First Name is King

Pikkukirppunen on tainnut lukea kanssani samaa vauvakirjaa. Siinä sanottiin, että kahden viikon iässä itkuisuus lisääntyy ja on huipussaan kuuden viikon iässä. Ihan yhtä auvoa ei tietysti mikään vauva-arki varmaan ole, tosin suht helpolla me vieläkin päästään. Kirppunen on nyt neljän viikon iässä paljon enemmän ihminen kuin möykky, ja se on hyvää vauhtia ottamassa haltuun kuinka meitä isompia ihmisiä kannattaa käsitellä. Sen pääasiallinen tehtävä on toimia takiaisena, minkä vuoksi aikaa ei riitä mihinkään muuhun kuin hänen pikkuihmisyytensä huomioimiseen. Mikään ei ole ihanampaa kuin köllötellä, sylitellä ja halitella maailman rakkainta pikkunyyttiä. Nuuskutella ja silutella poutapilven pehmoista ihoa, joka tuoksuu maidolta ja pikkuvarpailta. Omista rutiineista luopuminen on kuitenkin ollut vaikeaa, enkä kehtaa kenenkään kanssa sopia enää mitään tarkkaa. Suunnitelmat menevät joka tapauksessa uusiksi, kun pitää kerran vielä syöttää, vaihtaa vaippa, syöttää, vaihtaa vaatteet ja sittenkin vielä vaippakin - ja yhtäkkiä ollaan jo tunti myöhässä sovitusta. 

Tämmöstä täällä.

Meidän päivien kohokohta on pidempi lenkki, jonka olen pyrkinyt ajoittamaan johonkin puoleenpäivään - vaipanvaihtojen, syömisten, hyvän sään ja Pikkukirpun hyväntuulisuuden salliessa. En sittenkään jaksanut ajella Manhattanille asti kantoliinailua oppimaan, vaan tartuin tuumasta toimeen ja opettelin sen itse. On muuten kätevä! Ollaan oltu jo sen kanssa ostoksilla sekä pariin otteeseen peltolenkillä. Vaikka Kirppua muuten elämänmeno raivostuttaisi, liinassa se on niin tiukassa paketissa, ettei osaa muuta kuin levollisesti nukkua.

Ekaa kertaa yhdessä pellolla lähes neljään viikkoon!
Kirppukin on mukana!

Ihana puhelinkameramaisemakuva. 

Tonttu 

Ja sitten uskallettiin lähteä jo ihan kolmestaan!
(Hei Luumu etkö vois nyt poseerata..?) 

Selffie! (Onneks iskän takkiin mahtuu kaks ihmistä!) 

Tää oli vahinkoräpsy, mut niin hauska, et pakko julkaista xP 

Täs me ollaan kaikki kolme. Yks vaan vähän piilommassa kuin kaks muuta. 

Ihan parasta lenkkiseuraa!

Vaunuiltu ollaan tietysti myös, ja ohitusten treenaaminen sujuu omalla painollaan. Heti tietysti tuon viime postin jälkeen eka ohitus meni ihan päin honkia, vaikka kuinka yritin positiivisella asenteella suhtautua. Ja kyllä välillä tekisi mieli ottaa noita kanssakoiranulkoiluttajia hiukan poskista kiinni ja puhutella siihen paikkaan. Hei onpa noloa nytten! Etkö sinä aikuinen naisihminen osaa ohittaa nätisti?! On se kiva kun itse yrittää pitää katujyrän, lastenvaunut ja omat hermot siistissä paketissa, ja toinen käyttää tilaisuuden hyväkseen harjoitellakseen lastenvaunujen ohittamista oman koiransa kanssa siitä parinkymmenen sentin päästä - vaikka tilaa olisi toisella puolella vaikka kuinka. Me harjoitellaan lastenvaunujen ohittamista. Joo eikun kiertäkää vaan sieltä... Hei kamoon ihmiset! Vaikka ei vieraalla koiralla mitään ohitusongelmia olisikaan, kuinka kohteliasta on tulla ihan nenälle sieltä..? (Ja toinen avautumisen aihe olisi varmaan ne pikkutirrit, joiden annetaan jäädä keskelle pyörätietä makaamaan ja tuijottamaan. Tai isommatkin. Sama se millainen koira, kun siellä hihnan toisessa päässä ei ne oikeat virtajohdot varmaan koskaan tule kaikilla kohtaamaan...)

