sen kanssa kisamaista tehty. Sen kanssa ei vaan oltu koskaan mietitty loppuun asti mitään liikkeenväli-, loppupalkka-, sosiaalinen palkka -, rauhoittumis- tai hallintajuttuja. Ei sen kanssa oltu tehty mitään virittelyjuttuja tai kehäänmenoja. Silti se homma toimi jotenkuten, koska Luumu on Luumu. Vasta kun osallistuttiin pari vuotta sitten ekan kerran SM-kisoihin, oli tarpeen tehdä enemmän häiriötreeniä isolla hoolla.

Toisen koiran kanssa halusin lähestyä tokoa ihan erilaisesta näkökulmasta. Se saisi olla sillä lailla "kisavalmis", että se tietäisi missä mielentilassa työt aloitetaan, miten tullaan kehään ja miten siirrytään mun kanssa paikasta toiseen. Miten tehdään pirusti hommia, liikutaan eri virealueilla ja miten mennän loppupalkalle maltilla.

Ja tämä kaikki siinä sivussa, kun opiskellaan "ihan oikeita liikkeitä". Tai jopa ennen. Työskentelyyn kytkeytyvän mielentilan ja sen eri tasojen vaihtelun ja hallinnan hanskaaminen on musta paljon tärkeämpää kuin että osaako se kaukoja tai jääviä. Mutta ennen kaikkea sen pitää oppia, että näitä hommia tehdään mun kanssa. Aktiivisesti, innokkaasti ja vastaanottavaisesti. Ja kun ollaan siinä pisteessä, että tämä on hauskinta ikinä, ruvetaan vähän katsomaan niitä sääntöjä. Mooin kanssa me ollaan vähän nyt tässä vaiheessa. Toko on sen mielestä hauskaa, ja sille rupeaa muodostumaan jo joku ennakko-odotus sellaisia alueita kohtaan, jotka näyttävät siltä että siellä voisi tehdä tokoa. Se tietää viimeistään siinä vaiheessa mitä me ollaan tultu tekemään, kun mä otan siltä hihnan pois. Se saattaa ihan hetkeksi kadota "ei vitsi mitä ihania hajuja täällä on ja missä me oikein ollaan" -kuplaansa, mutta se ei vaadi kuin pienen herättelyn siihen. Toki ihanteellistahan olisi, että mä kertoisin sille jo ennen paikalle saapumista, että nyt ollaan menossa tekemään hommia, ja tätä virittelyrutiinia me ollaankin nyt viime aikoina yritetty muistaa tehdä. Se haksahtaa myös vielä aika helposti luonnollisiin häiriöihin, kuten ohikulkevaan koiraan, jostain kauempaa kuuluvaan haukkuun. Se tekee niin, koska sille on tietysti luonnollista tsekata mistä on kyse. On kuitenkin ihastuttavan helppoa saada M jälleen tehtävän pariin, koska sillä on se halu toimia oikein. Kun se vaan hoksaa "eikunjuumeoltiinkinhommissa", sille ei tarvitse samasta häiriöstä enää muistuttaa.

