Kisakuume nousee

Tulin juuri Vau Mumun ensiesiintymisestä ihmisten ilmoilla. Leipätyöni on sen verran yksinäistä puuhastelua, että on todella mukava Vau Mumun kautta tavata uusia ihmisiä, jutella koiramaisuuksia ja hypistellä yhdessä ihanuuksia. Ensi kuussa tavataan Taskussa ja helmikuussa Vantaalla staffien ja amstaffien harrastuspäivillä. Monen monituista ideaa saatiin tänään purkkiin, ja vielä on monen monituista toteuttamatta. Ja se juuri on ihanaa. Vau!

Meidän rauhaan kuuluu käsitöiden lisäksi koevalmisteluita. En tiedä miten paljon niihin nyt enää tässä vaiheessa voi valmistautua, mutta maanantaina pidettiin ainakin todella motivoiva treeni. Motivoiva se oli nimenomaan minulle, koska tehtiin paljon kehäänmeno- ja kontaktiharjoituksia, joista uskon todella olevan hyötyä sunnuntain kokeessa. En ole muuttanut meidän treenaamista nyt mitenkään radikaalisti, mutta olen kyllä ollut hiukan mustavalkoisempi sen käytöksen suhteen. Tai siis että eihän se koira rikki mene siitä, että sille kertoo kuinka tulee käyttäytyä. Nytkin maanantaina oltiin TSAUlla meidän kotihallilla (kylläkin hallin osassa, jossa ei olla ennen treenattu), ja nenä kävi, ja hihna kiristyi. Samaan tahtiin tuntui hiukan kiristyvän ohjaajan pinnakin, mikä ei ole tarkoitus. 

Konkreettisesti selitettynä laitan Luumun istumaan ennen kuin annan sille luvan mennä kehään. Se menee kehään minun kanssani kontaktissa. Olen selittänyt itselleni, että riittää kun se löysällä hihnalla kävelee minun kanssani - sen ei tarvitse tuijottaa minua koko ajan intensiivisesti. Aika näyttää ollaanko tässä vielä harmaalla alueella, eli pitäisikö sittenkin vaan vaatia sitä totaalikontaktia. Kun liikkuri näyttää mistä seuraava liike alkaa, me siirrymme sinne tässä kontaktissamme. Sitten otan Luumun kanssa siinä paikan päällä muutaman perusasennosta toiseen siirtymisen, painottaen käskysanaa, joka meillä on sama perusasennossa ja seuraamisessa. Näin Luumu on jo ennen liikettä (tai pitäisi olla) siinä mielentilassa, että kohta seurataan. Minulla ei ole mitään merkkejä muille liikkeille - tarkoitan siis, että en rapsuta Luumua vaikka vasemman korvan takaa, kun seuraava liike on liikkeestä seisominen jne. Sen verran olen sentään jo useamman kuukauden ajan liikkeitäni määritellyt, että jäävissä liikkeelle lähdetään aina vasemmalla jalalla, kun seuraamisessa lähtö tapahtuu oikealla jalalla. En kuitenkaan mitenkään usko, että Luumu huomaa tätäkään merkkiä. Jos se koira osaa teknisesti kaikki käskyt selkärangastaan, eikö se riitä..? Aika näyttänee tämänkin.

Lisäksi treenattiin maanantaina jäävien perusasennon ennakoimattomuutta. Miten sen nyt kaikkein hankalimmin sanoisi... Me kun oltiin viikko sitten perjantaina Salon Koirahallissa "kenraaliharjoituksissa", ja siellä Luumu ennakoi hyppyä lukuunottamatta kaikki loppuperusasennot. Niin ja sitten me treenattiin maanantaina myös hyppyä, koska aiemmin Salossa Luumu EI hypännyt... Ja kun ongelma on ennen ollut, että se hyppelee niitä esteitä ihan liiankin kanssa. Ota tästäkin nyt sitten selvää! 

Maanantain treenit olivat siis loistotreenit ennen kaikkea minulle, koska huomasin, että määrätietoisesti toimimalla koirakin toimii varmemmin oikein. Valtava oivallus, ja ihan hyvä että edes tässä vaiheessa tuli tajuttua ;) Palataanpas kuitenkin vielä pari päivää taaksepäin ja perjantain Salon Koirahalliin. Tehtiin siellä Terhin kanssa kisamaiset treenit, joissa kävin palkkaamassa Luumun kehän ulkopuolella aina kahden liikkeen jälkeen. Ei olla koskaan siellä isolla kentällä oltu, ja sellaista oli menokin. Pakka hajosi taluttimetta seuraamisessakin kivasti (NOT!), mutta liikkeestä toiseen siirtymiset kävivät yllättävän luontevasti. Luumu ei lähtenyt hyppelemään estettä omin luvin, mutta veti kyllä loppupuolella ennen jotakin liikettä mielenkiintoiset hepulilaukat minun ja liikkurin ympäri. Videolla kuuluu minun vaimeat "täällä"-määkimiset, kun ihan olisin voinut jämäkästi sanoa sille, että nyt jätkä loppui pelleily. Huooh. Itselleen vaan ei voi välillä mitään! Maanantaina pystyin jo korjaamaan omaa toimintaani, ja saman tulisi jatkua nyt loppuviikko. Salon Koirahallista nappaamallani (tai itse asiassa Teemun nappaamalla) pätkällä voi viihdyttää itseään täällä.

Korjasin noita jäävien perusasentoja treenaamalla niitä jo Salossa, ja seisomisesta on video tässä ja maahanmenosta tässä. Hiukan meni turhaksi hinkkaamiseksi, mutta kun jos sitä onnistumista ei vaan tule, niin mitä tehdä..? Seuraamisen hajoamisesta olin ehkä eniten järkyttynyt, ja tehtiinkin vielä lopuksi helppoa seuraamista nami kädessä ja sitten välipalkalla. Tästä videosta näkee, että paaaljon tiuhemmin saisi välipalkata... sitä on vaan siinä tilanteessa vähän sokea. Mietinkin, että pitäisikö hieroa lihapullan hajua vasempaan kämmeneen juuri ennen koetta, jotta mielenkiinto pysyisi yllä - en kuitenkaan ihan tosissani! Uskon, että noilla kontaktivirittelyillä saadaan vire ja tekemisen meininki kuntoon. 

Tuntui kuitenkin, että tuolla Salossa Luumulla oli muutenkin jännän uuden paikan aiheuttamien vibojen lisäksi ihan vaan konkreettisesti liikaa energiaa. Tehtiinkin maanantaina ennen ysin aamutreenejä puolen tunnin metsälenkki, jossa Luumu sai hepuloida mielensä mukaan. Ja senhän se teki. En tiedä vaikuttiko asiaan, mutta aion tehdä saman hepulilenkin myös sunnuntaina ennen koetta. Eipähän aiheudu ainakaan sitten liikunnan puutteesta nuo kiitolaukkakierrokset kehässä! Oli muuten muutenkin aika mahtavaa herätä maanantaina aamulla ihan "ihmisten aikaan". Tuntui, että aurinkokin paistoi ihan vain meille. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Sepän pajalta menossa muonamiehen mökille 

Vanhalinnan portinvartijan mökki 

Viimeiseksi vielä kuva meidän viikonlopun lettukesteistämme.
Luumu osasi jo käyttäytyä kodassa niin kuin koiran kuuluu, ja sai siksi osallistua
(tämä ei ole ennen ollut mikään itsestäänselvyys...).
(C) Lotta Kiikeri

Käytiin viikonloppuna myös Teemun isän, Arin luona testaamassa uutta hierovaa tuolia (ja vaihtamassa vanhaan kunnon Atiin talvikumit alle). Makasin tuolissa melkein vaaka-asennossa, silmät kiinni, kädet käsinojien uumenissa. Tuolin rentouttava hierontaohjelma oli juuri alkanut, ai mitä luksusta! Eikö rinnalleni lennä kuitenkin Arin papukaija Junnu, ja perässä sekunnin sadasosassa rymistää 19 kiloa staffin ruhoa. Käteni olivat kiinni käsinojien "hierontakoloissa", enkä ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Lintu lensi tietysti pois, mutta sen kiinni saadakseen Luumu päätti ponnistaa lisää vauhtia naamaltani. Rentouttavasta hierontahetkestä poskeeni jäi vereslihaiset kissanviikset ja pieni mustelma toiseen silmäkulmaan. Mielessä käväisi jälleen, että miksi en tosiaan hankkinut sitä kultakalaa staffin sijaan... Kun pienen äksidenttimme jälkeen käväisin blogissa ja näin viime tekstiin jätetyt kommentit, muistui taas mieleen, että ei tämä elämä niin kovin kamalaa olekaan. Kiitos.