Sillä lailla! Oliskohan parin viikon negat purettu nyt siihen? :D Olen yrittänyt pitää kiinni tokosta lukemalla blogeja ja tsemppaamalla kevättä kohti. Halusin viimeiseen asti välttää ajatusta siitä, että elämässä vaan tulee vaiheita, jolloin treenaaminen kuudesta kahdeksaan kertaan viikossa ei ole mahdollista. Sittemmin antauduin ja tajusin prioriteettien vaihtumisen olevan ihan tervettäkin. What would be the point of living if we didn't let life change us? (tokaisi Mr. Carson Downton Abbeystä). 

Menossa kohti treenipaikkaa. 

Alahyllyllä matkustaa somasti kaikki tarpeellinen.
Suunnittelen kannellisen muovilaatikon hankkimista tänne - kätsää! 

Ryhmäkuva ekan ulkotreenin jälkeen.
Hiukkako oli onnellinen koira!

Kaikesta hajamielisyydestäni huolimatta ollaan Muumelon kanssa yritetty jälleen koota meidän EVL-pakettia kasaan ja käyty reenailemassa lenkkien ohessa. Luovasti ajatellen tässä on äkkisiltään laskettuna seitsemän potentiaalista treenipaikkaa lähellä. Luumu on ollut ihan mielettömän hieno! Totta kai se on ollut vähän liian innoissaan, eli ei kuuntele kauhean hyvin ja roiskii ylivireellä menemään (mikä oli tietysti reilun kuukauden treeniloman jälkeen ihan odotettavissakin). Vaikka toko ja yhdessä tekeminen on Luumusta aina ollut hauskaa, loma vaan tuo oman särmänsä asenteeseen. Vitsi mikä asenne meinaan! Kyllä ihan pistää harmittamaan, ettei me olla kisakunnossa vielä, sillä niin tekisi mieli käyttää särmä hyödyksi ja metsästää tuloksia! No, me keritään kyllä, ja sitä ennen on tehtävä kuukausitolkulla pikkutarkkaa teknistä työtä seuruun ja kaukojen kanssa sekä liimattava muun muassa ruudun ja kiertonoudon sirpaleita yhteen. Motivaatiotreeniä pitää edelleen hypyn kanssa tehdä, ja virettä pitää tsekata nyt alkuunsa ainakin seuruun ja tunnarin kanssa. 

Näissä meidän lenkinoheistreeneissä on ainakin yksi hyvä puoli. Kun ei koskaan tiedä miten kauan Pikkukissa pysyy vaunujen seisahduttua hyvässä mielentilassa, on treeni suunniteltava todella lyhyeksi ja ytimekkääksi. Pikatreeneissämme olen todella oppinut tyytymään yhteen onnistumiseen, ja jos korjattavaa on ollut, sekin on hoidettu mahdollisimman tehokkaasti alta pois. Yksistä kiertonoutotreeneistä viisastuneena ei kannata olla hinkkaus kesken siinä kohtaa, kun pikkukissa alkaa availla äänijänteitään. Ei ole omiaan nostamaan niin mielentilaa kuin onnistumisprosenttiakaan. Niinpä treenisuunnitelmassa saattaakin lukea esimerkiksi puisto 1: merkki ja seuraaminen ja puisto 2: seuraaminen jatkuu, ohjattu TAI kenttä 1: luoksetulo, seuraaminen ja parkkis 1: luoksetulon mahdollinen korjaaminen, seuraaminen jatkuu. 

Siis ota? Lelu? No EN! 

No älä sit ota, mut kuva me otetaan joka tapauksessa.