Itse liikkeitä abstraktimpina juttuina mainittakoon vielä palkan jaksottaminen, mitä me ollaan nyt viime treeneissä tehty. Se pissii mun ja Luumun tekemisessä tosi pahasti, ja ajattelin, että jos paneutuisi tämän toisen koiran kanssa siihen heti alusta alkaen kunnolla. Eli kun Mooi saa tehtävästä palkaksi lelun, se saa repiä sitä, mutta sen pitää irrottaa kerrasta, minkä jälkeen sen pitää jäädä aktiiviseen mielentilaan odottamaan uutta tehtävää (eikä jäädä maanisesti kiinni siihen palkkaan, kuten Luumu tekee). Kerrasta irrottamista olen vahvistanut paiskaamalla nameja päin näköä samanaikaisesti irrotuskäskyn kanssa (toimii erityisesti ahmattikoira Mooilla tosi hyvin), ja toisaalta taas jos ei kerrasta irrota, niin olen ihan vaan irrottanut sen lelun sieltä suusta ja sen jälkeen vielä hiukan härnännyt sen kanssa, että irti on irti (tai itse asiassa kiitos), ja vasta luvalla saa napata uudestaan kiinni. Tosi nopeasti Mooikin hoksasi tämän lelulla härnäämisen. Siinä saa kivasti myös luotua sitä jännitettä, kun se ensin kunnolla luopuu (osoittaa ettei aio napata kiinni lelusta, vaikka sen kanssa siveltäisiin naaman päältä), ja sitten saakin ihan minä hetkenä hyvänsä luvalla napata uudestaan kiinni. Ai että se on parhautta.

Monta kuukautta ollaan treenattu myös paikasta toiseen siirtymiä, eli ns. mun kanssa -kävelyä. Tätä ollaan tehty myös rankalla häiriöllä, mutta jutun juonen hoksaamisen jälkeen tällaista överiä häiriötreeniä on mielestäni ihan turha tehdä. Sittemmin olen ketjuttanut mun kanssa -kävelyyn käsiavusteisen perusasennon. Mun kanssa -kävelyssä kriteerit on kulkea vasemmalla puolella (paikalla ei niin väliä, jotenkuten siinä lähellä), ei tarvitse pitää koko ajan kontaktia, kunhan on mielentilallisesti mun kanssa. Mielentila on tässä tärkeä. Luumun kanssa se menee usein (kisatilanteessa ja kisatreenissäkin) siihen, että se alkaa kulkea semisti edellä ja on menossa seuraavaan huvipuistolaitteeseen paljon enemmän yksin kuin mun kanssa. Tämä pitää tehdä Mooin kanssa alusta asti niin vahvaksi, että kun sitä alkaa ottaa ihan oikeiden liikkeiden väliin, mun kanssa tarkoittaa myös ja ennen kaikkea henkisesti yhdessä.

Sit pari sekalaista treenikuvaa...

Sitten me ollaan treenattu myös palkan suuntia. No lähinnä takapalkkaa nyttemmin (luopuminen > tehtävä > takapalkkasanalla jesbäk palkalle). Myös palkkaääni (naksua vastaava) on tullut Mooille tutuksi (se on sama ampiaismainen zzzz-pörinä kuin Luumulla), ja tarkoituksena on myös treenata lähiaikoina etupalkalle joku oma sana (vinkkejä hyvästä etupalkkasanasta otetaan ilolla vastaan). Haluan rakentaa myös semmoisen keep going -signaalin (hieno juttu, opin Jirka Vierimaan koulutuksessa, ainut juttu minkä kerkesin oppia siinä Kirpun nukuttelun ohessa ja sekin taisi tulla tiivistelmänä jälkikäteen kanssaopiskelijoilta...). Se on siis joku ääni, joka kertoo koiralle, että hyvin toimit, jatka samoin ja palkka on pian tulossa. Vissiin näin rautalankaversiona. Luumullakaan ei ole sellaista, kuten sillä ei ole myöskään palkan suunnille eri sanoja (paitsi takakautta oikeasta kädestä haettavalle palkalle, vips). Toisaalta taas vastustan kamalasti kaiken normaalin tieteellistämistä. Eli ihan maalaisjärjellä ajateltuna onhan meillä niin Luumun kuin Mooinkin kanssa olemassa keep going -signaali. Ihan tavallinen matalasti ja rauhallisesti äännnetty hyvä tarkoittaa meillä sitä, että koira toimii oikein, mutta sen pitää edelleen jatkaa oikein toimimista, jotta se kohta saa palkan. Tämmöinen pieni äänimerkki voisi kuitenkin olla esim. pitkässä seuruukaaviossa hyödyksi, jos sen rakentaisi niin, että koira skarppiintuu odottamaan kohta saapuvaa palkkaa. (Ja vielä jos kertaalleen mietin, niin ihan paras KGS on hiljaisuus...)

