Sieltä se käsi tulee kohta auttamaan tai palkkaamaan

Niin huippufiilis! Käytiin äskettäin hallilla tekemässä hyvin suunnitellut ja vieläkin paremmin toteutetut treenit! Vasta paljon myöhemmin kotona muistin, ettei muistettu Luumun kanssa tehdä kaukoja, mut souvat. Mitä nyt yksistä kaukoista. Tehtiin kuitenkin luoksaria ja kummankin kanssa tunnaria. Mooi teki lisäksi vielä alkeistreeniä seisomaan jäämiseen, kun se on kaikessa hötäkässä jäänyt vähälle. Ja tietty perusasentoa. Sitä nyt aina.

Ajattelinkin ennen illan rientoja kirjoittaa nopeasti muistiin mitä vinkkejä saatiin kuun alussa Oililta siihen. Tässä on siis lähtötilanne, johon oltiin päädytty kaikkien niiden taikatemppujen jälkeen. Rautalangasta koitin kädellä vääntää, et perusasento on suora ja ennen kaikkea piirun verran edempänä kuin mihin Mooi luontaisesti hakeutuisi. Parastahan sen mielestä on jäädä klo 11 sojottamaan mun vasemman säären taakse. Tai vauhtiliikkeissä jonnekin väljästi kello seiskan kohtaan.

Tässä tuomiomme. Mooi selvästi haluaa nähdä mut paremmin. Tämä tulee ilmi siitäkin, että se saattaa jopa tullakin oikeaan paikkaan, mutta kenties vielä pakittaa vähän. Ja jos mulla on oletus siitä, että M ei ole tulossa oikeaan paikkaan sivulle (jää taakse), mä alan tosi herkästi keskivartalolla ja kädellä auttaa sitä - mikä ei kyllä tässä vie meitä nyt yhtään eteenpäin. Mooi ajattelee nyt tosi paljon sitä mitä se saa, eikä sitä mitä se on tekemässä. Kun se jää vähän taakse, se näkee paremmin mun käden, joka menee taskuun palkalle tai auttaa sitä oikeaan kohtaan > palkalle.

Olemme haastavien aikojen äärellä.

Nyt tehdään pelkkää sivullaoloa. Tyyliin oikeesti iltaruoat syödään sivulla. Toistellaan vaan käskyä siinä ja palkkaillaan istumisesta. Ei tehdä sivulletuloja sinänsä, vaan Mooi voi istua ja mä meen siihen viereen oikeaan paikkaan. Voin heilutella käsiä siinä perusasennossa - tämä ei tarkoita mitään, ja kun siihen ei reagoida mitenkään, palkataan. Kun tätä on tehty kuurina nyt jokunen viikko, voin ottaa askeleen eteenpäin ja kokeilla sivu-käskyllä, että onko Mooi tajunnut perusasennon paikan merkityksen. Jos jää edelleen taakse, mun kannattaa odottaa, jos se kuitenkin tarjoaisi eteenpäin tulemista. Yhtään ei nyt kyllä autella kädellä enää. 

Jos se ei vaan tule eteenpäin, voidaan käyttää jotain muuta apuvälinettä, kuten etujalkatargettia. Targetilla voidaan kääntyillä ympäri, ja tästä palkataan aina ylhäältä. Pitää kuitenkin muistaa varoa sitä kevyttä oikeaa etujalkaa: palkataan aina vain kun kummatkin jalat ovat maassa (Luumu tekee tätä muuten edelleen...). Sivulletuloja kannattaa nyt Mooin kanssa tehdä aina alkuun targetin kanssa, jotta ehdottomasti onnistuu. Back to Basics vaan, pentutreeniä nyt hetki (ihan tuttua meille *pyyhkii hikeä otsalta*). On kovin vaikeaa tulla sivulle, jos ei tiedä missä se sivu on. Tämä näkyi hyvin meidän joulukuun kisoissa. Vaikeaa on, Mooi pohtii, jäänpä tänne taakse niin sieltä se käsi tulee kohta auttamaan tai palkkaamaan.

Treenit ovat lähteneet menestyksekkäästi käyntiin. Aluksi piti olla hiukan kärsivällinen nytkähtelyn kanssa. Odottaa vaan, että Mooi ymmärtää, että ihan oikeesti tässä ei tarvi tehdä mitään. Että vaikka se käsky toistuukin, kyse on vaan nyt tässä istumisesta. Just tässä, ei viis senttiä taaempana. Ja ihan parin olkkaritreenin jälkeen testattiin samaa tänään hallilla. s-u-p-e-r. Kyllä se siitä, kyllä se aina siitä.