Mutta kun en itsekään tiedä mitä haluan...

... ja se pitäisi kertoa koiralle! Lupasin, etten tee tästä kisavireestä nyt mitään ongelmaa, mutta teinpäs kuitenkin! Eilisten treenien jälkeen jäi aika paljonkin sekava fiilis. Luumu oli siis ihan tavalliseen tapaansa höpsö (mussutti muun muassa jotain hallin matolla olevaa kuivunutta pissaa ihan suu vaahdossa), mutta kuitenkin toisaalta ihan mukana. Pitäisi vaan olla mustavalkoisempi siinä, millaista käytöstä haluan treenitilanteissa. Myönnän, että ollaan varmaan huhtikuusta asti keskitytty treeneissä nimenomaan siihen vireen nostattamiseen, että tehdään täysillä ja että koko ajan on hirveän kivaa. Ja jos Luumu on näyttänyt siltä, että hajujen haisteleminen on kivempaa kuin treenaaminen, olen kyllä näyttänyt sille miten tyytymätön käytökseen olen. Olen nimittäin passittanut sen jäähylle häkkiinsä tai autoon, ja onhan se toiminutkin. Varsinkin muutaman jäähyn jälkeen häkistä on tullut treenikentällä innokas ja läsnäoleva Luumu. 

Silmäni avautuivat kuitenkin eilen, kun sain näistä asioista hiukan (ansaittua) läksytystä. Vaikka jäähyttäminen toimisi treeneissä, ongelmia tulee, kun Luumu perseilee koetilanteessa. Enhän silloin voi viedä sitä jäähylle, ja antaa kerta toisensa jälkeen uusia mahdollisuuksia käyttäytyä paremmin. Kyllähän Luumun on jo treeneissä opittava siinä tilanteessa korjaamaan käytöstään. Olen ehkä liikaakin erotellut treeni- ja koetilanteen mielessäni, ja tyytynyt siihen, että vain "kisamaisissa" treeneissä voin pyytää moitteetonta käytöstä. Tunnen melkoisen piston omatunnossani, kun ymmärrän, että niinkin yksinkertaisia asioita kuin halliin menoja löysällä hihnalla olisi pitänyt treenata alusta lähtien. Kyllähän meillä istutaan kotoa ulos lähtiessä nätisti oven takana, mutta miksi en ole vaatinut samaa halliin mentäessä? Taisi olla jo joskus pentuvaiheessa, kun lakkasin treeneihin mentäessä vaatimasta hihnakäyttäytymistä... Koska Luumu haluaa mennä hallille niin kovin, niin se kiskoo sinne lähes henkihieverissä. Hävettää myöntää, mutta pidin asian korjaamista liian isona asiana - tyyliin, että se nyt on vaan näin, eikä asialle voi tehdä mitään. 

Toinen asia - haisteleminen treenitilanteessa! En ole puuttunut mitenkään älyttömän aktiivisesti haistelemiseen... tietty nyt sillä tavalla, että ihan kesken liikkeen ei tule tehdä mitään muuta kuin mitä pyydetään. Ja koska Luumu on yleensä niin korkeassa vireessä, eihän se silloin mitään muuta teekään. Mutta kaikki ne väliajat, ja etenkin treenin alussa. Toki Luumu on treeneissä pidemmät väliajat häkissä tai autossa, mutta väkisinkin tulee hetkiä, jolloin olevinaan treenataan, mutta vaihdetaan palautetta treenikaverin tai kouluttajan kanssa. Vaikka ei juuri sillä kerralla olisikaan kisamaiset treenit, eikö koiralle ole selkeämpää, jos samaa "nyt ei haistella eikä pelleillä" -käytäntöä sovellettaisiin aina treeneissä? No tietysti. Ja eikö hihnassa käyttäytyminen kaikissa tilanteissa edesauta sitä, että Luumu käyttäytyy hihnassa hyvin myös kokeessa? No tietysti. 

Näiden itsestäänselvyyksien lisäksi minun pitää puuttua myös siihen, kuinka annan Luumulle negatiivista palautetta. Kun se hölmöilee, minun on opittava kertomaan sille rauhallisesti mutta jämäkästi, että en halua sen käyttäytyvän sillä tavalla. Olen jo hiukan päässyt yli siitä, että ottaisin perseilyn henkilökohtaisesti (pääseekö siitä koskaan täysin yli..?). Toki huonosti käyttäytymisestä jää huono fiilis, mutta se pitää päästä nollaamaan onnistumisella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kun annan negatiivisen palautteen > Luumu lopettaa hölmöilyn, niin sitten antaisin positiivisen palautteen (iloinen kehu) heti perään siitä hyvästä, että se nyt lopetti sen pelleilyn. Koska eihän sen olisi pitänyt pelleillä ensinkään! Itse olen täällä blogissa moneen otteeseen huudellut, että staffi on siitä mainio treenikumppani, kun ei se ole mistään moksiskaan. Siis että kun sille ei jää traumoja, sille voi sanoa, ja se tekee täysillä. Kuitenkin itse välttelen Luumulle pahan mielen aiheuttamista negatiivisen palautteen muodossa, vaikka se olisi täysin oikeutettua. Ehkä en pelkää kuitenkaan niinkään sitä, että Luumulle tulisi paha mieli, vaan sitä, kuinka paha mieli minulle tulee, jos joudun ojentamaan sitä. Ja nyt ei tietenkään ole kysymys mistään sen kummallisemmasta kuin rauhallisesta torumisesta. 

Tärkeitä asioita, ja tulen taatusti kiinnittämään näihin jatkossa huomiota. En kuitenkaan voi muuttaa nyt 1,5 viikkoa ennen ensimmäistä koetta meidän treenaamista mitenkään radikaalisti, mutta voin toki harjoitella treenien yhteydessä rauhallisesti kehään menemistä ja liikkurin kanssa puhumista koira koko ajan kuulolla. Huooh. On se Luumu hyvä koira, itse olen vaan välillä niiiin hukassa.

Tyypin uusi helmineule.
Tajusin, ettei me voida kuitenkaan ottaa tätä käyttöön,
koska se on mallikappale. 

Joskus olisi kiva, jos Luumu ei ihan koko ajan olisi
niin kiinnostunut siitä mitä milloinkin tehdään. 

Pakko tunkea ihan joka paikkaan... 

Oon mukana kuin...  

Välillä ommeltiin jotain ihan muuta...
Ja Muumu tietysti assarina.

Voitto kotiin mölleistä

Taisin juuri sunnuntaina kehuskella, etten ole vuosikausiin ollut kipeänä. Ei olisi kannattanut, sillä nyt sain vuosisadan flunssan! En muistanutkaan miten mieltäylentävää on herätä aamulla kyvyttömänä hengittämään, poskella kuivunut kyynel ja räkä. Ja tapani mukaan sain kaupanpäällisiksi jonkin sortin korvatulehduksen, joka kiusasi ensin toista korvaani ja sitten siirtyi toiseen. Tässä mitään antibiootteja silti tarvita. Suomalaisella sisulla, buranalla ja finrexinillä mennään eteenpäin! Sattumaako vai mitä, mutta minulla ei ole ollut käännöstöitä nyt kahteen päivään. Tällaista hiljaisuutta ei ole ollut moneen kuukauteen. Jotenkin se universumi vaan tietää...

Koiranomistamisesta ei kuitenkaan niin vaan oteta sairaslomaa, ja eilenkin oltiin lähes tunti pakkasen puremassa metsässä. Treenejä meillä ei sentään ollut, enkä olisi kyllä mennyt, vaikka olisi ollutkin. Meillä oli niin tiukka kisamainen viikonloppu (ehkä liiankin tiukka..?), että tarvitsemme siitä toipumista molemmat. Harmittavaisesti sattui samalle viikonlopulle ensin lauantain möllit ja sitten sunnuntaina oltiin liikkurikoulutuksessa harjoituskoirakkona. Kerron ensin mölleistä.