Pellolla 

Metsässä 

Mitäs muuta liikkeiden ulkopuolisia juttuja ollaan Mooikoiran kanssa tehty...? Takapäänkäyttöharjoituksia ollaan aloiteltu tasapainotyynyn kanssa. Ollaan vielä ihan alkutekijöissä siinä, koska kun se oppi tarjoamaan kummatkin etujalat tyynyn päälle, riemastuin edistyksestä niin paljon, etten ole muistanut kaivaa koko tyynyä eteisen kaapista varmaan pariin kuukauteen. On se kumma kun ei takapäänkäyttö kehity, kun ei se vissiin itsekseenkään treenaa, Mooi. Kosketusalustaa tehtiin myös tietysti tutuksi silloin alkukuukausina, eikä juuri olla sitäkään kaivettu esiin.

Semmoisia juttuja. Mooi leikkii hirmu kivasti, ja sille on luontaisempaa pysytellä lähempänä (vrt. Luumuun, jonka kanssa myös leikkimiselle piti rakentaa yksityiskohtainen säännöstö). Mooi mieluusti repii patukkaa mun kanssa, mutta myös mieluusti juoksee sen perässä, jos heitän. Saattaa se lähteä muutamat itsenäiset rallitkin juoksemaan patukan kanssa, mutta se ei ole semmoinen, että se jaksaisi sitä ihan kamalan kauan tehdä (kuten Luumu, day in day out patukkarallia vaan, ihan parasta). Meillä on kotona joitain (pehmo-)leluja, joilla koirat saavat itsekseen/keskenään leikkiä, ja silloin tällöin Mooi innostuu ihan kunnolla tapporavistelemaan Ikean rottia. Sillä kestää siis se ravisteluvaihe kauemmin kuin Luumulla (matkalla viettipäämääräänsä, heh), mitä voisi tietysti hyödyntää leluvalikoimassa, kun se kerran palkkaantuu siitä niin hyvin. Noi meidän juuttipatukat on kuitenkin aika jytkyä tavaraa pikkulikan ravistella, joten Mooilla voisi olla tähän tarkoitukseen jotain erilaisia leluja treeniliivin taskussa.

Paikkistelemassa. Tässä oli häiriönä pihalla räksyttävä koira.

Kaiken kaikkiaan Mooi on hauska treenikaveri. Se tekee mielellään ja se kehittyykin nopeasti, kun sen kanssa vaan treenaa. Toisaalta se on sillä tavalla vähän erilainen kuin Luumu, että kun just olen ajatellut, että no nyt se hoksasi tämän (teki vaikka 4 täydellistä toistoa), sitten sillä ei olekaan yhtäkkiä mitään hajua mistä puhutaan. Voiskohan mahdollisesti liittyä siihen nartun aivojen tippaleipämäisempään rakenteeseen..? Että ei voi olla niin että ohjaaja haluaa ihan tasan samaa asiaa toistettavan noin monta kertaa, nyt pitää olla jo kyse jostain muusta..? Toistomäärät on muutenkin olleet kummankin koiran kanssa tosi maltillisia (no Luumu nyt ei olekaan treenannut mitään yli kahteen kuukauteen). Muutaman tokovuoden kokemuksella on onneksi tullut opittua, että vähemmän on todellakin usein enemmän.

