Astuin lämpöiseen veteen. Niin lämpöiseen, että linnunmaitokin olisi nostattanut ihon kananlihalle. Tai äidin-. Aurinko oli laskemaisillaan ja värjäsi horisontin, siellä siintävät erakoituneet saaret ja kalaonneaan koettelevat pitkähäntäveneet vaaleanpunaisiksi mennessään. Thaimaassa ei ole tarvetta ruusunpunaisille silmälaseille; ne tarjoaa luonto ihan omasta povaristaan.
Elettiin kolmiviikkoisen lomasemme puoliväliä, ja olin päässyt karkaamaan taaperoperheloma-arkea ensimmäistä kertaa yksinäni meriveteen. Vitsi mikä järjestely! Kun oltiin kuljettu muutama sata metriä rantaa ensin suuntaansa, sitten toiseen - taapero, Kirppunen, myös Avokaadomiehenä tunnettu sydäntenmurskaaja apinanpoikasen lailla vasempaan lonkkaani tarrautuneena (koska siis varpaanväleihin sulloutuva hiekkahan ällöttää pientä miestä suunnattomasti), tehtiin äkäinen sylinvaihto. Vaihto, jossa jäin itse kyydistä. "Menkää vaan määrätietoisesti kohti hotellia ja puhu sille koko ajan moposta. Ajelette sillä, ei mulla kauan tässä kestä." Ja mä antauduin koko ruumiini ja sieluni voimin Andamaanienmerelle. Laskevalle auringolle, vaaleanpunerville turistin silmään niin romanttisille kalastusaluksille ja yksinäisyydelle.
Tätä jumalallista autuutta mä ehdin ahnehtia pari sekuntia ennen kuin se iski. Se oli sellainen jollaiseksi kuvittelen piraijan puraisun tai kohtaamisen harmaakarhun kanssa. Yhtä äkillinen kuin se hetki aamulla, kun sä tajuat nukkuneesi pommiin. Sillee ihan todelliseen ydinpommiin. Kuolemanpelko.
Vaikka vesi oli kirkasta kuin just korkattu Finlandia Vodka, mä en nähnyt mitään. Just se seksiä tihkuva auringolasku säteili merenpinnalta turistia suoraan silmään, niin etten mä todella nähnyt mihin mä vasta pedikyyratut jalkani olisin asetellut. Ja mä olin päivällä nähnyt. Siellä oli ravunkoloja, pieniä ja suuria. Ja siellä oli niitä rapuja. Arvaatte varmaan, että niitäkin oli kaikenkokoisia. Ja ne ravut, jotka ovat valinneet näkinkengän suojakseen, eivät raukat ymmärrä, että vaikkakin kuuppa hyvin suojattuna, ne eivät pääse näkinkenkineen länsimaista, täkäläisellä mittapuulla amatsoonimaista naisen ruhoa kovin rivakasti karkuun.
Rentoudu saatana, mä mietin. Tää on nyt se hetki, elä siinä ja ota siitä nyt jumankauta kaikki irti. Mä lakkasin tuijottelemasta maanisesti näkymätöntä pohjaa, ja aivan uuteen henkiseen virkistyneisyyteen valmiina rohmusin taas katseellani laskevaa aurinkoa ja sen lumossa merenpinnan alta pilkistäviä glitterinvärisiksi lakattuja varpaankynsiäni.
Mikä se oli? Ihan kuin pinnan alta välillä pilkottelisi jotain. Hieman etäämmällä, kuin karikko, jota aallot äityvät huomaamatta nuolemaan. Paitsi ettei se ollut karikko, sillä karikot eivät liiku. Ne eivät lähesty, eivätkä ne polskuttele hetkittäin veden pinnalla riemukkaasti seuraavan makupalansa havaittuaan.
Keep it cool, mä ajattelin, ja siirsin katseeni liioitellun rennosti viipyillen muihin kauempana rannalla kelluviin uimareihin. Jos mä teeskentelisin rentoa, mä varmaan kohta olisin myös. Totaalisen rento. Tai totaalisen kuollut. Miksi muuten kaikki muut auringonlaskusta nautiskelevat uivat noin kaukana? Miksei kukaan muu uinut juuri tässä kohdassa? Vähän vähemmän viipyillen silmäilin jälleen pinnalla poskuttelevaa jotain, joka oli vähintään rausku. Tai paholaisrausku tai joku muu suuri kala. Tai ehkä hai. Valkohai, tappajahai. Tsekkasin taas rannalla olevien ihmisten suuntaan. Elehtivätkö ne siihen malliin paniikissa, että tuu nyt helvetissä ylös sieltä? Kaikki jatkoivat normaalia elämäänsä rennon letkeästi, hiipivään pakokauhuuni mitään huomiota kiinnittämättä. Näin ne varmana tapahtuukin, yllättävät haihyökkäykset turistien rakastamalla perherannalla. Kukaan ei huomaisi mitään, ja pienen pojan äidin runneltu ruumis ajautuisi viikkoa myöhemmin Malesian länsirannikolle. Kaipaamaan jäävät aviomies, lapsi ja kaksi koiraa.