Oilin koulutuksen jälkeen, joka siis järjestettiin meidän "kotihallilla" TSAUlla, tuli kamalan nostalginen olo. Ei olla siis treenattu siellä kohta kahteen vuoteen, vaan käyty omatoimiajalla milloin missäkin ja lähinnä ulkona (ei nyt sydäntalvella tietty...). Mut nyt vihdoin kun tää päiväkodin aloittamisen jälkeinen elämä (kutsukaamme tätä uutta aikaa vaikka lyhenteellä jpk.) alkaa kohta toteutua meilläkin, pystyn taas suussani maistamaan kentän laidalla termarista ryystetyn aamusumpin ja tuntemaan villasukanpohjissa hiertävän kumirouheen. Kisatalkoohommat, täällä alkaa olla kohta yks semisti valmis työntekijä. Semisti sillee, et kuitenkin ehkä aikaisintaan syksyllä. Ehkä. Kääk. Muutankohan mä taas sit sinne hallille. Tuutte sit sieltä noukkimaan, jos ei missään näy.

Mooi on sitä mieltä, et olipa hauska koulutus :DD
Kuvat: Anne Saari.

Ja hei peeäs! Käy nyt viimeistään tilaamassa meidän uutiskirje, jos haluat etunenässä olla kuulemassa mun järkkäämistä tokokoulutuksista keväälle, kesälle ja syksylle! Suunnitelmat on tehty ja kohta ne julkistetaan, hui! Mä lupaan antaa sata prossaa. Annathan säkin?

5 (6) pointtia Juha Korrin seminaarista

Tosiaan keksin vuoden alusta käyttää Instan tarinaominaisuutta turhanpäiväisyyksiin, mutta myös hyvin tärkeiden (!) uutisten ja tietojen jakamiseen. Pulisin muun muassa eilen Naantalin koirakoulun kauniista peltotilamaisemista käsin livefiiliksiä Juha Korrin seminaarista. Kotiin päästyäni tein pikaisen katselmuksen muistiinpanoihini (joita on yhteensä 14 sivua!), ja jaoin tarinassa viisi mielestäni tärkeää seminaarissa esiin noussutta seikkaa. Olen ollut Juhaa kuuntelemassa joskus vuosia sitten (blogiarkistosta löytyy aiheesta useampikin teksti n. 03/2014), joten tiesin odottaa päräyttävää koulutuspäivää!

Siis mikä tää vesileimajuttu on (huutonaurua)?? 

Jaanpa nyt tätä viisautta oman aivomyllyni läpikäyneenä näiden viiden hätäisesti poimitun pointin kautta. Saa nähdä tuleeko mun koskaan ruodittua semmaa sen tarkemmin täällä blogin puolella, joten ottakaahan ainakin näistä vaarin - miksei mummonkin. Ja pysykää kuulolla Instassa @trulymadlydeeplystaffy tai Facessa @Sisältäähedelmälihaa, jos haluatte jatkossakin kuulla nää hyvin tärkeät tokoasiat asappia (sillä edellytyksellä että Instan tarinoiden linkittyminen äfbeen puolelle toimii, aina nimittäin ei...). 

Ootteko valmiina, tästä lähtee:

1. Erehtyminen on inhimillistä. Pitäisi hyväksyä se, että ihminen tekee virheitä. Myöskin kouluttamisessa. Kouluttaminen on aina vaikeaa. Mestareita ovat ne, jotka oppivat korjaamaan virheitään.

1. Treenit kannattaa aloittaa jollakin rutiinilla, joka voi olla vaikka jokin sana. Koira ei siis päättele, että treenit alkavat siitä kun auto pysähtyy kentän laidalle. Kisatilanteessa tällainen tokohommienaloitussana on erityisen tärkeä, koska näin koiran pystyy aktivoimaan työmoodiin silmänräpäyksessä juuri ennen omaa vuoroa. Näin ei ohjaajan tarvitse hermoilla tuntia aiemmin paikalle saavuttuaan, kun koira on täpinöissään jne., että tuleekohan tästä mitään. Koira ei siis saa itse päättää koska treeni tai tokohomma alkaa, vaan ohjaaja päättää. Käytännössä tämä vaatii sen, että kentälle mennään tekemään myös pelkkää rauhoittumista, mutta myös että niitä tokohommia voidaan tehdä missä tahansa. Aktivoivan rutiinin/sanan opettaminen on oma projektinsa.

1. Ajattele aina, että käsky on koiralle lupa suorittaa. (Juha ei tästä sinänsä puhunut, mutta...) tämä johtaa tekemisestä palkkautumisen ajatukseen. Kisatilanteessa erityisen tärkeää on ns. palkasta palkkaan -ajatus, joka on helppo toteuttaa, kun tekeminen toimii palkkana.