Vanhalinnassa ystävänpolulla 

Vanhalinnan punainen lato

Möllit järjestettiin Liedon asemalla Turun Seudun Koirakeskuksessa, jossa meillä on pitkä historia Luumun kanssa pentukursseilta ja tokon alkeista. Ei olla siellä kuitenkaan vähään aikaan käyty, ja onnistuinkin aamupäivän aikana keräämään melko lailla jännitystä vatsan pohjalle. Päästiin paikan päällä tutustumaan kehään, ja otin siellä muutaman lyhyen seuruun, jäävän ja paikallaolon. Luumu oli toisaalta läsnä ja tekemässä sata lasissa, mutta toisaalta taas millisekunnissa se ehti jo sählätä ympäriinsä. Möllit olivat meille todella haastavat, sillä meidän jo istuessa siinä paikallaolorivissä, selitettiin kuinka nämä möllit toimivat ja mitä esimerkiksi luoksepäästävyydessä tapahtuu. Luumun on ihan kamalan vaikeaa pitää keskittymistä yllä, jos joudutaan odottelemaan kovasti. Se olisi ollut muutamaan otteeseen lähdössä siitä, ja muutaman taikatempun jouduin tekemäänkin, että sain sen pysymään siinä ja valmiina tuleviin koitoksiin. 

Luoksepäästävyydessä Luumu meni tapojensa vastaisesti tuomaria hiukan vastaan haistelemaan, mutta parempi tämäkin kuin että olisi lähtenyt toiseen suuntaan. Paikallaolossa oltiin keskimmäisiä (mitä ei olla harjoiteltu kuin ihan kerran, pari) kuudesta tai seitsemästä koirasta. Jännitti IHAN TÖRKEÄSTI, jalat ihan tärisi. Yritin tehdä rauhoittavia eleitä ollessani siellä 20 metrin päässä (lipoin huulia ja haukottelin), mutta en tiedä kuinka paljon Luumu niitä tarvitsi. Lähes samantien Luumun vierestä lähti koira omistajansa luokse ja lopussa alkoi reunasta joku vinkua. Luumu makasi kuitenkin varman oloisesti, mistä ei voi olla kuin ylpeä.

Oltiin yksilöliikkeissä kolmansina, ja vein Luumun tässä välissä pissalle ja autoon rauhoittumaan. Kun meitä edeltävän koiran suoritus oli noin puolessa välissä, hain Luumun autosta kehän laidalle. Nelivedolla mentiin kehään, ja sekä korvat että mieli oli Mumelolla jossain ihan muualla. Haastavaa meillä onkin, kun hihnassa seuraaminen on ekana, niin Luumu ei varmaan ihan kunnolla tajua tässä vaiheessa, että työnteko alkoi jo. Pitäisi varmaan harjoitella enemmän sitä vinkkiä, jonka saimme viimeksi mölleissä. Eli että seuruuttaa koiraa jo vähän matkaa ennen kehää, jolloin seuruu vaan luonnollisesti sitten jatkuu siellä kehässä. Hihnassa seuruu oli ihan ala-arvoista, Luumu hyppelehti milloin edessä, milloin kokonaan toisella puolella. Lisäksi se haisteli maata vähän väliä, eikä olevinaan tajunnut mitä nyt kuuluu tehdä. Huooh.

Vaikeaa oli meille myös kommenttien vastaanottaminen. Oli todella hyvä saada kommentteja ja palautetta omasta tekemisestä, mutta siinä tilanteessa liikkeiden välinen aika tuntui sekä itsestä että Luumusta pitkältä. Yhdessä välissä Luumu lähti kehän ulkokulmaan jättämälleni treenikassille ihan täysillä (oikeassa kokeessa se olisi ollut kehästä poistuminen ja hylsy..?), koska ei vaan enää jaksanut hengailla ilman tehtävää ja ajatteli hakea palkkansa itse. Hah. Onneksi se tuli heti kun huusin, ja en voinut muuta kuin pistää melkoiset bileet pystyy, että tulithan sieltä! Koko koe meni meillä taas murkut pöksyissä -fiiliksissä, esteenkin Luumu olisi hypännyt juuri ennen liikkeen alkua, ellen olisi pannasta sitä jarrutellut. Yritin toimia siten, kuin kokeessakin toimisin, eli että en liikkeiden välissäkään ohjailisi Luumua konkreettisesti vaan sanallisesti. Loppua kohden Luumu hiukan sai juonen päästä kiinni, ja jossain vaiheessa palautetta kuunnellessani se istui nätisti siinä vieressä. Ihmeitäkin voi tapahtua näemmä. 

Luoksepäästävyys     9, kerroin 1

Paikalla makaaminen     10, kerroin 3

Seuraaminen kytkettynä     6, kerroin 2

Seuraaminen taluttimetta     9, kerroin 4

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä     10, kerroin 2

Luoksetulo     9, kerroin 3

Seisominen seuraamisen yhteydessä     10, kerroin 2

Estehyppy     10, kerroin 2

Kokonaisvaikutus     9, kerroin 1

Yhteensä 183 pistettä! Wuhuu! Taluttimetta seuraamisesta lähti yksi piste, kun lopun perusasento jäi askeleen verran taakse. Mietinkin, että onko parempi vaan jättää se sinne taakse, vai antaa ylimääräinen käsky perusasennon korjaamiseksi? Vähän samaa ongelmaa luoksetulossa - lopun perusasento oli oikein kunnolla vino > Luumu jäi parempiin asemiin katsomaan, että mistä suunnasta se palkka oikein tulee... Kokonaisvaikutuksessa kommenttina oli, että on hyvä kontakti ja että Luumu tekee iloisesti. Oikeassa kokeessa ei kuitenkaan saa ihan näin kovaäänisesti palkata, vaan siellä se on "hillitty palkisteminen". Onhan se ihan totta, kyllä meinaan desibelit nousivat kehässä meidän siellä tehdessä, mutta ajattelin sen niin, että koska nämä ovat Luumun ekat kisat ilman minkäänlaista konkreettista palkkaa, ainakin sosiaalisen palkan pitää olla suurenmoinen :D 

Näillä pisteillä voitettiin koko möllit, ja olin kyllä yllättynyt! Vaikka jonkin verran ehdin muiden suorituksia seuratakin, en olisi uskonut. Sain valita palkintohyllystä minkä vaan palkinnon, ja kotiin meidän kanssa lähtikin Top Caniksen 2,5-metrinen nahkainen monitoimitalutin! Vau! Palkinnon lisäksi käteen jäi jonkinlainen varmuus siitä, että vaikka sitä tuomarikommenttia tulisikin liikkeiden välissä melko lailla, kyllä Luumu sen kestää. Vähän huonosti, mutta kestää kuitenkin. Ja ajan kanssa se siitä vaan paranee. En vaan saa jättää treenikassia ihan siihen kehän laidalle näkösälle... Lisäksi huomasin, että kamalasta jännityksestäni huolimatta en itse mennyt lukkoon, ja mikä parasta - ei mennyt Luumukaan! Huomasin myös, että mitä ennemmin koe hallille saapumisen jälkeen alkaa, sitä parempi. Turha odottelu ja hallilla seisoskelu vaan stressaa meitä kumpaakin, ja Luumu käy ihan vallattomaksi. Liikkeitä ei kannata siinä ennen koetta viritellä/treenailla mitenkään paljon, yksi lyhyt paikallaolo, kerran kummatkin jäävät ja muutama iloinen perusasentoon pyyntö - siinä se on. 

Olin Luumun möllikestävyydestä niin riemuissani, että ilmoitin meidät kuitenkin siihen kahden viikon päästä TSAU:n hallilla järjestettävään kokeeseen. Oli viimeinen ilmopäivä, ja kello oli jotain kahdeksan. Toisaalta toivoin, ettei tilaa enää olisi, toisaalta taas... No, sinne mennään sunnuntaina 3. marraskuuta (ne on muuten samalla seuranmestaruuskisat!), joten jos kaipaatte erinomaista viihdettä, tervetuloa katsomoon ja meidän tukijoukkoihin! Haastavaa tulee olemaan liikkeestä toiseen siirtymiset, ja se, etten voi käpälöidä Luumua kovasti liikkeiden välissä, ainakaan kaulapannasta. Jaiks!