Mitäs me sitten ollaan tehty? Luumu on tehnyt lähes joka kerta seuraamista, koska se on huono. Olen laskenut virettä, puuttunut poikittamiseen ja pidentänyt kestoa. Namipalkalla tehdään pääasiassa, teen äkkikäännöksiä vasemmalle, kävellään pitkiä suoria pätkiä, huomautan haahuilemisesta ja vaadin ehdotonta fokusta. Luumun mielentila on näissä meidän pitkissä seuruutreeneissä edennyt yli-innokkaasta roiskijasta välinpitämättömyyden kautta tarkaksi ja tunnolliseksi, ja sama kehityskaari on nähtävissä jokaisessa treenissä nyt. Kyllä me jossain kohtaa saadaan se tarkkuus ja tunnollisuus oletusasetukseksi, ja siihen päälle on hyvä liimata se asenne päälle taas. Nyt pitää vaan olla tarkkana sen tekniikan kanssa. Eihän meidän seuraaminen koskaan ole mitään erityisen hyvää ollut, mutta siihen Luumun osaamistasoonkin on tällä hetkellä vähän matkaa. 

Kiertonoudossa meidän pitäisi tehdä paljon hyppyjä ja nostaa motivaatiota estettä kohtaan. Palataan siihen, kun päästään "ihan oikeisiin treeneihin" jälleen, sillä estettä on ihan aavistuksen hankalaa kuljettaa vaunujen alahyllyllä tai repussa. Kiertonoudossakin olen sentään tarttunut härkää sarvista ja mennyt vähän korkeammasta kohtaa aidasta yli. Luumu on nimittäin joutunut kuuntelemaan, että pitääkö sen mennä kiertämään vai noutaa juoksuradalle juuri heitetty kapula. Vähän muistuttamalla saatiin tässäkin korvat päälle. Sen jälkeen onkin ollut agendalla asennot kierron jälkeen ja asennosta ohjattu noutaminen. Asennon valintaa helpottaisi todella paljon, jos ohjaaja muistaisi käyttää käsimerkkiä, kun se kerran sallitaan. (Toisaalta ohjaaja pyrkii myös ajattelemaan, että koiran pitäisi osata istua, seistä tai maata myös pelkällä äänimerkillä.) (Joo sori tästä ei ole videota, kun silloin kun sitä kuvasin, meni kaikki ihan pieleen (ts. Luumu ei kuunnellut yhtään), ja muutenkin seisoin itse koko ajan suoraan kiertotötsän edessä xP.)

Kaukoissa ollaan tehty kotona seiso-istu-vaihdon tekniikkaa. Luumulla on selvästi jo ajatus taaksepäin, mutta se ihan viimeinen loksahdus tästä puuttuu vielä. Tässäkin olen joutunut laskemaan virettä vähän, sillä takajalkatekniikan muistaminen on helpompaa, kun palkkaodotus on matalammalla ja vauhti hitaampi. Ja taas: kyllä sen asenteen siihen taas saapi päälle liimattua, jos nyt kaukoissa on asennetta tarpeen lisätä. Ulkona olen pitänyt vielä edessä palkkaa, mutta pakko se on jossain kohtaa testata ilmankin. Tuo vaikea vaihto vaan ei vielä ulkona pidemmällä matkalla toimi, ja on toisaalta hirveän epäreilua sitä sitten vaatia saati palkata sen (epäonnistumisen) jälkeen.

Ja tunnari tietysti - meidän lempilapsi! Sitä me ollaan "tokolomammekin" aikana sisällä tehty, ja täytyy sanoa, että on se Oili vaan semmoinen velho, kun korjasi meidän tunnarin sitä edes näkemättä! Olen varmaan monesti käynyt tämän jo läpi, mutta tässä vielä kertaalleen. Luumu opetettiin ensin nostamaan lähelle jätetty kapula, ja jättämään kauempana sijaitseva rivi rauhaan. Kun se otti oman kapulansa kerrasta, se palkattiin, ja kapulaa alettiin siirtää lähemmäs riviä. Lopulta se oli rivissä suoraan siinä keskellä ja kohta jo ihan missä vaan. Ajatuksena, että koira ottaa sen oman heti kun sen kohdalle osuu (mikä oli siis meidän ongelma, iänikuinen tuhtaaminen). Ja tässä harjoituksessa tehtiin vain palautusta, eli ei lähetetty kapuloille ollenkaan. Ollaan kokeiltu kokeenomaista tunnaria (ilman liikkuria tosin) myös ulkona, ja se on ihan täydellinen nyt! (Ja sormet ristiin, että tässä pätee sama kuin Luumulla muissakin jipoissa: kun se on kerran jotain oppinut, sitä ei tarvitse sille enää uudestaan opettaa.)