1. Juha puhuu paljon laumavietistä ja vieteistä ylipäänsä. Tokon puolella laumavietin lähin vastine voisi olla sosiaalinen palkka, joka ei ihan mene määritelmältään yks yhteen. Voisin kuitenkin ajatella, että samalla tavalla pystyäkseen hyödyntämään sosiaalista palkkausta täysin treeneissä saati kisoissa, tulee tämän teorian mukaan elää näiden periaatteiden mukaan, toimia oikein suhteen kannalta 24/7. Kaikki mitä koiran kanssa arjessa ja koska tahansa tekee, vaikuttaa suhteeseen, joka vaikuttaa taas treenaamiseen.

1. Erittäin tärkeää on vaalia koiran aktiivisuutta. Koiraa voi opettaa vaatimaan palkkaa. Ja kun koira haluaa palkkaa, se haluaa myös tehdä hommia.

1. Mut tuntevat tietävät että nää listat ei koskaa jää siihen mihin luvataan, eli tässä kuudes! Palatakseni alkuun ja ekaan pointtiin: Kaikilla meillä on välillä tai useamminkin tapana ajatella että mitä mä oon taas mennyt sössimään. Olemme hyvin itsekriittisiä, toki sekin kuuluu inhimillisyyteen. Toiset enemmän kuin toiset. Sen sijaan että ajattelisimme että mitä olenkaan mennyt ryssimään, meidän kannattaisi nähdä tilanne mahdollisuutena opetella korjaamaan omaa toimintaa. Siten meistä tulee mestareita. 

Tarkkasilmäiset huomasivat, että mun numeroinnissa 1-6 oli kaikki ykkösiä.
Leikitään että se johtuu siitä että kaikki 5 (6) pointtia ovat yhtä tärkeitä.
Oikeesti ei siis siitä, että olen teknis-layoutillisesti erittäin lahjakas. 

Ei varmaan tarvi toistella että hyvä seminaari oli. Harmitti että ei oltu koirapaikalla, mutta toisaalta Oilin koulutus oli vasta ihan viikko sitten. Ei olla niitäkään juttuja kunnolla ehditty ottaa käyttöön. Jospa tässä kevään aikana, mikäs tässä kiire valmiissa maailmassa, sanotaan, vaikka väkisin tuntuu että aina on kolmeneljäsosaa elämästä kesken, levällään ja kaikkiin ilmansuuntiin sojollaan.

Kuvat ovat joulukuun puolivälistä 2017.
Oli eeehana päivä!

Arjen komiikkaa

Mikä siinä on ettei kalenteria saa pidettyä tyhjänä? Yhtenä päivänä tällä viikolla mulla oli sovittuna menoja koko päiväksi oikeastaan kahdenkin päivän tarpeisiin, ja vaikka ne oli kivoja menoja, pää höyrysi jo puolivälissä. Kun pitää aamusta asti suunnitella heräämiset, koirien ulkoiluttamiset, lounaat ja päiväunet siten, että keritään PetVettiin tsekkaamaan Mooin möllöttimet. Että keritään sieltä suoraan puoli tuntia myöhässä jo tässä kohtaa aikataulusta tipauttamaan Kirputin mamman työpaikalle > hoitoon. Että keritään siinä jumaleissönin ruuhkassa (lumisade ja kelin tippuminen nollaan = total disaster liikenteessä) tiputtamaan Mooi kotiin, ulkoiluttamaan vielä nopsaan kummatkin (erityisesti koska just tällöin Luumulla oli armoton ummetus) ja suuntaamaan takaisin tuonne Turun liikenteeseen päästäkseni viettämään rentoa iltaa teatteriin ja ravintolaan.

Siinä kohtaa kun ajelin jo aikataulun lähes kiinnikirineenä takaisin Turkuun päin, yritin vaan rauhoitella itseäni. Enää ei ole kiire. Aikaa on hyvin. Parkkipaikka löytyy varmasti. Mut kun se kiire on jo kerennyt melskata päänupissa koko päivän, sitä ei niin vaan karistetakaan. Tiedättekö sellaisen kiireen tunteen, kun tuntuu et edes silmät ei liiku enää. Suoritat vaan puoliautomaatiolla niitä hommia, kun toinen aivolohko pikkuhiljaa rapistuu siinä samassa. Riksrakspoks. Siinä ei auta yrittää mitenkään rationaalisesti hokea itselleen (Kirputtimen sanoin) että hyvin tässä käy, vaan pitäisi kyetä pysähtymään ihan kokonaan. Nähdä ne lumihiutaleet sieltä lumisateesta.