Lauantai-iltana katseltiin yhdessä Sateentekijää. 

Siluttelin Luumua, ja mietin että on mulla vaan mahtava koira. 

Tyyppi nukahti lempipallonsa kainaloon.
Pallo on Mimmiltä meille jäänyt, ja näyttänyt joskus tältä. 

Sunnuntaiaamupäivällä suuntasimme TSAU:n hallille liikkurikoulutuksen harjoituskoirakoksi. Meitä ALO-koiria oli 3 kappaletta, ja koulutus oli edennyt siihen vaiheeseen, että tehtiin ihan koemaiset suoritukset täyspitkine paikallaoloineen ym. Mietin kyllä mitenköhän Luumu jaksaa, kun eilenkin mentiin siinä äärirajoilla, ja olihan se paketti kieltämättä vielä enemmän levällään kuin lauantain mölleissä. Luoksepäästävyyden Luumu suoritti tosi mahtavasti. Ei liikkunut yhtään, eikä ollut moksiskaan, vaikka tuomari silutteli naamastakin. Paikallaolossa otin hihnan irti ihan hiukan liian aikaisin, jolloin Luumu joutui hiukan istumaan siinä ja odottamaan... ja se tekikin siinä pikku pyrähdyksen ennen kuin istahti jälleen paikoilleen. Noloa! No... itse paikallaolo meni ihan priimasti - Luumu siellä makasi kylmällä hiekalla, vaikka kummatkin ALO-koirat välillä istuivat. Lisäksi oli kiva huomata, etten itse jännittänyt läheskään niin paljon kuin lauantain mölleissä. 

Oltiin yksilöliikkeissä ensimmäisinä, ja kävin palkkaamassa Luumun siinä välissä äkkiä kehän laidalla repimisleikillä. Kun mentiin kehään, olinkin ihan hengästynyt. Piti vetää muutaman kerran henkeä, ennen kuin pystyin vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen valmis. Kytkettynä seuraaminen meni vielä enemmän ketuille kuin edellispäivänä. Irti Luumu seurasikin jo paaljon paremmin. Luoksetulosta saatiin paljon kiitosta (iloinen, nopea, tasainen vauhti, hyvä perusasento). Liikkeestä seisominen olisi saanut olla vähän terävämpi (otti vielä pari askelta käskyn jälkeen). Muuten ihan kelpo suoritus! Kouluttajamme Elina sanoi jälkikäteen, että kyllä siitä varmaan ykköstulos olisi tullut. No ihan tyytyväinen saa olla siis! Ja onneksi kuulin vasta jälkikäteen, että liikkurikoulutuksen tuomarimme oli itse Ralf Björklund! Kuvittelin meinaan koko ajan, että tuomarikin on joku koulutettava... olisi jännittänyt varmaan kympisti enemmän ennen koetta! Huhhuijaa! Loppukommenteiksi saimme Björklundilta, että Luumu tekee iloisesti töitä, ja sitä on mukava katsella. Seuraamisessa paikka on välillä vähän hakusessa, mutta että ei sen tässä vaiheessa niin väliäkään. Mahtavaa. Kuten meille sanottiin mölleissäkin: "Janina ja Luumu staffimaiseen tapaan suorittivat kaikki tai ei mitään -taktiikalla", niin kyllä mieluummin taistelen sen ylävireen, energiapommin ja iloisen veitikan kanssa. Siis tarkoitan tällä, että vaikka Luumulla onkin välillä ja aika useinkin niitä energiansa kohdentamisvaikeuksia, niin tekee se aina mielellään töitä!

Tätä vireasiaa jäin kuitenkin pohtimaan jälkeenpäin. Siis että kun Luumu on jopa vähän turhan energinen tuolla kehässä. Ja kun sillä ei olisi mitään väliä, jos voisimme vaan suorittaa liikkeen toisensa jälkeen... Mutta kun pitää välillä kuunnella sitä tuomaria ja ja ja... Nytkin tuossa liikkurikoulutuksessa Luumu lähti joidenkin liikkeiden välissä hyppelemään sitä estettä siellä ihan itsekseen (kerran hyppäsi ja tuli sitten takaisin), ja kerran lähti haukkuen ihmettelemään siellä kehän laidalla istuvia muita liikkurikoululaisia (haisteli yhden miehen kädet läpi)... Ymmärrän kyllä, että Luumu oli sunnuntaina jo väsynyt, ja ainakin tuo ihmisten haistelemaan lähteminen oli mielestäni ihan sijaistoiminto sille, että se oli vaan väsynyt tekemään noita liikkeitä kokonaisina. Mutta kun Luumun on oltava hyvässä vireessä ja innokas kehään mennessä, koska jos se ei halua tehdä hommia, se ei myöskään niitä tee. Toisin sanoen en uskalla lähteä koetilanteeseen matalavireisen Luumun kanssa (onko sellainenkin olemassa?), koska en usko sen millään jaksavan suorittaa liikkeitä, jos palkka ei ole super. 

No joo, en ehkä tee tästä nyt suurempaa ongelmaa kuin se onkaan, sillä ajan kanssa ja kun meillä on enemmän koetilanteita takanamme, Luumu taatusti tajuaa mistä on kysymys. Siis että ne työt voi tehdä kerralla loppuun asti ilman että siinä välissä täytyy käydä hyppelemässä esteitä tai hölmöilemässä jotain muuta. Tärkeää on nyt, ettei itselläni mene hermot sen pelleilyyn, vaan että koetilanne pysyisi mahdollisimman hauskana huolimatta siitä, mitä hölmöyksiä Luumu milloinkin keksii. Ihan hyvin nyt ainakin koen onnistuneeni tässä. Mölleissä kun Luumun hihnassa seuraaminen meni ihan pipariksi, huomasin, että mitä enemmän se pelleilee, sitä leveämmäksi hymyni kasvoi. Ja onhan Luumussa ainakin viihdearvoa. Nytkin liikkurikoulutuksessa kun se lähti hyppelemään estettä omin luvin, "yleisöstä" kuului naurua! Ei sitä kovin usein toko-kokeessa pääse kuulemaan :DDD Häntä pystyyn ja kohti uutta komediaa!

Tätä kapulaa ei voi nostaa.
Se on ällö! 

Sain tänään Saksasta tilaamani nivelravinteet!
Makanan 100 % HCL-glukosamiini, MSM-rikkivalmiste
ja kondroitiinisulfaatti. 

Ei mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko oli laittaa kuva!
Tällaiset talvibuutsit ostin viikonloppuna!
Nämä on niin mahtavat, että aion käyttää näitä vielä mummonakin :DDD

Ruutukuningas ja muut kuvakortit

Meillä on Luumun kanssa kaikki onnistuu -päivä. Omalla kohdallani se tarkoitti heti aamusta sitä, että sain Naperolle tungettua matolääketabletin (lähes) ensimmäisellä yrittämällä kurkusta alas! Selvisin toimenpiteestä vain yhdellä pikkuruisella pistohaavalla peukaloon, ja se on jo jotain sen. Pari viime kertaa olen onnistunut yllättämään kissapedon kesken unien: silitys > haukotus > nappi naamaan ja hups! Sinne meni matolääke. Tällä kertaa Napsu oli ilmeisesti varautunut tähän yllätyshyökkäykseen, ja vääntämiseksihän se vähän meni. Mutta vähän vaan, ja olen tästä erityisen ylpeä! Luumun matolääkekuuri (Axilur) kestää kolme päivää, ja vähän se on tupannut olemaan nykyään taistelua senkin kanssa. Ennen nappasi tabut kämmeneltä herkkujen lomassa, mutta on tainnut iän myötä olevinaan viisastuakin. Joskus jaksan murskata tabletin sapuskan sekaan, mutta tällee kurkkuun sujauttamalla ja hiukan kaulasta sivelemällä tabletit tulee nieltyä varmemmin. 

Joku linssilude siellä taustalla... 