Mooi palkkaantuu hienosti myös nameista. Tietysti se on aikuinen koira, ja oli sitä jo meille tullessaan. Luumun kanssa piti tehdä silloin lapsena ihan kamalasti töitä, että se ylipänsä suostui kiinnittämään huomionsa muhun saati tekemään jotain mun kanssa. Sitä oli tosi hankalaa saada syömään mitään nameja missään vähänkään häiriöisissä paikoissa, vaan lelu oli aina sen palkka numero yksi. Sittemmin sille kasvoi aivot päähän ja myös namit on kelvanneet. Mooi kuitenkin työskentelee myös häiriössä hyvin namilla. Se on hienoa, mutta siitä aiheutuu myös uudenlainen oppimiskohta kokemustensa muokkaamalla ihmiselle. Nimittäin semmoista kilttiä ja pikkusievää namitokoa on todella helppo tehdä (etenkin alussa, kun asiat on myös tosi teknisiä), mutta siitä jää helposti puuttumaan se tunne. Me saatetaan ihan helposti tehdä montakin asiaa treenisuunnitelmasta, kun mä huomaan, etten ole vähään aikaan kaivanut lelua ollenkaan taskusta tai missään kohtaa ollut ihan oikeasti iloinen siitä onnistumisesta. Nameista onnelliseksi tulevalle koiralle on vaan liian helppo tunkea sitä pullaa poskeen ja tät'sit. Tästäkin on elävän elämän esimerkki eräästäkin tunnaritreenistä Mooin kanssa. Minä: "Mä en ymmärrä miksei sille tule mitään semmoista riemun tunnetta sen oman kapulan löytämisestä, vaan se saattaa sen löydettyäänkin jatkaa sitä nuuskuttelua, vaikka mä olisin jo antanut luvan tulla palkalle". Niin, miksiköhän ei? Jos sen ohjaajan tunne on semisti laimee, ei se varmaan peilaannu sinne koirallekaan mitenkään riemukkaana se oman kapulan löytyminen. Saman tien kun rääkäisin oikein kuuluvasti JES, kyllähän tuli likkaan vauhtia ja ilmettä. Vitsi se olikin vissiin siisti juttu tää oma kapula!

Mä laitoin kerran Mooin kiinni tämmöiseen oksaan, kun Luumu teki tunnaria.
Mikään kuivunut risu näköjään muijaa pidellyt... xP 

Luumu teki istumista, kun oli Mooin vuoro tehdä tunnaria.
Nää on joskus kesäkuussa (?) vissiin otettu. 

Tästä tulikin jo näineen näin pitkä teksti, enkä kerinnyt vielä edes paneutua Mooin alokasluokan liikkeisiin. Oho. Pitää tehdä toinen posti. Tällä välin Kirppu kerkesi herätä (vartin päiväuniltaan :/), käydä elämänsä ensimmäistä kertaa pallomeressä, äiti kävi ostamassa itselleen housut ja puuteria ja Kirppu sai ihan oman Muumipeikko-pehmon. Nyt se nukkuu toisia päikkäreitään, jotka (onneksi) osoittautuivat edeltäjiään huomattavasti pidemmiksi. Huooh. Olisko sitten aika äitin päiväunien..? (Jälkihuomautus su klo 23.53: Turvallisesti maan kamaralla, omassa sängyssään kukin. Äiti ei kerinnyt päiväunille, mutta kohta pääsee yö-.)

Ilmarisissa tekemässä Kodan kanssa kaukalossa SM-treeniä.
Mooille tekee ihan hyvää välillä treenata myös (hiljaa) odottamista. 

Ja nyt kun näitä sekalaisia kuvia ruvettiin laittamaan,
tässä pari räpsyä kesä-heinäkuulta (?), kun tarinan toinen pyrri oli vielä ihan mini. Ja vitsi mikä peikko ;) 

Jos ihan varovasti vaan käyn nuuskaisemassa... 

Öö... tässä vissiin tuli kummatkin samaan aikaan perusasentoon miten kuten pystyivät.
Niillä on eri käsky, mutta jotenkin vaan näin kävi xP 

Ja kun tälle kaverikuvalinjalle lähdettiin, tässä vielä yks puhelinräpsy kevättalvelta,
jolloin pikku-Toki kävi tutustumassa Mooiin.