Kyllä nyt saa rentoutuminen piisata. Tulihan tässä omasta ajasta nautiskeltua ihan riittämiin, ajattelin, kun hapuilin jaloilla pohjaa parin minuutin väkisinpulikoinnin päätteeksi. Nousin seisomaan, ja vesi ulottui hädin tuskin vyötärölle. Yrittäen muistella pikemminkin Baywatchin kuin Tappajahain tunnaria (arvatkaa vaan kumpi rynni aivolohkojen perukoille kuitenkin) kävelin hitain ja itsevarmoin askelin turvalliselle maankamaralle. Kukaan ei taatusti tajunnut millaisesta hengenvaarasta mä olin just pelastautunut. Viimeisillä voimillani, kynnenaluset verestävinä riipinyt itseni jälleen elämänsyrjään kiinni.
Ja siellä se onnellisena ajeli rantaravintolan sinisellä muovihevosella, mopollaan, rakas pieni apinanpoikaseni. Autuaan tietämättömänä siitä, että äiti oli edes kadonnut. Saati että miten hiuskarvan varassa oli tulevaisuus puoliksi orpolapsena. Äidittömänä, voi toista. Enhän mä siis mitenkään voi ottaa tällaisia riskejä elämässä enää.
Vitsi miten onkin keväistä! Vaikka vastahan ainakin täällä Lounaisrannikolla talvi oikeastaan alkoi. Mulla on kuitenkin ajatukset jo tukevasti tulevissa kuukausissa, ja lopputalvi on käytännössä jo lusittu. Luumun kanssa meinaa käpy kärventyä nyt kun jätettiin liukkaiden kelien ajaksi fleksi naulakkoon ja palattiin ulkoilemaan parin metrin nahkaremmissä. Se liukasteli joku viikko sitten pahannäköisesti spurttaillessaan fleksin kanssa menemään, niin ajattelin omia hermojani säästääkseni pitää fleksailusta vähän taukoa. Mut voi että, että voi ottaa päähän välillä (usein, aina) se aivoton kaahailu. Etenkin nyt sillä on tietty itelläkin pallo jumissa, kun ollaan liukkaiden aikana tehty taas vain lyhyempiä lenkkejä, ja ilmeisesti kuitenkin virtaa ja fyysistä kestävyyttäkin olisi liikkua enemmän. A.h.d.i.s.t.a.a vaan jotenkin ihan suunnattomasti, kun kun se olevinaan ei ole kipeä, niin sit se posottaa tuolla, riekkuu ojanpohjat ja -reunukset, kiihdyttää ja törmäilee... (joo siis ihan siinä remmissäkin kykenee tähän kaikkeen) ja sit mä taas kyttään sitä miljoonasti että oliko vaikutuksia. Miten istuu, onko lihas kova vai pehmeä, värähtääkö sillä ilme jos kosken sitä tänne. FFFFF... Kyl te tiiätte. Keskiviikkona Kuningas Vauhtihedelmä pääsee fyssarille, ja sieltä me aina se totuus viimeistään kuullaan.
En ole jaksanut käydä aktiivisesti juoksemassakaan nyt muutamaan viikkoon just näitten ärkeleen liukkaiden kelien vuoksi, mut myös jotenkin toi pimeys ja kylmyys on masentanut erityisesti. Tähän on muutenkin tulossa nyt taukoa, niin jotenkaan ei senkään takia nappaa. Mä olen myös taipunut siihen ajatukseen, että sille puolimaratonille on ihan turha mennä itteensä rikkomaan ennen kuin tosissaan on matkalle valmis. Siispä lakkasin haaveilemasta toukokuun Maskusta, ja suuntaan puolimaratonisuunnitelmat selkeesti paremmalle puolelle kesää.