Hei, mutta ei pitänyt puhua matolääkkeistä, vaan siitä miten meillä onnistuu tänään kaikki! Luumu oli ihan superhyvä treenikaveri viime viikolla ensimmäisissä DOXX-hallitreeneissämme. Jopa niin hyvä, että lauleskelin koko kotimatkan auton radion tahtiin mitä sieltä ikinä vaan soitettiinkin. Jopa mainosten ajan oli pakko hoilottaa. Oli vaan niin superfiilis! Ja mistä superfiilis sitten perimmiltään johtui...? No kun tein Luumulle niin älyttömän helpon treenisuunnitelman, että pieni älykääpiönikin pystyi suoriutumaan siitä uudessa ja ah-niin-innostavassa paikassa. Helpossa treenisuunnitelmassamme oli viime viikolla hetsattuja sivulletuloja (ihan käsittämättömän hyvä työntekomoodin käynnistystapa), siten, että avustaja pitelee koiraa. Sitten hetsailin Luumua lelulla naaman edessä tyyliin "lällislää", ja käännös koirasta poispäin, kutsu perusasentoon, ja avustaja päästää koirasta irti (mutta sen verran on hihnan päässä kiinni, että ohjaa tarvittaessa koiran suorinta tietä perusasentoon, jos se meinaa lähteä kiertämään). Saatiin tämä vinkki hetsattuihin perusasentoihin muutama viikko sitten Sonialta, ja se onkin osoittautunut meillä todella toimivaksi. Toki nämä perusasennot voisivat olla teknisesti paaaljon parempiakin, mutta pääpaino tässä onkin, että koira on siinä sata lasissa tekemässä yhdessä töitä. 

Tehtiin viime viikolla myös läsnäolotreeniä siten, että olevinaan keskustelin "liikkurin" kanssa, ja Luumun pitää olla siinä eikä lähteä huinimaan omiaan. Uskon, että tämäkin saadaan kuntoon, kun vaan muistetaan harjoitella. Nytkin meni jo aika hyvin. Tehtiin myös sellaisia kehäänmeno-/liikkeenaloitusharjoituksia, että liikkuri ohjasi meidät oikealle paikalle: "liike alkaa tästä", ja kysyy onko ohjaaja valmis. Kun olen vastannut valmis, koira vapautetaan ja palkataan heti, tai sitten liikettä aloitetaan ihan pari sekuntia/askelta ja sitten palkka. Toimii motivaatiota nostattavana (onnistuinpas!) ja ihan vaan liikkurin kanssa työskentelyä opetellessa. 

Otettiin ryhmäpaikallamakuut vasta loppuun, ja ennen sitä laitoinkin Luumun makaamaan kentän keskiosaan (reunaan toki), ja kentällä oli koiria tekemässä kuka mitäkin. Luumu makasi siinä varmanoloisesti viitisen minuuttia, kun itse käppäilin vähän ympäriinsä ja juttelin ihmisten kanssa. Hirmu palkitseva harjoitus meille kummallekin. Minulle henkisesti, Luumulle konkreettisesti repimisleikin muodossa. Ryhmäpaikallamakuussa meillä taisi olla 6 koiraa rivissä, Luumu oli toisessa reunassa. Tapahtui pahin häiriö, mitä meillä voi olla: vinkuva koira! Ja Luumu kesti. Ei ollut sen oloinen ollenkaan, että olisi siitä lähtenyt. Tehtiin ryhmäpaikallaolo vielä toiseenkin kertaan. Osa koirista jätettiin istumaan, ja tehtiin vielä EVL-käskytyksellä siten, että Luumu joutui odottamaan maassa kaikkein kauimmin ennen kuin käskettiin jättämään koira. Voi että kyllä voi olla ylpeä. Siinä se tönötti maassa ja oli mahtava. 

Sarjassamme "Kuinka otat edustavia valokuvia koirastasi" 

Maanantainakin meillä oli ihan hyvä treeni. Alussa oli paikallaolot, ja Luumu nousi istumaan lähes samantien. Menin vaan rauhallisesti sen viereen, käskin uudelleen maahan, ja sitten se makasikin rauhallisesti koko loppuajan, vaikka muita käytiin välipalkkaamassa. Mietin mikä tässä harjoituskerrassa oli erilaista, ja se oli, etten ollut harjoitellut Luumun kanssa paikallaoloa yksinään ennen treenejä. Olen nimittäin aina makuuttanut sitä yksin ennen treenien alkua jonkin aikaa, että se jotenkin palauttaisi mieleensä mitä tässä kuuluu tehdä. Nyt en viritellyt sitä tähän, ja mietin olisiko se voinut siitä syystä nousta istumaan. Kouluttajamme sanoi kuitenkin, ettei kannata ylianalysoida kaikkea, että voi olla että se johtui siitä tai sitten jostain muusta. Luumu istui kuitenkin siinä paikoillaan ihan rauhallisen oloisena, joten ei mitään paniikkia.

Noissa maanantain treeneissä tehtiin Luumun lemppariliikettä ruutua! Luumu tykkää kaikesta sellaisesta, jossa saa juosta. Aloitettiin ruututreeni kesällä ihan vaan laittamalla kosketusalusta sinne ruutuun, ja lähettämällä koira lyhyen matkan päästä sinne kosketusalustalle. Ensin vietiin Luumun kanssa se alusta sinne yhdessä ja niin, että Luumu näki minun jättävän nameja sinne alustalle. Sitten alettiin pikkuhiljaa jättää ne namit pois, ja kun koira meni alustalle, se vapautettiin, ja nami heitettiin taakse. Tässä vaiheessa tuli mukaan myös pysäytyskäsky, ja onneksi se on Luumulla todella vahva. Koko ruututreenin aloittamisesta parin viikon päästä se osasi jo juosta ruutuun ja pysähtyä käskystä. Välillä sillä oli kyllä (ja on edelleen) kierrokset niin ylhäällä, ettei se malta odotella ruutuunlähetyskäskyä, vaan varastelee sinne omin luvin ja palkkaa itseään retuuttamalla kosketusalustaa. Haa, onhan se aika huvittavan näköistä, mutta tulevien ongelmien ehkäisemiseksi olen nyt pidellyt sitä pannasta kiinni. 

Ja vinkiksi ollaan saatu, että harjoitelkaa yhdessä katsomaan sitä ruutua. Siis että voidaan kummatkin suunnata katseemme ruutuun ilman että koira on jo puolitiessä kohti sitä. Lisäksi tällöin maanantaina tulimme Terhin kanssa siihen lopputulokseen, että Luumulta kannattaa jo jättää koko kosketusalusta pois. Kun se vaan äkkiä palkkaa itsensä sillä, ja homma menee ylävireen vuoksi ihan pelleilyksi. Harjoittelimmekin sitten ruutuunlähetystä lyhyeltä matkalta ilman kosketusalustaa. Matka pitikin olla todella lyhyt, koska muuten Luumu kääntyi minuun päin jo hyvissä ajoin ennen ruutua tarkistamaan, että jokohan matka riittäisi ja palkkaa satelisi. No ei sadellut. Matkaa lyhennettiin. Ruututreenissä varmaan keskitymme nyt jatkossa sopivan vireen löytämiseen ja ylläpitämiseen, ruutuun juoksemiseen ilman kosketusalustaa ja sitten pitäisi varmaan aloittaa maahan-käskytys etänä. Ei olla Luumun kanssa harjoiteltu maahanmenoa siten, että minä olen kauempana, enkä tiedä yhtään mitähän siitä tulisi. Veikkaan, että Luumu lähtisi vaan valumaan minua kohti. Korrien kirjassa oli muuten tähän joku vinkki - palaan asiaan! Ruututreenistä on muuten parin viikon takaa video.

Nää on mun huudit!

Luumu 1 v 8 kk 

... ja ihan kakara vielä.