Zes maanden met Mooi*

* Kuusi kuukautta Mooin kanssa

Juoksuprojektia on takana nyt neljä viikkoa, ja siihen sivuun aloitin viime viikolla tekemään kymmenen minuutin joogaohjelmaa juutuubista illan päätteeksi. Noooh arvaatte varmaan näistä viime kesän pilatesyrityksistäkin, että ei ollut ihan simppeliä puuhaa se. Luumu jo noin kolmannella harjoituskerralla ymmärsi, että tää ei oo nyt se hetki, jolloin pitää hakea niimmaanpirusti pehmoleluja ja ravistella ne kaikki kuoliaaksi äitin selän päällä tanttaroiden. Mooi vaan on sellainen hauska reikäpäinen otus, että sille ei vaan mee jakeluun. Siinä kohtaa kun Luumu (aavistuksen loukkaantuneena tosin) makoilee olkkarin pöydän alla ja ymmärtää olla osallistumatta joogaamiseen, Mooi vielä tsemppaa ja malttaa... kunnes viimeistään siinä marjaryasanassa (siinä kissa-asennossa) ei vaan kykene enää paketoimaan päänuppiaan vaan mielinkielin nuolee koko pärstän, piehtaroi just siinä tiellä ja kuvittelee, että no nyt tää on se hetki, jolloin koko maailma haluaa leikkiä Mooikoiran kanssa. Heh. En ole vieläkään päässyt tekemään koko harjoitusta kuolematta välissä muutamaan kertaan naurunhohotuksiin. Niin paljon väriä ja huumoria tuo elämään Mooi.

Me käytiin elokuun alussa kuvauslenkillä Mooin kanssa. 

Mooi on asunut meillä nyt elokuun alussa puoli vuotta. Se muutti meille pysyvästi Luumun neljäveesynttäreiden jälkeen helmikuun alussa. Toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta helmikuusta tuntuu olevan ikuisuus. Ja elämä ennen Mooia - oliko sitä edes? (Vähän samoja fiiliksiä Kirputtimenkin kanssa tietty.) Ollaan me päitäkin kolauteltu yhteen, tietysti, kun ollaan kummatkin sopeuduttu toistemme tapohin ja särmiin. Elämät sulautuivat yhteen kuitenkin aika luonnollisella tavalla. Taisin juuri viimeksi eilen kuvailla Mooia kasvattajalleen sanalla hömppäliisa, mikä kuvaa sitä aika hyvin. Mutkattoman ja huumorintajuisen luonteensa ansiosta se asettui meille taloksi kuin kotiinsa, joka siitä sille sittemmin hyvin nopeasti tulikin. Ei mene päivääkään kun sen touhuille ei nauraisi. Semmoinen rakas hömppäliisa siitä on tullut. 

Olen tammikuussa kirjoittanut ylös kodinvaihtajaan liittyviä ajatuksia. Silloin idea tuntui vielä kovin suhmuraiselta, mahdottomalta ja hullultakin. Mietitytti että mitenköhän se on kasvatettu ja että miten sen oppimat tavat soveltuvat omaan elämään ja paikoin tiukkoihinkin sääntöihin. Miten helppoa tai vaikeaa olisi opettaa uusia tapoja aikuiselle koiralle (pentuun verrattuna)? Ja pitäisi itsekin muistaa, että se ei osaa automaattisesti meidän sääntöjä. Se ei osaa meidän tontin rajoja, eikä sitä voisi päästää pihalle pissalle ja olettaa, ettei se lähde perävalot vilkkuen jänisjahtiin. Hih. Just näinhän meille kerran kävikin. 