Mut tokomotia on löytynyt! Ja hei se on tosi ihanaa. Toi olkkaritreeni ei tosiaan mitään liikoja resursseja vaadi, ja kun se kehitys on niin käsinkosketeltavaa, se on jotenkin itsestään palkkaantuvaa puuhaa. Meillä oli Annen kanssa viikko sitten taas niin ratkiriemukas koiraturistireissu Riihimäelle Mia Skogsterin luentoa kuuntelemaan, ja tehtiin taas tuhatjayksi suunnitelmaa kuinka me ruvetaan käymään tasaisin välein jossain hallilla (no pyrrit nyt käykin, mut niin että me mentäis myös yhdessä johonkin), varataan yksityistuntia taas Oilille, ja ja ja... Kauhee tekemisen palo, ja siinä oli vatsalihakset koetuksella, kun saatiin taas istua autossa pari tuntia suuntaansa. Huumorin kautta hei. Ei oo niin vakavaa, niin mustavalkoista eikä edes joko tai tämä elämä, vaiks tutkimukset miten osoittaisikin toisin.
Ihan vain toisella korvalla kuuntelen mitä tuolla toisella puolella tapahtuu...
Tällä kertaa poikkeuksellisesti pistettiin myös sanoista teoiksi, ja ihan tostanoinvaan varattiin heti seuraavaksi aamupäiväksi parin tunnin privaattivuoro Turun Murren hallista. Aikasta nostalgista meininkiä, etten sanois. Me ollaan viimeksi oltu siellä Luumun kanssa ihan "tosissamme" varmaan kaks-kolme vuotta sitten, kun meidän DoXX-treeniryhmä muutti kevääksi juuri avattuun Turun Murren halliin. Sen jälkeen me ollaan piipahdettu siellä tuuraamassa villakoirien tokoryhmässä, jolloin Luumu sai toimia mun apukoutsina seuraamiseen liittyvissä hommeleissa. Se oli hauska päivä sekin, naku-Luumu siellä tukkajumalien seassa.
Hetken mietinkin, että voisikohan myös Luumu tulla mukaan tekemään ihan jotain kaukoja tai tunnaria, mut ehkä se olisi ollut sille kuitenkin vähän epäreilua. Se mököttäisi pari tuntia häkissä, kun mä käyn vähän väliä riehumassa Mooin kanssa kentällä. Kyllä se aika joskus tulee, kun Luumukin saa tulla mukaan, mutta se ei ole vielä. Se saa sitten tulla, kun mun ei tarvitse arpoa et uskallanko mä päästää sitä vaikka lelun kanssa juoksemaan vai meneekö se samantien rikki.
Mulla ei oo mikään mairittelevin asento, mut kattokaa tätä Tirppaa! Eikö oo ihana? Niin pikkuinen ja siro.
Vitsi en oo tajunnutkaan, et tää tokolirpake häiritsee etten mä näe Mooin asentoa! Jaiks! Mooikaan ei vissiin näe mua kunnolla...
Mut vaikka Luumua ei mukana ollutkaan, oli tosi virkistävää huomata, etten mä rehellisesti edes kaivannut sitä. Oli tietty muutenkin ihan rentouttavaa olla vain yhden koiran kanssa liikenteessä (etenkin kun Mooi on oikeasti paljon hillitymmässä tilassa mm. alkulämppälenkillä, halliin/kentällesiirtymissä jne. ns. pakkopullassa, joka on vaan tehtävä, jotta kykenee treenaamaan). Mut lisäksi mä sain Mooin kanssa kaivettua niin hienon fiiliksen, että voi kyllä! Siinä se kimmelsi ihan konkreettisena silmien edessä se tunne, millaista sen kanssa joskus vaikka kisaaminen varmasti on.
Mä olin oikeesti niiiii-in vaikuttunut siitä, miten vaivatonta kaikki sen kanssa oli. Se toimi just niinkuin kotonakin, mitä mä olin vähän kyllä ennakoinut, että tuskinpa vaan. Vielä viime keväänä eron kotona tekemiseen ja vaikkapa tuossa lähikentällä tekemiseen näki selvästi. Ei pystynyt pikkulikka samalla tavalla keskittymään, ja tekniikkakin oli muualla kuin kotona enemmän hakusessa. Vaan ei enää! En tiedä miten monta ylisanaa kehtaan tähän laittaa, mut se oli täydellinen! Erinomainen huippukoira, joka tiesi heti mitä me ollaan tultu tekemään. Keskittyi ja oli motivoitunut. Oli tarkka ja innokas. Toimi just omalla teknisellä tasollaan ja leikki äänekkäästi. Ihana, ihana Mooikoira!