Tuon otsikon kuvakorteilla tarkoitan muita kuin alokasluokan liikkeitä. Olen aika varovasti alkanut harjoitella niitä, koska "ei meillä ole mikään kiire". Noutoa ollaan toki tehty puolivillaisesti ihan kakarasta asti, ja nyt ihmettelenkin, miksen koskaan ole laittanut Luumun suuhun metallikapulaa. Tai laittanut ja laittanut... siis että miksi en ole ylipäänsä ostanut meille metallikapulaa? Luumu on aina tykännyt kapulasta ihan tosi paljon, ja jossain vaiheessa oli jopa pientä ongelmanpoikaista siinä, että se tykkäsi kapulasta enemmän kuin palkasta > lähti kapula suussaan rallattelemaan pitkin kenttää. Nyt ollaan oltu siinä vaiheessa pidemmän aikaa, että Luumu noutaa mielellään, palauttaakin sen kapulan hyvässä vauhdissa ja vireessä ja on jopa tajunnut, että se pitää palauttaa minun käteeni. Seuraava askel oli harjoitella tulemaan kapula suussa perusasentoon tai ylipäänsä ymmärtää, että kapula suussa voi suorittaa samanaikaisesti muitakin käskyjä. Meille tuli jostain laiskuudesta tai muusta johtuen noutoon hiukan taukoa, ja yhtäkkiä Luumu ei noutanut enää. Noutohaluttomuus alkoi viikko sitten Metsämäestä, jossa Luumulla oli maha kipeä. No se maha oli ollut aamulla kipeä, ja sitten Luumu oli kuin ei mitään. Lähdettiin treeneihin. Ekan satsin seuruut Luumu teki hyvin ja innokkaasti. Toisessa satsissa lähti noutokapulan perään ja palautti sen minun ohitseni metsän reunaan ja jäi haistelemaan paikkoja. Lopetettiin treenaaminen siihen, ja arvelinkin että se maha vaan vaivaa vieläkin. Kotona Luumu oli tosi kipeä ja oksensi.

Maha parani, noutohaluttomuus jäi. Maanantain treeneissä Luumu haki kapulan vähän puolivillaisesti, ja koska halusin sen palautuvan käteeni, ei saatu yhtään onnistumista. Sitten jollakin neljännellä kerralla kun pyysin Luumua hakemaan kapulaa, vierestä tuli hallista koirakko, ja Luumu meni sinne! Siis ei mennyt ihan luokse asti, mutta kuitenkin niin, että sain karjua pariin otteeseen sen perään. Olin niin perkulan kiukkuinen. Talutin rontin pannasta autoon, ja puhaltelin itse kirouksia hakiessani kentälle jäänyttä kapulaa. Myöhemmin mieli selkeämpänä ajatellen vieraan koiran luokse juokseminen oli ihan selkeä sijaistoiminto sille, kun Luumu ei vaan halunnut noutaa kapulaa. Se alkoi nimittäin mennä siinä juuri ennen sellaiseksi, että se ennemmin kuoputteli tassuilla sitä kapulaa kuin että olisi ottanut sen suuhun. Se lahti kapulan perään kyllä, mutta ei vaan halunnut ottaa sitä suuhunsa. 

Tein sitten eilen illalla keittiön lattialla kapulatreeniä siihen malliin, kun tehtiin sitä Luumun ollessa kolmikuinen. Eli kapula on lattialla, ja Luumu tarjoamisen kautta sai namia aina kun osoitti kiinnostusta kapulaa kohtaan. Treenasin osissa ja nostin kriteeriä aina vähitellen. Tänään ollaan tehty samaa treeniä kriteerillä, että Luumun pitää tuoda se kapula minun käteeni kun istun lattialla. Ja kyllähän se sen tuo. Nyt se lähtee ihan ensimmäisestä käskystä kapulalle, ottaa sen ensimmäisellä yrittämällä suuhun ja jopa palauttaa sen käteeni samaan syssyyn. Alussa näissä keittiötreeneissämme se nimittäin ihan tuskalla väänsi melkein itkua, että en halua ottaa sitä suuhun, saanko namin, jos kuonolla työntelen kapulan sun luo? 

No eihän tämä normaalia ole. Luumulla ei ole suussa lohjenneita hampaita, se on ihan oma onnellinen itsensä, ja se syö kalkkunan siipiä kummallakin poskella pureskellen ihan ongelmitta. Sillä voi tietysti olla niska jumissa, ja varasinkin sille Piipalle hieronta-ajan. Mutta, näiden keittiötreeniemme aikana minulla on ollut aikaa pohtia ongelman perimmäistä syytä. Ja sehän on mitä luultavimmin se, että Luumu on prinsessa. Ja prinsessahan ei nuku, jos patjan alla on herne. Prinsessa ei myöskään ota likaista ja jopa vähän hiekkaista noutokapulaa suuhunsa. Kun kuurasin kapulan ylimääräisistä hiekanjyvistä, alkoi palautussuhdekin näyttää siltä miltä sen pitääkin: iloinen 100. 

Muistan joskus ennenkin törmänneeni Luumun sisäiseen prinsessaan. Yhdessä vaiheessa kesällä se ei enää halunnut mennä ollenkaan maahan. Maahanmeno oli aina ollut sillä terävä ja varma. No sehän ei vaan halunnut laittaa kyynärpäitään karkealle hiekalle! Sama juttu nyt. Nouto, joka on ollut ihan huippukivaa, onkin nyt yhtäkkiä maailman kamalin asia, koska kapula on hiekkakentällä hampaanjälkien ja kuolan takia ihan ryvettynyt. En voi tietenkään ihan sataprosenttisella varmuudella sanoa, että haluttomuus johtuu sisäisestä prinsessasta, joten ollaan edelleenkin menossa hierojalle. Lisäksi ajattelin, että voisin tuossa matkalla treeneihin käydä ostamassa Lemmikkiasemalta meille toisen noutokapulan. Vaikka sellaisen ohjatun noudon kapulan. Sitten sen ainakin näkee että johtuuko se haluttomuus niistä pikkuruisista hiekanjyvistä. Ha.

Levitoiva staffi 

Iloinen staffi 

Källi. Tässä kuvassa ei ole staffia ollenkaan, vaikka kuinka etsisitte.
Mutta eikö olekin ihanan keltaisia nuo lehdet!

Mitäs muuta meidän kuvakortteihimme kuuluu tällä hetkellä... luoksetulon pysäytys! Ollaan ihan vasta muutama viikko sitten aloitettu treenaamaan tätä, ja Luumu tykkää tästäkin ihan hulluna. Koska siinä saa juosta! Otin tähän nyt eri käskyn kokonaan. Siis se ensimmäinen ennen pysäytystä oleva käsky on meillä HETI ja sitten se itse pysäytyskäsky on HALT. Toki tätä täytyy tehdä myös läpijuoksuna, ettei Luumu ala ennakoida pysähtymistä. Käytännössä HETI käskyllä voi joutua pysähtymään, mutta ei välttämättä. Perusasentokäskyllämme, jota käytämme myös ALO-luokan luoksetulossa, ei joudu koskaan pysähtymään. Pysähtymistä ollaan alettu treenata siten, että keskellä matkaa huudan Luumulle pysähtymiskäskyn HALT, ja heitän samaan aikaan sille lelun kauas sen taakse. Tällä pyrin samaan siinä aikaiseksi ehdollistunutta reaktiota siihen, että tämän käskyn kuuluessa liike pysähtyy. Testasin, että pysähtyykö se jo ilman lelua. Ei pysähtynyt vielä. Kenties seuraava vaihe olisikin jättää lelu pois, mutta säilyttää edelleen vielä heittävän käden liike? Vai mitä mieltä olette? (Muuten kun kysyn välillä näitä mitä mieltä olette -kysymyksiä, niin ne eivät ole retorisia - niihin saa oikeasti vastata ;)) Luoksetulon pysäytyksestäkin on parin viikon takaa video.

Black Panther... tai Grey Hound? 

Iloinen staffi vol II 

Ei ne kaikki kuvat aina onnistu.
Tämä on se pantterista virtahevoksi -vaiheen kuva.