Yhtenä tammikuisena tiistaina vietettiin vapaapäivää Turun Portsassa. 

Having said that, kiireestä valittaminen lisää kiireen tunnetta. Aion silti jatkossakin valittaa kiireestä, koska kuten jännityskin, se usein laukeaa sen tunteen esille tuomiseen. Vaikka en valituksesta siis luovukaan, yritän silti jatkossa haastaa itseäni entistä löysäranteisempaan kalenterintäyttöasteeseen. Enemmän löysää, vähemmän äkkinäisiä ranneliikkeitä. Pitäisi oikeesti niitä "viivapäiviä", että vetäisi kalenterista vaan ronskisti yli päiviä, jolloin ei oikeesti tehdä mitään etukäteen suunniteltua.

Mut arjessa on kyllä omaa komiikkaansa, erityisesti kiireessä. Tosin se naurattaa ehkä vasta jälkijunassa, mut onneks edes silloin. Esimerkiksi tuolloin silmien liikkeetkin jähmettäneenä päivänä mä kävelytin Luumua useaan otteeseen tuolla pihalla, jotta se saisi kakistettua sen tavaransa ulos. Eihän se hauskaa ollut meille kenellekään, mut mä mietin et miks just tänään. Miksi just kaikista päivistä tän ummetuksen pitää iskeä tänään (miksi just kaikista päivistä edellisenä päivänä mun piti antaa sille pitkän tauon jälkeen ihan valtava rustoluuklöntti)?

Mut tän sadattelevan ja vähän huolestuneenkin tunnelman kyllä pelasti jälleen arjen komiikka, jonka tarjosi tällä kertaa luontoäiti. Siis kuvitelkaa. Luumu kyykkii siellä lumipenkassa jotain kymmenettä kertaa ihan tuskassa, kun noin kolmen metrin päähän lehahtaa fasaanikukko. No Luumu ei sitä juuri edes huomaa (ihan kuin olisi jotain tähdellisempääkin tekemistä), mut olisitte nähneet sen fasaanin ilmeen. Kun se tajuaa laskeutuneensa kolmen metrin päähän potentiaalisesta mestaajastaan. Se ei saman tien lähde lentoon. E-hei. Se kävelee hitain, hermostunein askelin eteenpäin ja oikeesti pyörittelee päätään. Jos se olisi osannut viheltää itseään rauhoittaakseen, se olisi sen tehnyt. Hahaha, siis miks mä en saanut tätä videolle..?

Nojoo, päivä päättyi onnellisesti meidän kaikkien osalta. Fasaani jäi henkiin, Luumu sai lopulta asiansa hoidettua ja mä pääsin ajoissa kaupunkiin. Sain kuin taivaasta suoraan parkkipaikan ihan aitiopaikalta, ruoka oli hyvää, seura erinomaista ja teatteriesitys ihan kuolettavan hauska. Olispa kiva useamminkin tehdä tämmöisiä normaalien ihmisten juttuja... eiku ainiin ne viivapäivät hei!

Mä en oikeesti ikimaailmassa tajunnut mitä ne ruuhkavuodet tarkoittaa, ennen kuin ne sattuivat omalle kohdalle. Toki kaikkeen pystyy ihan oikeasti vaikuttamaan itsekin. Ensinnäkin mitä lautaselleen haalii (joo tässä olen vähän kyseenalainen mestari kyllä), mutta myös miten kaikkeen suhtautuu. Jännään ilmiöön törmäsin itse kun tuossa loppusyksystä saatiin onnekkaasti sovittua Kirpun pappan ja fammun kanssa sellainen viikottainen hoitosysteemi, että K menee aina noin kerran viikossa koko päiväksi heille hoitoon, jotta voin itse keskittyä töihin tai nauttia omasta ajasta. Ihanaa.

Mut miten onnistuinkin tämänkin luksuksen tärvelemään just sillä suorittamisella. Miten tosiaan. Aluksi käytinkin suuren osan "vapaapäivästäni" työntekoon. Sitten hoksasin, että jos saankin työt tehtyä pakettiin jo viikonloppuna/maanantaina, voin käyttää koko hoitotiistain omiin juttuihini. Ihanaa, koko päivä vaan omille jutuille. Voidaan mennä koirien kanssa hallille, voin käydä ihan rauhassa salilla muinakin kuin lapsiparkkiaikoina, voin lähteä vaikka luontopolulle. Lopulta pitikin taas kerran eräänä maanantaina viheltää tämä mun pohdiskelupelini poikki, sillä huomasin että ajatukseni tämän vapaapäiväni suunnittelemiseksi kiersivät ihan valtavan uuvuttavaa kehää. Kävisinkö samalla reissulla salilla kun vien Kirpun Kaarinaan. Vai kävisinkö koirien kanssa lenkillä. Mihin ja pidänkö irti. Ottaisinko sittenkin vain toisen mukaan ja käyttäisin toisen sitten kotona. Ja menisin vasta sitten salille. Mut salille pitää ehtiä ennen kolmea, koska mulla on sellainen ale-sopimus sinne. Ja jos mä meenkin hallille, niin sit en kyllä kerkiä valoisaan aikaan luontopolulle saati salille. Ja auta armias jos oli jotain työhommiakin jäänyt.