Voisinkin omaksi ilokseni kirjoittaa sellaisen kattavan postin meidän EVL-valmiudesta liikekohtaisesti. Heti vaan kun löydän siihen aikaa - don't hold your breath. Motivaatiota meillä kummallakin tällä hetkellä riittää, ja näiden pikatreenien perusteella on vaan kerta toisensa jälkeen todettava, että on se kuningas. Nimensä mukaisesti. 

Tässä vielä video ihan ekasta pätkästä, jonka Luumu teki tokolomansa jälkeen. Siis ihan ilman mitään purkamista tai mitään. Siitä vaan kylmiltään heti kun kentälle tultiin. Se oli ohjattu nouto, ja olin hiukka tyytyväinen! Vitsi mikä into :D Mitä nyt vähän unohtui pysähtyä merkille ja mitä nyt ohjaaja hiukka rajannut itsensä ja sen myötä kaikki perusasennot kuvaruudun ulkopuolelle, mut mut... (Plus mitä tehtiin ruudun kanssa yhtenä päivänä. Tarviin tähän paremman suunnitelman kyllä! Mut ihan ookoo kuitenkin tällä hetkellä.)

Äitin kaks lasta 

Voi syrän!

Veljesrakkautta ensi silmäyksellä

Ihana vauva-arki on täällä! Oli hyvä idea kotiutua siinä vaiheessa, kun sairaalavaatteet alkoivat tuntua päällä vähän turhan mukavilta. Mikäs siinä ollessa, kun ruoka tuotiin melkein vuoteeseen asti ja kaikkeen sai kysymällä ja kysymättäkin apua ja neuvoja. Vaikka vähän jännitti tulla kotiin, ollaan me kaikki täällä sentään vielä yhtenä kappaleena ja järjissämme. Itse asiassa Pikkulintunen on niin lunki veikko, että saan jopa vähän omantunnonpistoksia siitä, kun saan nukuttua niin hyvin ja kaikki vaan rullaa. Olo on mitä mainioin, ja elämä on ihanaa!

Ollaan nyt möllötelty melkein kaksi viikkoa kotona ja tutustuttu kaikki toisiimme vähän paremmin. Alun perin oli tarkoitus, että Luumu on Nallen luona hoidossa vielä pari päivää, kunnes ollaan vauvan kanssa kotiuduttu paremmin. Luumu päätti kuitenkin toisin, sillä vaikka se on ollut kymmeniä kertoja ihan hyvin samassa paikkaa mamman ja Nallen luona hoidossa, nyt se oli viimeisenä (kotiutumistamme vastaavana yönä) stressannut niin kovasti, että siellä eivät olleet saaneet nukuttua koira eivätkä ihmiset. Olen aina uskonut siihen, että koirilla on joitakin yliluonnollisia kykyjä - että ne osaavat lukea ajatuksia. Luin joskus aiheesta jonkun semitieteellisen julkaisunkin, jossa oli (Amerikassa?) tutkittu koirien reagointia ihmistensä kotiinpaluuaikoihin ja reittivalintoihin ym. Mulle aina välillä nauretaan, kun uskon tämmöisiin - mutta Luumu oikeasti tiesi! Se niin tiesi, että meille tulee vauva, ja että me tullaan perjantaina sairaalasta kotiin.

Ekana iltana

Niinpä lisästressin (koko yön kestäneen tärinän ja läähätyksen) välttämiseksi T kävi hakemassa Luumun kotiin samana päivänä ennen meitä, eli se oli siellä odottamassa, kun me tultiin kapsäkkeinemme ja vauvoinemme kotiin. En tosiaan suonut montakaan ajatuksenpuolikasta koko tutustuttamishetkelle, koska... no staffit ja lapset... Ne vähän niinkuin kuuluvat yhteen. Kyllä se silti jännitti tietenkin. Tulin ensin yksinäni kotiin, ja odotin lähes viikon "loman" jälkeen riemukasta jälleennäkemistä. Luumu oli ihan iloinen joo, mutta ei vastannut halipusi- ja leikkiyrityksiini oikein koko sydämellä. Vaan: Jo ihan pian se käänsi mulle selän ja meni eteiseen tuijottamaan ulko-ovelle! Siis se niin tiesti! T oli vauvan kanssa vielä tässä kohtaa alapihalla, joten Luumu ei mitenkään olisi voinut kuulla/haistaa/tajuta. Vaan se tiesi. Se tiesi ja se odotti. 