Tunnarikapulatkin saatiin pari viikkoa sitten. En ole uskaltanut koskea niihin ollenkaan. Periaatteessa tiedän, kuinka treenaaminen niiden kanssa voitaisiin aloittaa, mutta en vaan uskalla. Teen sen kuitenkin jotenkin väärin, ja sitten on Luumun TVA tärviöllä. No eihän se tietysti näin mene, ja koira jos mikä on anteeksiantavainen. Tuntuu että nyt on vaan tällä hetkellä niin monta muutakin rautaa nuotiolla, ettei tarvitse noita tunnareita enää sotkea siihen. Paljon olen kuitenkin itse edennyt tässä tunnariasiassa - ei ole nimittäin kauankaan aikaa sitten, kun piti oikeasti googlettaa mitä koko liike tarkoittaa. Tunnari kun on minulle ollut aina jonkun televisiosarjan tunnusmusiikki. No nyt sillä on sanastossani jokin toinenkin merkitys. 

Hiphei. Olipas tokontäyteinen posti tällä kertaa! Laitoin täytteeksi noita syksyisiä kuvia Muumusta Vanhalinnassa. Kohta tuleekin talvi, ja saa täytellä postauksia lumikuvilla. Sytytin takankin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä. On se talvi osaltaan ihan mukavaa aikaa... tulisi vaan jo, eikä tätä sadetta tarvitsisi olla yhtään!

!! K18-materiaalia !!
Sen siitä saa kun persjalkaisen koiran kanssa telmuaa tuolla pusikoissa...

Möllit ja pari valittua sanaa

Voi ny jumalauta! Anteeksi nyt taas kun kippaan kaiken taas tänne blogiin, mutta tämä on vaan niin hyvä kanava itsensäpurkamiseen. Oltiin juuri kävelyllä Impivaaran pururadoilla Mumelon ja mamman kanssa, ja ihasteltiin siinä puiden lämmintä värikirjoa. Eikö siellä purtsilla seiso sitten äijä keskellä pururataa ja hihna kädessä pälyilee metsään. Jäätiin reippaasti kauemmaksi, ja huusin että onko sulla siellä koira irti. Joo se on tuolla hakemassa parempaa paikkaa tai jotain. Huusin takaisin että voidaanko tulla ohi, vai tuleeko se sieltä. Äijä siihen että saattaa se tulla. Metsästä kuuluu räminää, ja Luumu jo vähän pöhisee että mitä siellä metsässä on. Eikö sieltä valu siihen pururadalle irlanninsetteri, ja se tulee suoraan meidän luo.

Tanskandoggivälikohtauksen jälkeen minulle jäi todella paska maku suuhun näistä irtokoirakohtaamisista, ja olen ihan oikeasti harjoitellut kuinka "oikeaoppinen" karkottaminen tehdään. Tässä harjoittelussa auttoi kummasti, kun kerran satuin yksien treenien yhteydessä todistamaan tällaisen oikeaoppisen karkotuksen (ei onneksi oltu siinä tilanteessa kumpanakaan osapuolena!), ja se todella toimi! Siis kun vieras koira tulee iholle, oma koira miten kuten taakse ja "valehyökkäys" vierasta koiraa kohti ja huuto vaan niin perkuleesti, esim. MENE POIS! Kun setteri tuli meidän luo (ei ehtinyt Luumun kanssa kosketuksiin kuten tanskandoggi), tein sille menepoissit, ja tehosi! Setteri perääntyi sen verran, että mamma pääsi myös siihen väliin ja yritti pitää koiraa poissa ja sanoi että tänne ei saa tulla. No eikö se setteri kuitenkin sieltä päässyt vielä toiseen otteeseen meidän luo, ja sama juttu. Tein valehyökkäyksen ja huusin mene pois niin kiukkuisesti kuin ikinä osasin. Nyt setteri perääntyi metsän puolelle, mutta jäi siihen näkyviin. Tässä vaiheessa - VASTA tässä vaiheessa setterin kuski ymmärsi tulla hakemaan koiraansa pois, ja pääsimme jatkamaan matkaa. En todellakaan tiedä miksi koin tarpeelliseksi selittää sellaiselle henkilölle, joka pitää koiraansa Impivaaran pururadalla irti, että "tämä ei välitä irtokoirista". Oli kenties oma sekä kyseisen ääliön onni, etten kuullut mitä hän oli tähän mutissut: "jaa-a, miksiköhän" tai vastaavaa. Mamma siitä sanoi jälkikäteen, kun purimme tilannetta.

Kerrankin olin tyytyväinen siihen miten itse onnistuin hoitamaan tilanteen. Tilanne oli toki epämiellyttävä meille kaikille osapuolille, setteri olisi varmasti ollut ihan ystävällinen. Mutta! Muistan paasanneeni täällä jo Luumun pikkupentuaikoina siitä, miten minusta on vaan niin helvetin epäreilua hihnassa olevaa koiraa kohtaan päästää irti olevaa VIERASTA koiraa haistelemaan. Ja kuvitelkaa sitä tilannetta, että en olisi alunperinkään huutanut että onko sulla koira siellä irti, vaan olisimme ihan muina naisina ja miehinä kävelleet siitä ohi, ja se setteri olisi sieltä metsästä yhtäkkiä juossut Luumua haistelemaan. En todellakaan tiedä miten Luumu olisi siihen reagoinut, enkä todella välitä tietääkään. Ja auta armias, jos olisin kuullut tuon viimeisen rikkiviisaan mutinan, voin kertoa että olisi varmaan pari todella harkitsematonta totuutta tullut lauottua äijälle. Ei jumalauta vieläkin. Kehtaa vielä kommentoida, kun oma koira on todella vilkkaalla pururadalla irti ja täysin hallitsemattomissa. Se ei ollut hallinnassa, koska se ei lukuisistakaan kutsuista tullut luokse. Faaak!

No mutta pääasia, että olen itse nyt asianhoitokyvystäni kovin voimaantunut. Luumun ei tarvinnut käsitellä asiaa tai ottaa ohjia käteensä, koska se ei joutunut tekemään pakon edessä valintoja, joita en haluaisi kenenkään koiran joutuvan tekemään. Loppu hyvin kaikki hyvin siis. Mutta ei minun tästä pelkästään pitänyt kirjoittaa! Meillä alkaa huomenna puoli vuotta kestävä hallivuoro Raision DOXX-areenalla, ja käytännössä se tarkoittaa kahden tunnin viikottaisia tokotreenejä! Meillä on nyt hyvin aikaa treenata marraskuun puolivälissä olevaan kokeeseen, ja nyt kun tuo ensihätään kehittämäni ilmopaniikki on ainakin tältä erää laskusuunnassa, asenne koetta kohtaan on todella positiivinen.

Meillä oli viime viikon maanantaina TSAU:n tokoryhmässämme leikkimieliset möllit, eikä niitä(kään) nyt oikein ehkä ihan oikeiksi mölleiksi voi sanoa. Kaikki oltiin kuitenkin enemmän ja vähemmän tuttua porukkaa. Onnistuin kuitenkin siinä alkuhulinoissa keräämään itseeni aimo annoksen jännitystä, mikä oli oikeastaan toivottavaakin. Oli mielenkiintoista nähdä miten Luumu toimi, vaikka itse olin edes vähän koetilannetta muistuttavassa nytotatkoiratosissaantämän...tai-tilassa. Ja toimihan se! Tultiin paikan päälle puolisen tuntia aiemmin, virittelin kummatkin jäävät ja treenasin paikallaoloa. Kenttä oli siis ulkona, ja hallista/halliin ramppasi koko ajan porukkaa aksaamaan. Ensimmäisessä omatoimisessa paikallaoloyrityksessämme Luumu nousi lähes saman tien istumaan. Kävelin vaan heti sen luo. Otin pannasta napakasti ja ilmeettömästi, mutta en mitenkään vihaisesti kiinni, ja laitoin Luumun häkkiinsä jäähylle. Otin häkin mukaan nimenomaan sitä varten, että treenataan nyt oikeaa koetilannetta. Jätin Luumun häkkeineen siihen pihalle, ja kävin itse hallissa sisällä pyörähtämässä. Pari minuuttia taukoa varmaan kesti, ja sitten otin Luumun yhtä ilmeettömästi häkistä ja saman tien kokeilemaan paikallaoloa uudelleen. Eikä puhettakaan että olisi noussut! Todella varmanoloista meininkiä.