Se oli jotain alkuvuotta, kun koirat olivat illanpimeällä takit päällä irtonaisina siinä yläpihalla odottamassa, että tullaan Kirpun, vaunujen ja hihnojen kanssa sisältä perässä. Mooi meni saunarakennuksen nurkalle (oletin että pissalle), mutta kohta sitä ei huhuiluista huolimatta näkynyt eikä kuulunut. Faak. Koko koiraa ei näkynyt missään, vaikka metsän pimeyteen huutelin. Olin yksin kotona, en vaan voinut lähteä karkulaista metsään etsimään ja jättää muutaman kuukauden vanhaa Kirppua yksin kotiin pärjäilemään. Shaakeli kun raivostutti ja pelotti samaan aikaan. Ei siinä loppujen lopuksi kauan mennyt, kun likka juoksi sieltä metsän siimeksestä voivitsihuomasiksteetsejänislähtitästäihanjustäsken ja aihittoentajunnutettäsillälaillalähdinkin. En kyennyt tekemään mitään muuta kuin raiveleista vaan viskasin sen takki päällä eteiseen, pamautin oven perässä kiinni ja lähdin Luumun kanssa kahdestaan (kolmestaan) sinne vaunulenkille, jonne alunperin oli tarkoitus. Lenkin aikana mietin, että mitähän se oppi tästä nytten. Ei varmaan mitään. Mitähän mä opin tästä nytten. En minäkään mitään.

Sen jälkeen Mooi ei ole lähtenyt pihalta. Se on jopa (sattumalta tosin) siinä alapihalla hengannut vapaana, kun tiellä on kulkenut koiria, eikä sillä ole mitään tarvetta edes hermostua yhtään. Niillä on kyllä pihalla olemiseen tullut tosi kiva mielentila. Puolustavat kyllä varmasti omaansa, mutta niin kauan kun muut pysyvät omilla tonteillaan (tai tiellä siis), ne on jopa bongaamisen jälkeen vähän välinpitämättömiä. Uskomatonta ja ihanaa, miten automaattisesti tämäkin asia Mooin kanssa kävi.

Tammikuisissa mieltelmissäni olen pohtinut, että toisaalta koska kyseessä on aikuinen koira, siitä on jo nähtävissä millainen se on luonteeltaan. Miten vilkas se on, miten reaktiivinen. Löytyykö saalisviettiä, onko aggrea. Miten hyvät hermot, miten palkkautuu. Eli käytännössä siis millainen koira se on arjessa, mutta myös millainen potentiaali sillä on harrastuskoiraksi. Pehmeyttä ja kovuutta (ohjaajaa kohtaan) mietin aika paljonkin etukäteen, koska no, oman yllätyssektorinsa tähän tuo ensikokemukseni nartun kanssa mutta myös historia Luumun kanssa (joka on kyllä just semmoinen että se ravistelee kaiken pois, ihan kaiken, happy-go-lucky, bring it on...). Mooi oli alusta asti hyvin avoin tapaus, ja kaikki "käyttöominaisuudet" (heh) selkeni jo tammikuisten hoitoviikonloppujen aikana, kun päästiin käymään hallillakin. Pehmeys ja kovuus ovat tietysti subjektiivisia käsitteitä. Vaikka M on tosi narttumainen narttu, se on kuitenkin harrastuksissa sillä tavalla kova, mistä mä just tykkään. Sen maailma ei romahda, jos sen varpaille vahingossa tallaa tai jos sille pitää jostain asiasta vähän tiukemmin muistuttaa (esim. loppuviikon treeneissä rupesi kesken kaiken yhdellä pihalla joku pikkukoira räksyttämään > ethän sä herranenaika voi lähteä tästä, kun sun piti kävellä mun kanssa nyt...). 