Tehtiin periaatteessa neljä pätkää, joista ekassa me vaan tultiin kentälle, ja sit otin mun kanssa -kävelypätkiä ja siirtymiä uuteen paikkaan. Välillä palkka kävelyn aikana, myös uuteen paikkaan tultaessa. Namilla ja lelulla. Lelulla leikittiin raivokkaasti, ja vähän kaivoin esille siihen myös sitä särmää. Mä uskon, että Mooi syttyy haastavasta leikistä ihan samalla tavalla kuin Luumukin, mutta sillä on vielä (rutiinin puutteesta) hiukan siinä semmosta kynnystä antaa ihan täysillä mulle takaisin. Lisäksi enhän mä vielä tiedä miten paljon vaikka vetoleikissä se ärinä ihan oikeasti on Mooia, mut tuntuu ainakin, että kun sen äänenkin saa sieltä kaivettua esille, leikkiminen on sille parasta ikinä. Mooi leikkii luontaisestikin enemmän vastavuoroisesti mun kanssa mitä Luumu. Luumulle ominaista on lähteä lelun kanssa rallattamaan, ja se palkkaantuu pelkästään juoksemisestakin. Mooi tykkää vielä enemmän nimenomaan siitä vetämisestä, ja mä oon siinä koittanut kaivaa niitä tasoja esille just painamalla Mooia olkapäästä vähän toisella kädellä vastaan ja läiskimällä kädellä poskille. Nää "litsarihommat" taitaa kuitenkin enemmän olla Luumun heiniä, ja Mooille sopii paremmin toi intensiivinen katsekontakti + kädellä vastaan työntämisen kombo. Hauskoja pikkujuttuja, mitä tässä tulee matkan varrella huomattua.
Toisessa setissä tehtiin enemmän perusasentoa sillee kuin ollaan kotonakin tehty. Eli että Mooi huomaisi mun jäykän tokoasennon vihjeenä perusasentoon tulemiselle. Näitä muutamia ja välillä lelupalkka (+ jännite). Tässä setissä tehtiin myös kuuntelutreeniä luoksetulon jättöihin liittyen. Just samoja mitä ollaan kotona tehty. Tässä huomasi paremmin paikan merkityksen, eli taas kun vire vähän laskee ja joutuu tekemään staattista hommaa etäämpänä musta, itsevarmuus karisee. Pikkupossu kokeili onneaan, kun huudettiin possua, mut tällä(kään) kertaa tämä luoksetulohuuto ei koskenut Rituliinaa.
Välisettinä Mooi sai harjoitella siihen käymistä sen aikaa kun me hörpittiin Annen kanssa vieressä kahvia. Kotona en ole jaksanut kovin hartaudella rakentaa tähän kestoa, mut kun siinä oli nami edessä, kestonkaan saaminen halliolosuhteissa ei ollut vaikeaa (vaikka toiselta puolelta hallia kantautui kaikenlaisia mielenkiintoisia haukahduksia kyllä).
Viimeisen kerran Mooi pääsi häkistään tekemään vähän kapulan pitoa. Meillä on ollut vaikeaa löytää siihen oikeanlaista virettä, koska tuntuu että jos se on liian korkea, se ottaa kyllä suht mielellään, mut sit se puree (ihan totta sitä puusilppua löytyy sen jälkeen vaikka kuinka). Jos vire on liian matala, ei taas halua kovin mielellään ottaa kapulaa suuhun. Mä olenkin koittanut nyt virettä nostamatta parantaa mielentilaa ja siinä kohtalaisen hyvin onnistunutkin. Hallilla todettiin, että pitää olla rauhallinen myös palkkaamisessa, ja just jännitteen kautta saatiin muutama hyvä toisto. Namilla häiriköinti ei toimi vielä korjaamatta, ja etenkin tässä liikkeessä kaikenlainen ylimääräinen säätö ja korjaaminen laskee heti Mooikoiralaisen mielentilaa pakkasen puolelle. Olin tyytyväinen tähänkin treeniin ja ton jännitteen hyödyntämisen oivaltamiseen... kunnes me kokeiltiin samaa kotona, eikä jännitteellä ollut enää minkäänlaista vaikutusta. Phuhhuh. Aikamoista soutamista ja huopaamista. Mä kirjoitan vaikka seuraavaksi tosta kapulasekamelskasta oman postinsa tohon olkkaritokosarjaan. Stay tuned.