Niinpä kun toinen puolisko uudesta perheestämme lopulta saapui sisälle, Luumu oli aivan uskomaton! Hoin samaa asiaa illan aikana varmaan sataan kertaan, mutta se oli vaan jotain niin uskomatonta, miten Luumu otti Pikkukirpun vastaan. Se ei ole koskaan ollut noin rauhallinen ja noin nätisti. Se on tosi paljon sanottu koirasta, jonka perusmoodi on nelivetoinen katujyrä. Se ei yhtään meinannut rykiä vauvan päälle tai rumasti jyrätä, vaan tosi varovasti haisteli (ja naamaa tietysti yritti lipaista, sitäkin nätisti). Siinä me sitten vietettiin se ilta koko perheen kesken sohvalla, milloin vauva mun sylissä ja L Teemun, milloin päinvastoin tai kummatkin yhdessä sylissä. Luumu ei ollut yhtään mustasukkainen. Lähinnä vaan utelias, ja sitäkin itselleen vieraalla, rauhallisella tavalla. (Sittemmin se on myös varmaan arvostanut sitä, etteivät ne edes kilpaile samoista, oikeasti tärkeistä resursseista, kuten että kuka saa nuolla jogurtti- ja jäätelöpurkit.)

Facebookin selffiehaasteeseen kuvattua.
Onneks äitillä on kaks kainaloa!

Seuramiehen lisäksi Luumu on osoittanut taitonsa muun muassa toimimalla erinomaisena imetystukihenkilönä, imetystyynynä, puklarättinä, itkuhälyttimenä, kakkavaipan tunnistimena/tarkastajana, pihavahtina ja vauvan selkä-/jalkatukena. Luumu ei onneksi stressaa vauvan ääntelystä tai itkusta, kuten alkuun pelkäsin, mutta käy kyllä heti tarkastamassa että kaikki on reilassa. Ulkoa kuuluvia ääniä (erityisesti kaikkia auton oven paukahduksia) se kuuntelee entistä tarkemmin, ja on ovikellon soidessa entistäkin hurjempi. Meillä on jonkun verran käynyt tietysti vieraita nyt (jostain syystä pieni ihmisenalku kiinnostaa suuresti), ja jos ei oteta huomioon jatkuvaa lelujen esittelyä, Luumu on ollut ihan oma hurmaava itsensä.

Pari hyödykästä arkielämää helpottavaa temppua olen jo miettinyt jokapaikanhyöylän harjoituslistalle: kaukosäätimen ja kännykän noutaminen (aina väärässä paikassa) ja liivinsuojuksen etsiminen (aina hukassa). Olen joutunut myös pari kertaa miettimään mitä täällä ääneen juttelen, sillä tuliko kakka/paukku/pukla, mennäänkö vaihtamaan vaippa, ruvetaanko vaipanvaihtohommeleihin ja onko sulla nälkä sisältävät kaikki Muumiluulle tarpeettoman merkityksellistä sisältöä. 

Kuvattiin kiitoskuvaa, ja kuka taas valtasikaan valokeilan? 

Pihahetki pitkästä aikaan ihan kahdestaan.
Luumu arvostaa kuvailuja...

Rötväilyä 

Luumu ihmettelee, että laittoiko ne todella sen tonne pahvilaatikkoon..? 

Kuulin jotain semmoista että mennäänkö..?

Kaksi viikkoa on hurahtanut tooodella nopeasti täällä, vaikka juuri mitään ei olla tehty. Toki me ollaan katsottu kasapäin sarjoja ja leffoja ja syöty ihan hirveät määrät meille lahjoitettua suklaata. Viikon verran pidettiin päiväpetinä olkkarissa vuodesohvaa auki, ja rötvättiin koko vuoden edestä koko sakki. Aika pian mieli teki kuitenkin ihmisten ilmoille, ja kauppareissulle mukaan pääseminen tuntui ihan luksukselta. "Normaalia" elämää päästiin aloittelemaan onneksi aika pian, ja jo viikon kuluttua synnytyksestä päästiin ensimmäiselle lyhyelle vaunulenkille. Nyt parin viikon kuluttua käveltiin eilen jo hyvä viiden kilsan päiväsaldo, ja Luumukin pääsi lähes puolentoista kuukauden tokoloman jälkeen lenkin yhteydessä hiukan reenaamaan! (Voi rakkaus miten se olikin hauskaa; treenipäivitystä luvassa omassa postissaan!)