Möllissä paikallamakuumme ohje oli, että välipalkatkaa ja olkaa niin lähellä, ettei koira vaan nouse. Mietin itse että mitenköhän tässä nyt sitten kannattaa toimia, koska vaikka meidän paikallamakuu oli jo viime viikon maanantaina todella hyvässä kuosissa, oltiin kuitenkin treenattu kahden minuutin pätkää vain yksin. Luumu oli onneksi reunassa, ja jäinkin kymmeneen metriin. Mutta siinä se pysyi. En välipalkannut, vaikka toisesta reunasta lähti vähän väliä koira käpyttelemään. Paikallaolon onnistumisen johdosta meillä olikin Luumun kanssa sellaiset bileet patukan kanssa, että maassahan me molemmat kierittiin. En tiedä kompastuinko Luumuun, omiin jalkoihini vai ihan silkkaan onnistumisen riemuun, jolla ei rajaa ollutkaan! Mahtavaa! Luoksepäästävyys muuten tehtiin tietysti ennen paikallamakuuta, ja se menee jo todella hyvin. Luumulla on siinä nykyään aika välinpitämätön asenne, tyyliin "Joo mä tiedän tän jo. Seuraava liike!"

Oltiin Luumun kanssa ensimmäinen möllikoirakko, ja hihnassa tietysti mentiin kehään. Luumu oli hiukan hukassa sen hihnan kanssa, haisteli maata ja oli pöllö. Seuraaminen kytkettynä menikin omasta mielestä todella ala-arvoisesti, Luumu edisti lähes koko ajan, ja pysähtyessäkin teki komean kaaren ennen kuin korjasi itse perusasentoon. Koska ei olla päästy TSAU:lla juuri näyttämään parasta osaamistamme merkillisen häiriöherkkyyden takia, ja koska tämä ensimmäinen seuraaminen meni vähän juosten kussen, kouluttajammekin sanoi vähän siihen malliin, että "niin että nyt tulisi sitten seuraaminen ilman talutinta, että ihan miltä susta tuntuu". Tuo hihna on kyllä niin käsittämätön juttu. Kun irrotin sen ja laitoin taskuun, Luumu oli välittömästi siinä minun kanssani. Se ei haistellut maata sen jälkeen enää kertaakaan, vaan jos se osaisi puhua, se olisi varmaan kiljunut innosta TEHDÄÄNTEHDÄÄNTEHDÄÄNJO! Jopa omaan kriittiseen silmäänkin aivan täydellinen seuruu taluttimetta, ja saimme kontaktista jopa kehuja. Ihan super maahanmeno. Seisomaan jäämisessä olin jotenkin varma, ettei se jäänyt, mutten tajunnut sanoa käskyä uudelleen. Oli se kuitenkin jäänyt, vaikka voisi olla terävämpikin. Luoksetulossa kuunteli koiran haukkua, ja lähti jo liikkurin "käsky"-sanasta. Tässä tulikin itselle sitten vähän tenkkapoo, että pitääkö mun nyt silti kutsua se. Luumu oli jo puolessa matkassa, kun kutsuin sen sivulle, ja perustelisin käskyni siten, että mistä se muuten tietäisi tulla nimenomaan sivulle... Mitä mieltä muut ovat? Viimeinen liike oli estehyppy, ja esteelle kävellessämme Luumu oli ihan siinä hilkulla jo juoksemassa sinne. Sain kuitenkin jotenkin kummallisesti koottua sen niin, että se pysyi perusasennossa, jopa hyppäsi ensimmäisestä käskystä (ja lähtikin kuin tykinsuusta), ja jopa jäi vielä seisomaankin. Tässä vielä arvostelumme (joka oli kuulemma tiukka) liike liikkeeltä:

Luoksepäästävyys 10 kerroin 1

Paikalla makaaminen 10 kerroin 3

Seuraaminen kytkettynä 8 kerroin 2

Seuraaminen taluttimetta 10 kerroin 4 (hyvä kontakti)

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 10 kerroin 2

Luoksetulo 8 kerroin 3 (varasti)

Seisominen seuraamisen yhteydessä 9 kerroin 2

Estehyppy 10 kerroin 2

Kokonaisvaikutus 10 kerroin 1

188 pistettä ja ykköstulos! Lisäksi kommenttina oli hyvä kontakti & iloinen. Aika hyvin verrattuna siihen, että heinäkuussa saatiin 132 pistettä ja 3-tulos! Olin niin onnellinen! Etukäteen ajattelin, että palkkaan liikkeiden välissä vähän Luumun fiiliksen mukaan, mutta pyrin ketjuttamaan mahdollisimman paljon. Hyvänä vinkkinä sainkin, että kannattaa kuitenkin palkata sitten kun se tekee hyvin, eikä odottaa että sen vire laskee tai jotain muuta. Yhden kerran, olisiko ollut taluttimetta seuraamisen jälkeen tungin sille yhden namin suuhun, mutta tuntuu että sekin oli ihan turhaa. Lopussa Luumu sai tietysti ihan hirveät repimisleikit, ja oli se mahtava. Jopa noissa liikkeessä toiseen siirtymisissä se oli koko ajan mun kanssa. Olihan se tietysti vähän sellaista kusiaiset housuissa tekemistä alusta loppuun, koska minua jännitti, ja Luumu oli niin liekeissä. 

Kisakirja valmiiksi ostettuna. Ostin tämän jo ennen ilmoittautumista.
Jos se vaikka kannustaisi ilmoittautumaan... ja kannustihan se!

Taidettiin mennä näistä mölleistä parin päivän päästä Terhin ja Manun kanssa TSAU:lle treenaamaan, ja Terhi tivasi että joko tuon möllin jälkeen uskallan ilmoittautua. Vieläkin emmin. Tehtiin Luumun kanssa paikallamakuuta siinä pihalla siten, että olin 20 metrissä, ja Terhi & Manu tekivät lähellä seuruuta, leikkivät, kiekuivat kehuja, taputteluvat (tai Terhi tietysti vaan taputteli, Manu oli muuten juonessa mukana) ja jopa kaivoivat lelun esille! Luumu makasi ja se makasi ja se makasi. Ja sitten se sai niin superpalkan, ettei muusta väliä. Ja eihän me vielä tähän onnistumiseen uskottu, vaan vietiin Luumu sisälle tekemään sama, vaikka viereisellä kentällä treenattiin keinua. Ja kyllä se vaan on fiksu koira. Se ei vaan ennen ole halunnut maata. Kyllä se on tiennyt mitä siltä odotetaan. Palkan pitää vaan olla tehtävän vaativuustasoa vastaava.

Yritetään kerta viikkoon saada yhdet motivaatiotreenit mahtumaan. 

Aamupäivisin on onneksi hiljaista! 

Tuliko tästä meidän toinen kotimme..?

Heti seuraavana päivänä ilmoitin meidät kokeeseen. Mutta en siihen TSAU:n hallissa järjestettävään marraskuun alussa pidettävään, vaan kaksi viikkoa myöhemmin Salon Koirahalliin. On se kuitenkin aina kaksi viikkoa enemmän aikaa treenata, vaikka halli ei tietysti ole ihan yhtä tuttu. 

Saas nähdä miten huomenna siellä DOXXilla käy. Onneksi on semituttu treeniporukka, ja Luumu on kaikkien koirien hajut haistellut ainakin kerran. Tehdään helppoja kehäänmenoja, hetsattuja perusasentoon imaisuja ja koemaista treeniä siten, että koira palkataan heti sen "ohjaaja valmis" jälkeen. Treenisuunnitelman ei pitäisi olla liian haastava Luumullekaan, ja varmuuden vuoksi otan mukaan myös häkin. Pääsee ainakin sitten jäähylle, jos kummasta tahansa alkaa tuntua siltä ;)

Hei ihana fiilis jäi itselle tästä postauksesta! (Kauheen itsekeskeinen ihminen mäkin oon kun tollee sanon...) Mutta siis olin niiiiin kiehumispisteessä, kun aloin kirjoittaa, ja nyt tekisi vaan mieli mennä halipusimaan Luumua, kun se on niin maailman paras koira. 

Luumusta on tullut kamala varas! 

En mä täs mittää suunnittele.
Haukottelen vaan... 

Jos nyt ihan sivusilmällä pälyilen, et joko se kissa jätti ruokailun sikseen. 

Ei saanut sillä kerralla kissanruokaa ei.
Tässä äijän naama raejuuston syömisen jälkeen.