_Tietenkin_ me otettiin selffieitä myös.
Pikkuisen on ääntelyongelmaa häkissä vielä, ja mun koirat ei oo näköjään kummatkaan kestäneet kovin kyvin, kun Anne leikkii omiensa kanssa ;) Vissiin liian hyvät bileet! Mut näin pitkän hallitauon jälkeen olin häkissä olemisen mielentilaankin semityytyväinen.
Treenien jälkeen ei huvittanut lenkkeillä enää siellä Tuulissuon teollisuusalueella, vaan suunnattiin nokat kohti meidän pihaa ja meidän lähipeltoa. Päästettiin kolme tokoeläintä kirmailemaan pitkästä aikaa keskenään, ja vitsi ne oli niin siivosti. Tai kolmestaanhan ne ei ole koskaan olleet. Mooi oli viime kesänä Oomin kanssa tämän ollessa vielä ihan pieni pentu... Mut ihan käsittämättömällä cooliudella Mooi ignoorasi aavistuksen ärsyttävän pikkumuijan satunnaiset mielenkiinnon osoitukset. Ihan kuin ne olisivat kukin olleet pellolla ihan yksinään. Siinä mä mietinkin että koskakohan tässä elämässä tulee taas vastaan sellainen hetki, kun voin päästää myös Mooin ja Luumun samaan aikaan pellolle. Ja jos ja kun sellainen tulee, koskakohan tai onkohan ne koskaan keskenään noin cool, ettei tarvi riekkua suunapäänä ja yhtenä pyörremyrskynä vallan koko aikaa... Ehkä sit eläkkeellä...?
Mä odotan tällä hetkellä iltaa ihan kamalasti (minkä takia halusin nyt äkkiä Kirputtimen päikkäreiden aikana saada hoidettua tän blogiasian alta pois), kun me ollaan nauhoitettu kolmoselta sitä ruotsalaista dekkarityyppistä Modus-sarjaa. Nyt me ollaan aloitettu kattomaan niitä jaksoja putkeen, ja mä oon ihan koukussa siihen! Jotenkin tosi hyvä, virkistävän erilainen sarja, joka on samaan aikaan jännittävä ja kaunis. Jos ne näkyy vielä vaikka Katsomosta, suosittelen! Mä oon vallan muutenkin alkanut kattoo telkkaria sillee sarja kerrallaan. Pysyy paljon paremmin kärryillä. Nyt mä aloitin Netflixistä Modernin perheen varmaan neljättä kertaa alusta, mut se on aina vaan niin hyvä! Ja etenkin tällä kierroksella pystyn jotenkin vielä paremmin samaistumaan siihen kaikkeen hullunmyllyyn, mistäköhän johtuen..?
Sohvalla on välillä tungosta...
... ja sylissä on AINA joku.
Mooilla kävi pieni äksidentti, kun vedin sen kanssa puolikasta nännikumia, ja irrottaessani se jotenkin onnistui napsahtamaan sitä vähän silmään. Pieni harmaa naarmu tuli, mutta toivottavasti menee itsellään ohi. Hiukan ikävältä tuntui aluksi, mutta ei se ole sitä muuten vaivannut. Ei rähmi eikä vuoda eikä mitään.
Siis tää kuva Luumun pyllystä sai enemmän tykkäyksiä meidän FB-kanavalla kuin tämä ihan sikamagee kuva Mooista ihan tikissä. Kyl te ootte hassuja!
Koirilla on kauhee kiire mennä asemiin, kun iskä tulee töistä.
Syäksää jotai juustoo siellä?
Nii et jos et huomannut, niin toin ton rotan sulle. Ole hyvä.
Viikonloppu ja alkuviikkokin vielä ihanassa häähumussa <3 Ja tää on kuulkaa kaikki vasta alkua vielä!
Häidensuunnittelu menikin pikkutunneille, mut onneks seuraavana päivänä oli rapulahoitajia soffalla.
Toimistokoira Luumu
Toimistokoira Mooi. Huomaatteko jonkun olennaisen eron näiden työskentelyasennossa..?
Mä oon niiiin loppu. Kirppumies puskee vissiin kulmahampaita, mulla on ollut noin puolitoista viikkoa päällä yks vähän suurempi työhomma, ja samaan syssyyn pitää synnyttää kausiveroilmoitus määräaikaansa mennessä. Ja kaikki se paperiduuni on tehtävä alusta alkaen, koska eihän sitä nyt kannata läpi vuotta tehdä vähän silloin tällöin. No eeeeei. Kyllä on joka halvatun vuosi mukavaa jo marraskuussa alkaa ressata sitä, että tammi- ja helmikuussa saa taas sykkiä. Oman elämäni Survivors. Tähän mennessä oon voittanut joka kerta.