Vaunulenkkeily on sujunut yllättävän hyvin. Luumulla meni kaksi ja puoli lenkkiä, ennen kuin se tajusi, että vaunuissakin on renkaat! Sehän on aina ollut ihan maaninen kaikkien renkaiden kanssa. Kottikärryjä esimerkiksi on ihan turha edes kuvitella työntää, jos Luumu on pihalla. Jännästi sen vaununrengasmania tuli esille puistossa, jossa me ollaan paljon tokoiltukin. Se siis ryhtyisi ihan hullunkiilto silmissä kiertämään renkaita ympäri ja hyökkäilisi kohti. Kielsin kerran kovasti, ja kun se ei mennyt perille, otin vakavaan puhutteluun. Sittemmin olen ymmärtänyt, että rengasmaanisuutta esiintyy aina korkeammassa vireessä, ja se on vähän paikkasidonnaista myös. Meidän pihalla sitä esiintyy enemmän, ja sen yhden treenikerran jälkeen sitä tuli myös ilmi, kun Luumu jäi vähän kierroksille vielä. 

Ohituksia ei olla päästy vaunuilla vielä juuri treenaamaan. Yhden peruslenkkimme varrella ollaan ohiteltu pari kertaa pihallaan räksyttävää collieta, joka on Luumulle aina ollut paha rasti. Vaunuilla se sujuu kuitenkin paremmin. Ensinnäkin, koska collie ei välttämättä edes tajua, että vaunujen takana salamatkustaa pikkukoira, ja toiseksi vaikka tajuaisikin, Luumu on siellä suoralta katsekontaktilta piilossa. Olen jopa vähän ylpeä asennemuutoksestani ohituksia kohtaan, sillä odotan melkein innolla, että päästään rutiininomaisesti vaunujen kanssa hiomaan meidän ohitukset kuntoon. 

Vaunulenkkeily on toki ihan kivaa vaihtelua sisällä möllöttämiselle, mutta kyllä me kaikki odotetaan varmaan eniten, että päästään yhdessä pellolle taas. T on Luumun kanssa käynytkin, ja luonnon helmaan kaivaten kerran kateellisena iltasella keittiön ikkunasta katselin miten kaksikko siellä Aurajoen rannalla tarpoi. Tarkoituksenani on opetella käyttämään kantoliinaa ja rintareppua, ja näin lepuuttaa myös omia hermoja rakkaiksi käyneillä peltolenkeillä. Ensi viikolla mennään Pikkukirpun kanssa oikein Mammakeitaalle kantoliinaoppiin, josko sen jälkeen uskaltaisin kokeilla kantoliinailua ihan omine nokkinenikin.

Semmoista meille tänne kuuluu. Säätiedotuksia seuraillen rytmitetään päiviä lenkeillä, syömisillä ja nukkumisilla. Kamera on räpsynyt paljon, ja kimppakuvia Luu-Luusta ja Pikkulintusesta on nyt jo kymmenittäin. Eilen meillä kävi (tietysti jo) myös hovikuvaajamme Nani, ja kummatkin sällit olivat totta kai erityisen edustavia. Luumu on vielä aavistuksen paremmin ehdollistunut kameraan, mutta eiköhän Kirppukin pian opi ;) Tulevia valokuvauksia varten pitää myös naksutella Luumulle pistä pääkky siihen -temppu oikeasti kuntoon. Helpottaa hirveesti semmoisten bedroom eyes -tyyppisten kuvien suunnittelua xP Tässä sneak peek eiliseltä, ja lupaan laittaa myöhemmin vielä muitakin kimppakuvia veljeksistä.

Rockyä katsellaan yhdessä. 

Onko tässä uusi pari paitoja ja peppuja?

Maailmas mä heitän sijoiltaan

Ihan oikeaan perheeseen syntyi hän. Hoppu oli kova ja nälkä elämän.

Maailmas mä heitän sijoiltaan.
Sisintäs tuun ravistelemaan.