Harrastusrintamalle meille ei Mooin kanssa kuulu kamalasti uutta. Päästiin heti alkuvuodesta aloittamaan treenit hyvin hallissa ja ilmojen lämmetessä kerittiin käydä jonkun verran eri ulkokentilläkin. Sittemmin treenaaminen on jäänyt, ja olen lakannut potemasta huonoa omatuntoa siitä. Elämässä vaan tulee eteen kausia, jolloin treenaaminen ei syystä tai toisesta maistu, ja silloin on ihan turha väkisin yrittää. Kyllä se taas jossain kohtaa alkaa huvittaa, ja silloin kun sitä tekee tunteella (eikä velvollisuudentunnosta jotain helkkarin kuvitteellista tokojumalaihannetta varten), siinä on jotain järkeäkin. Nyt me ollaan taas parin kuukauden tauon jälkeen enemmän käyty Mooin kanssa, ja muistuteltu vähän mihin keväällä jäätiin. Tästä(kin) on oma tekstinsä tulossa. Kohti alokasluokkaa, ei kai siinä muu auta ;)

Alun alkaenhan ajattelinkin, ettei mulla olisi mikään kiire kodinvaihtajan kanssa tehdä. Harrastaminen sen kanssa on luku sinänsä, koska sitä ei ole pennusta asti rakentanut tähän hommaan. Ja näinhän me ollaan tehtykin. Aloitettiin alkuvuodesta kertomaan mitä toko ja yhdessä treenaaminen on. Sitten ruvettiin vähän katsomaan että mistä liikkeitä siitä tokoasiasta löytyy ja sitten jäätiin kesälomalle. Vaikka kesä on lepoineen ollut Luumulle tylsä ja sitä kautta rankka, on Luumun saikkari tehnyt mun ja Mooin suhteelle erityisen hyvää. Mun oli toooodella vaikeaa jättää Luumua kotiin (ainakaan ilman syytä), mutta tosiaan kun Luumu vielä heinäkuussa sai lisää saikkaria, mä lähdin siltä seisomalta Mooin kanssa kahdestaan peltolenkille ja sittemmin treenaamaan. Ei se vaan voi mennä niin, että kun yksi sairastaa, kaikki kolme lihoo ja masentuu kotona.

Mooi tuntui "omalta" tosi varhain, mutta etenkin nämä viime kuukaudet se on muuttunut enemmän palaksi sielua, kuten Luumu. Vaan eri tavalla. Ne on Luumun kanssa joissakin asioissa tosi samanlaisia (vilkkaita, sosiaalisia, rakkaita), mutta joissain asioissa jo sukupuolikin tuo paljon eroja. Jos Luumu on ollut ja tulee aina olemaan rakas mussukkapussukka mammanpoika, Mooi on edelleen itsenäisempi, arvonsa tunteva nainen. Ehkä just tämän naiseuden kautta mä olen löytänyt Mooin kanssa uudenlaisen yhteenkuuluvuuden tason, jollaista ei tietenkään kenenkään muun perheenjäsenen kanssa ole. Mooi vaihtaa mun kanssa Kirpun vaippoja ja kiipeää seuraksi yläkertaan nukuttamaan sitä yöunille - joka kerta. Nyt juoksujensa jälkeen se turposi ja pehmeni (sain synninpäästön tosin tästä pläskistymisestä > se on ollut valheellisesti raskaana ;)), ja tuossa kun sitä eräänkin kuraisen lenkin jälkeen huuhtelin suihkussa, se tuntui käteen pehmoiselta kuin äiti maa. Kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu. Ja säkin tiedät miltä musta tuntuu. Me ollaan samanlaisia sillä tavalla.

Sain tosiaan sen alkuvuodesta niin kivaan kuntoon peltolenkeillä ja treenaamalla. Juoksut ja tuommoisen ekstreemin fyysisen rasituksen lakkaaminen osuivat just pahasti samoihin aikoihin, ja alkuvuoden kuntoa on ollut todella vaikeaa saavuttaa jälleen. Valeraskaus alkaa onneksi olla päättymäisillään (pennut vissiin lähteneet maailmalle; Mooissa ei ole henkisesti ollut mitään poikkeavaa, miksi en ole sen hormonaalista tilaa tajunnutkaan), ja Mooi näyttää aamu aamulta enemmän timmiltä itseltään. Olen oikeasti ottanut nämä kesäkilot aika raskaasti, koska mulle on aina ollut tärkeää, että etenkin harrastava koira on myös fyysisesti hyvässä kunnossa. 