Joulukuun lopussa oli vielä näin hyvä treeni-ilma. Sittemmin ei taidettukaan vissiin päästä ulos...
Ajattelin kuitenkin pikaisesti (heh niinpä...) tulla päivittämään ekan osan meidän olkkaritreenipostisarjaan. Bloggaaminen tuo mulle eräänlaista mielenrauhaa, kun saa kirjoitettua asioita ylös kuormittamasta tota henkistä kovalevyä. Ja nyt mulla on vielä ihan paras aihekin! Ollaan ryhdistäydytty olkkaritokossa, sillä se on tällä hetkellä ainut mihin paukut riittää. Jotain pitäisi kuitenkin Mooin edessä häämöttävää kisakesää varten tehdä, ja parhaat pohjat me tehdään tossa olkkarin paksulla villamatolla.
Sohvaperunat
Mooin juoksujen jälkeen oli mukavaa taas pelmuta.
No strings attached.
Mooin kanssa me ollaan tehty perusasentoa. Puhuin viimeksi siitä, kuinka haluan ajatella, että perusasento on koiralle turvapaikka, jossa se on itsevarma ja aktiivinen. Oikeastaan haluan viedä ajatuksen niin pitkälle, että koira valitsisi tulla perusasentoon, vaikka vaihtoehtoina olisi mitkä vaan häiriöt tai "siistimmät" tokoliikkeet, kuten ruutu tai nouto. Että palkkiona koiran mielessä toimisi jo pelkästään se, että saa tulla perusasentoon.
Kuulostaa haastavalta tehtävältä, mutta ruvettiin kuitenkin rakentamaan tätä palkitsevaa perusasentoa tarjoamisen kautta. Tarjoamisen kautta siten, että kaikki olkkaritreeni alkoi niin että menin matolle tiukkaan "tokoasentoon". Tähän kuuluu tietty hyvä ryhti (vähän liioiteltukin ehkä), jännittyneet vatsalihakset, katse suoraan eteenpäin, ja hengityksen kevyt pidättäminen. Kun me aloitettiin tämän vuoden puolella nämä olkkaritreenit, Mooi tarvitsi vielä vähän käsiapua sivulletuloon, ja jos se ei lähtenyt tarjoamaan perusasentoa (vaan maahanmenoa, jota se yleensä tarjoaa ekana), annoin sille pienen vihjeen sormilla. Kun me vaan aktiivisesti jaksettiin treenata, käsiapu jäi nopeasti kokonaan perusasennosta pois.
Voisin ottaa ton lelun.
Luumu päälliköi pitkässä fleksissään siellä. Se nauttii niin valheellisesta vapaudestaan. Joskus vähän liikaakin, ja välillä tekisi mieli sitoa toi fleksi nätiksi (vähän liian tiukaksi) rusetiksi sen kaulaan, kun se loikkii valtavien ojien yli ja sieltä taas takaisin elämänsä innosta. Se on kuitenkin enemmän tai vähemmän saikkarilla.
En varmaan muistanutkaan briiffata meidän viime ell-keikasta. Ei siinä jalassa mitään ihmeellistä ole. Vasen takareisi on hieman spastinen, mikä todennäköisesti johtuu jostain liukastumisesta tms. joka on aiheuttanut kipua selkään. Kun se reisi on tiukka, sitä on helpompi pomputtaa kuin ojentaa. Kipulääkekuurilla me saatiin se pomputus kuriin, ja Luumu on taas parempi kuin hetkeen. Me ei jouduttu rajoittamaan hihnalenkkien pituutta, mut täällä on ollut niin sairaan liukasta, et siitä syystä ollaan oltu vähän seiniemme vankeja.
Tarjoamisen kautta ollaan saatu nopeita toistoja, korkeaa virettä ja hyvää mielentilaa. Tekniikkaa on hyvä videoida, sillä vaikka itsestä tuntuu että nyt meni nappiin, video paljastaa paikan olevan vähän takana tai väljän. Voisin palkata ehkä vähän edemmäs, ja olla tarkkana että palkkakäsi menee alas housun sivusaumaa myöten. Usein pa on sentään suora, mutta Mooi ei tiedosta jalkojaan vielä kovin hyvin, minkä vuoksi vaikka peppu olisi muuhun vartaloon nähden suorassa, ulompi takajalka saattaa jäädä laiskasti sivulle.