Miten oikeesti ihminen saa vapaapäivästäänkin tämmöisen oravanpyörän? Huh. Nyt viime tiistaina kävin salilla (oli ihan rentoa) ja tietoisesti jätin koirat ihan lyhyelle lenkille. Oli pakkastakin, niin en potenut siitä huonoa omatuntoakaan. Ja ompelin. Join kahvia, tein pikkuisen olkkaritreenin (koska halusin, ei koska koin että se pitää suorittaa), askartelin Mooille etutassutargetin perusasentotreeniä varten ja ompelin. Kuuntelin Game of Thronesin ykkösosaa BookBeatista ja ompelin. En kerinnyt käyttää koiria enää toistamiseen ennen kuin Kirppu tuli kotiin, mut en potenut sitäkään.

Aina ei onnistu... 

Kirppu on menossa päiväkotiin joskus tässä ennen kesää. Ollaan jonossa yhteen ihan täydelliseen paikkaan, ja vaikka olenkin nauttinut olla kotona näin pitkään (hän on nyt kolme kuukautta päälle kahden vuoden), olen ihan valtavan hyvin sopeutunut tähän päiväkotiajatukseen. Joskushan (aikaa sitten, for crying out loud) ajattelin etten mä koskaan ikinä halua laittaa häntä hoitoon. Mut niin se Siperia opettaa. Kaikella rakkaudella, lemmellä ja halauksilla - me odotetaan kummatkin sitä päiväkotoilun alkamista täällä ihan halleluujameiningillä. Hän tulee taatusti viihtymään, ja mä teen taas suuria suunnitelmia unelmieni toteuttamiseksi kaiken sen vapaa-ajan aikana, jota mulla tulee sitten olemaan neljästä viiteen tuntia joka päivä. Joka päivä! Sithän me vasta treenataan, luontopolkuillaan, retkeillään, valokuvaillaan, päivitellään blogia ja rentoudutaan täällä päivät pitkät. Eiku... siis töitähän me täällä sit tehdään!

Mooi... 

Edelleen vaikka tämä ajanpuute saa mussa aikaan sellaisia ainainkeriankeisia piirteitä, mä nautin kamalasti tästä kaikesta. Tunnen kai olevani elossa jotenkin, kun toisen käden sormilla yritän henkeni kaupalla pitää mielenterveydestäni kiinni ja toisella yritän handlata tätä lössiä. Mä kuitenkin nautin edelleen työstäni ja kaikista sivuprojekteistani sekä erityisesti tämän hallitun (?) kaaoksen luomasta vapaudesta määrittää oma aikataulunsa. Ja kun eilenkin sain työt vähän odottamatta pulkkaan ennen illan tunteja, karattiin Mooin kanssa pitkästä aikaa vähän pidemmälle juoksulenkille Metsämäen kautta Ilmarisiin ja sieltä Loukinaisten kautta kotiin. Joku on rakentanut Härkätien alkuun ihan valtavan, siis sellaisen puolentoista ihmisen korkuisen lumiukon, ja sitähän Mooin piti vähän komentaa. Eipä aikaakaan, kun meitä vastaan tuli nainen ihan valtavan samojedinsa kanssa. Vaikka mä otan nää ohitustilanteiden onnistumiset ja epäonnistumiset turhankin henkilökohtaisesti, en kyennyt muuta kuin nauramaan Mooin reaktiolle tässä. Jumankauta, nyt se lumiukko on saanut jalat alleen! Arjen komiikka, se on mielenterveyden pelastaja.

Pitää näihin valokuvaushetkiin keksiä kyl jotain uutta,
koska kummatkin vaan hirveesti odottaa palkkaa ihan naamat mutrussa.
Hymyileviä kuvia oli ihan mahdoton saada,
kun poseeraaminen on se "pakkopulla"
joka pitää suorittaa sen siistin jutun saamiseksi
(usein vapautus pienen luoksetulon kautta palkalle). 

Kakolan portilla.