Eniten meillä on kuitenkin toisen koiran myötä muuttunut kaikki ja toisaalta ei mikään. Vaikka Luumukin osallistuu, Mooi osallistuu ihan kaikkeen. Vaikka Luumukin on huumorintajuinen, Mooi on todellinen ammattikoomikko, etenkin kun se ei edes tajua sitä tahattomasti aiheuttamaansa huumoria. Se on vilpitön ja kiltti; sillä ei ole sellaista tarvetta kyseenalaistaa kaikkea, kuten Luumu tekee. Sillä on ihan aito halu toimia oikein, mikä mulla kestikin tajuta treenatessakin - tietty ihan virkistävää Luumun jälkeen, nimim. jos kuitenkin tällä kerralla voisin..? Toisaalta Mooi on taas semmoinen opportunisti. Sen loputon vatsalaukku tekee siitä ihan valtavan ahneen - mitä kautta se onkin saanut harjoitella aika lailla itsehillintää ja malttia. Nekin on semmoisia juttuja, joissa se tulee taatusti tosi hyväksi vielä, kun malttaa. 

Kurainen muija 

Toisissa jutuissa Mooi on hirvittävän nopea ja reaktiivinen. Muistan niitä ekoja päiviä kun se oli meillä, ja satuin heittämään lattialta suklaakarkin iskälle sohvalle - just toisella sohvalla makoilevan Mooin nenän edestä. Me tullaan varmaan kaikki muistamaan sen tilanteen komiikka, kun se oli kuin jostain viidakkokirjasta. Jumankauta siinä heräsi sohvalla joku alkukantainen villieläin. Miten se muuttuikin leppoisasta kainalonlämmittäjästä silmänräpäyksessä katseellaan saalistaan jahtaavaksi gepardiksi. Jumankauta täällä lentää ruokaa ilmassa! Eikä se siis edes liikkunut paikaltaan. Mut se katse. 

Mooi tykkää myös metsästää kärpäsiä. Se on koomillista sen takia miten Luumu käyttäytyy. Se raukka ei tajua mitä Mooi tekee, vaan hätäpäissään yrittää vaivihkaa hiipiä samasta tilasta järjenvastaisesti tyhjään leukojaan louskuttavan naaraseläimen tieltä. Elämä on täynnä hauskoja tilanteita kahden koiran taloudessa. Nyt kun ne on hioutuneet yhdeksi laumaksi, ne on aina tuplasti kaikkea. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ihan parasta on kuitenkin katsella miten ne ihan aidosti nauttivat toisistaan nirputellessaan samaa pikkuista pehmolelua tai tekemällä toisilleen pikkujäyniä vaikka lenkillä. Just viime viikolla repesin nauramaan, kun Mooi joi kuralammikosta sillee "Luumu tuu säkin". No sit kun Luumu tulee juomaan, Mooin pitää vielä kerran juoda samasta lammikosta. No sit Luumu huomaa jonkun ihan tosi mielenkiintoisen hajun siinä maassa, rupee kuoputtamaan sitä hiukan kynnellä ja maistaa sitä hiekkaa (! Siis Luumu, joo ihan tosissaan!), niin et Mooi kiinnostuu et mitä siellä on. Siinä kohtaa Luumu spurttaa sen minkä hihnassaan pääsee  - hähhää lällislää siellä mitään ollu!

Lämpöä, osallistumista, kainaloeloa, remakoita nauruja, vilpittömyyttä, ehkä vähän kurittomuuttakin - mutta kaikkein eniten huumoria on tämä pikkulikka tuonut meidän elämään.