Vastapainoksi perusasennon tarjoamiselle ollaan jouduttu muistuttamaan myös odottamista. Odotetaan käskyä, ja toisaalta myös kuunnellaan koska se oma käsky tulee. Ei voi liikkua, kun huudetaan kissaa, possua tai mopsia. Lisäksi ollaan tehty perusasentoa namihäiriössä. Olen heittänyt nameja lattialle, ja Mooin on pitänyt harjoitella nyt sitä aktiivista tekemistä samanaikaisesti luopumisen kanssa. Vielä muutama kuukausi sitten sen oli ihan mahdotonta kävellä vaikka lattialla olevien namien yli, mutta nyt se suoriutuu haasteesta jo ihan hyvin (on siis kehittynyt vielä tuosta parin viikon takaa kuvatusta videosta). Olen myös satunnaisesti palkannut perusasennoista lelulla, jotta saadaan pidettyä huoli vireestä, ja ottanut lelupalkkaukseen mukaan tietoista jännitystä. En ole siis välttämättä sanonut mitään palkkasanaa tms. heti perusasentoon hakeutumisen jälkeen, vaan siinä kohtaa hengitystä pidätellen kaivanut lelua kainalosta tai paidan helmoista, ihan kuin mulla olis just se maailman paras asia siinä tarjolla.
Kaikki kolme lasta kuvassa. Näetkö jokaisen?
Samalla kun ollaan tehty muuta treeniä, ollaan leikitty kovasti. Olen myös itse yrittänyt terästää jaksottamisen ja aktiivisen koiran ajatuksia itselleni, ja niitä me ollaan reippaasti harjoiteltukin. Tämä ajatus on monesti tullut nyt kuluneen vuoden aikana pk-piireistä, enkä ole varma tarkoitanko itse sillä samaa asiaa kuin mitä yleisesti ajatellaan (toisin sanoen olenko mä tajunnut sen asian oikein). Mä ajan jaksottamisella takaa nopeaa irrottamista käskystä, välitöntä aktiivisuutta koiran puolelta, ja sinä aikana kun mä pidän sen lelun kanssa ihan muutaman sekunnin tauon, Mooi odottaa innoissaan että mikä se seuraava tehtävä on. Eli irti > muutaman sekunnin tauko > uusi käsky > leikki jatkuu. Me ollaan tehty ihan helpoilla tehtävillä, eli usein istu tai maahan. Mua on aina vähän häirinnyt miten Luumu jää irrottamisen jälkeen leluun kiinni eikä tosissaan halua luopua siitä. Ja jos se on lelussa kiinni, eihän se pysty sataprossaa keskittymään seuraavaan tehtävään. Näin mä ajattelin luoda Mooille pohjia kestävyyteen ja hiukan niitä perusteita siihen tekemisestä palkkaantumiseen. Ainakin tällä hetkellä tykkään miltä irrottaminen ja aktiivinen koira -osuus näyttää.
Perusasentoa voidaan varmaan jo ruveta viemään enemmän seuraamisen suuntaan, sillä kesään mennessä pitäisi jotain olla rakennettuna. Veikkaanpa, että tie ei tule olemaan yhtä tuskainen kuin herra Hedelmän kanssa. Yks syy tähän mutuun on, että perusasento on vuollettu paljon enemmän hartaudella ja ajan patinalla (vuos on/offia tähän on mennyt). Perusasentoon liittyen me saadaan alokasluokan luoksari kasaan ihan näillä näppäimillä, kun kaikki ne osaset alkaa olla paikoillaan (odottaminen, vauhti, pa ja taas kerran vähän odotellaan). Mooilla vaan tulee herkästi semmonen pikku pomppu tohon sivulletuloon, etenkin jos siinä on yhtään matkaa. Jännä homma, kun Luumulla on muistaakseni ollut ihan samaa... ettei vaan johtuisi siitä et joku huolimaton ohjaaja palkkaa liian ylös ja tykkää muutenkin pikkuoravista ihan kamalasti. Ja häiriötähän nämä Mooin perusasennot ei vielä kestä, mut kaikki ajallaan.
Tää kuva tais olla viime kerralta, kun päivittelin.
Tiedätkö mikä on punavalkoinen ja ujeltaa koko päivän? Se ei ole ambulanssi. Eikä se ole paloauto. Se on Mooikoira, joka laulaa oodia tiskipöydällä sulavalle, Kennelrehusta haetulle 15 kilolle lihaisia luita.
Verta, hikeä ja kyyneleitä. Kyyneleet puuttuu vielä meidän olkkaritreenistä, mut todennäköisesti niitäkin saadaan vielä, kun ruvetaan tosissaan kaukohommiin ;) No ei kai sentään.
Mooin kanssa ollaan tehty myös vähän kaukoja ja jääviä. Käy siihen on myös työn alla, ja noudossa ollaan rämmitty aika muhkeissa suonsilmäkkeissä. Kirjoitan näistä joskus toiste, kun mulla on näyttää videotakin. Luumukin on päässyt joka kerta tekemään olevinaan vähän jotain, ja tykkäähän se puuhastella. Yhtenä iltana tuli hinkattua vähän turhankin paljon tätä seuruuta, mut vitsi että tää on vaan hauskaa kun siihen hommaan ryhtyy. (Ai niin hei ja eikä unohdeta viikkohaastetta!)
Tää oli vahinkoräpsy, mut jotenkin niin hauska. Luumu odottaa niin tarkkaavaisesti kun mä säädän kameran valmiiksi kolmijalkaan.
Aika on meillä vaan tosi kortilla tähän pikkutreenailuun tällä hetkellä, koska Kirpun hereilläollessa on ihan mahdotonta miettiä mitään fiksua puuhaa (johon ei sisällytetä häntä siis), ja sehän ei nykyään pysy sitten sekuntiakaan paikoillaan. Jonkun ajan päästä se osallistuu varmaan ihan mielellään häiriötreeneihin, mut se aika ei ole ihan vielä. Niin siis ollaan jouduttu treenailemaan myöhäisillan väsyneinä hetkinä ja pitämään desibelit kuitenkin sen verran maltillisina, ettei se äkkiä herää sieltä. Siks Mooin on usein päästävä treenaamaan ensin, koska muuten se kitisee suljetun oven takana keittiössä. Parasta on, jos keritään tekemään useampi lyhyt setti kummankin kanssa.
Öö siis piti kuvata Mooin uutta takkia, mut kamera oli mystisesti huurussa ni piti käyttää selffiekameraa xP
Usein ihmetellään miten mä kerkiän tehdä kaikkee. Avain on multitasking! Tässäkin mä samanaikaisesti ulkoilutan koirat, nukutan taaperoa, jonotan puhelimessa klinikalle Luumulle laseraikaa ja otan vielä tästä kaikesta kuvan.
Tosi ergonominen asento tällä mun toimistoapulaisella.
Hmm. En mä nyt oikein ehkä saanut kerrottua miten ihan tositositosi hauskaa meillä on meidän okkkaritreeneissä ollut. Piti oikein liekittämällä hehkuttaa, sillä hyvän pikkusession jälkeen on yhtä euforinen olo kuin jos olisi ollut vaikka kolme tuntia salilla tai kympin lenkillä. Koirat tykkää puuhastelusta, itse tykkään nähdä nopeaa edistymistä, ja aivolohkoja on mukava haastaa miettimään vaihtoehtoisia tapoja treenata eri liikkeitä rajatussa sisätilassa. Etenkin kunnon vetoleikkien jälkeen voi hyvällä omatunnolla ajatella, et roikkuu edelleen hiukan tokon treenaamisessa kiinni - ja hei keväthän on ihan kohta!
Usein nämä seuraa ihan mihin mä vaan meen.
Ja hei Luumu täytti viisi! Me käytiin synttäripäivänä Millan ja Kimmon luona...
... ja Luumu sai tulla mukaan ilman Mooia (koska Mooi saisi käydä mun kanssa seuraavana päivänä treenaamassa ja pellolla, mut me ei kerrottu sitä Luumulle...)
Synttäriposeeraus ja vieno hymy.
Siis voidaanko lähtee jo kotiin..?
Kotona syötiin vielä kakkua. Moni kakku päältä kaunis, vaan ei tämä.
Ja voi ***tu että vielä pitää törröttää joidenki rehujen vieressä!
Eilen aamuna oli kuistin edessä kummia jälkiä.
Epäiltiin oravan jäljiksi niitä. (Nuo pienemmät on staffin xP)
Voi kunpa jostain saada voisin ihan tyhjän sohvan.
#partnersincrime
Ai vitsi löysin tämmösen kollaasihommelinkin vielä puhelimen kätköistä.
