Pätevä ukko

Ei tultu juuri treeneistä tällä kertaa (jos nyt yksittäistä paikallamakuutreeniä lasketa), mutta minulla on nyt ihan käsittämättömän hieno toko-fiilis! Olin eilen koko päivän kahdeksasta neljään TSAU:n hallilla tokokoetta katsomassa. Pääsin myös toimimaan koko avoimen ja alokasluokan ajan kehäsihteerinä, mikä olikin loistava keino nähdä kumpaakin luokkaa lähietäisyydeltä. Vaikka on tullut noita kokeita katseltua tässä vuoden mittaan useita kertoja, kehäsihteerinä suorituksiin ja arviointiperusteihin tuli keskityttyä nyt oikein toden teolla. Tuomarina oli Juha Kurtti, ja hän vaikutti kyllä sellaiselta tuomarilta, jolle voisin itsekin kuvitella joskus meneväni. Näistä sunnuntain kokeista vielä sen verran, että olipa mahtava kisafiilis! Siellä tuli jännitettyä tuttujen ja tuntemattomienkin puolesta, ja hölmöä ehkä, mutta joissakin onnistuneissa suorituksissa sitä melkein herkistyi itsekin. Toki ei kaikki ollut ihan ruusuja ja vaaleanpunaisia hattaroita, vaan kuului sitä kahvion puolella kommentteja kuten "treeneissä se on niin s**tanan hyvä ja kokeessa ihan p*ska!" tai "tee tässä sitten kun koko ajan keulii!" Hmm... uskon voivani hyvin samaistua ihan kumpaan kommenttiin tahansa, kun aika meidän kohdallamme on niin pitkällä.

Uskonasioista vähän lisää, sillä uskon jälleen kerran löytäneeni avaimet meidän paikallaolo-ongelmaan! Ja ne avaimet ovat kilisseet taskussani pidemmän aikaa, mutta en vaan ole tajunnut niitä sieltä ottaa käteen! Nimittäin... Ollaan toki treenattu ahkerasti paikallaoloja joskus jopa pari kertaa päivässä, joskus on jäänyt välipäivä. Meidän ulkotreenailut ruokakupin ja/tai kalkkunansiiven kanssa jäivät aika lyhyeen, sillä väkisinkin ruokailu meni iltamyöhäselle, ja silloin oli nurmi jo kovin kylmä ja märkä. Jatkoin kuitenkin näitä paikallaoloharjoituksia sisällä milloin ruokakipon kanssa, milloin vaikka makkaransiivun kanssa. Joskus palkaksi tuli pallo, joskus jotain muuta. Tein nämä harjoitukset kuitenkin vähän Luumun mukaisesti, koska jossain vaiheessa se alkoi kyllästyä tähän ainaiseen makaamiseen. Joskus makuutin sitä vain ihan lyhyen hetken, ja joskus vapautin sen heti maahanmenosta tai jo pelkästään perusasentoon tulosta. Ja kun se kuvitteli, että taas tehdään paikallamakuutreeniä, saatoinkin yhtäkkiä pyytää siltä luoksetulon tai tehdä kaukojumppaa. Se oli heti reidarit pystyssä, että nyt se mami on mennyt ihan hulluksi, tässä pitääkin täpäkkänä seurata mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ei olla pidetty taukoa ryhmäpaikallamakuusta häiriössä, kuten jossain vaiheessa suunnittelin, mutta olen tehnyt paikallamakuun häiriössä niin helpoksi, että siinä ei voi epäonnistua. Tuolla TSAU:n maanantaitreeneissä, joissa häiriö on meillä kaikissa liikkeissä paha, olen tehnyt ihan lyhyitä viiden-kymmenen metrin ja parin sekunnin poistumisia, ja palannut sitten välipalkkaamaan. Silti tuntui, ettei me edistytä ollenkaan. Luumu oli kuitenkin aina niin levottoman ja kärsimättömän oloinen, etten uskaltanut edelleenkään nostaa harjoituksen kestoa. Kunnes... se oli pari kolme viikkoa sitten, kun yksissä omatoimitreeneissä Elina puhui paikallaoloon suhtautumisesta siten, kuin se olisi tehtävä muiden joukossa. Käytännössä siis tällaisilta tänttähääriltä (kuten Luumu) on aivan turhaa hakea sitä lähes koomaisen rauhallista suorittamista, koska a) siitä ei ole siihen ja b) vaikka olisikin, sillä ei ole mitään syytä haluta tehdä liikettä niin, koska se suorittamisesta saatava palkka ei vastaa tehtävän ällöttävyyttä. Aloin pohtia enemmän tätä tehtävän vaikeutta tai tarkemmin sanottuna ehkä vastenmielisyyttä ja siitä saatavaa palkkaa. Miksi tehtävästä, joka on Luumun mielestä kaikkein vastenmielisin, pitäisi antaa kaikkein vähiten palkkaa (eli rauhallinen kehu ja nakki naamaan)? Eikö palkan tulisi olla sitä suurempi, mitä vastenmielisempi tehtävä on? 

Ja kun sanoin, että nämä ongelman avaimet ovat olleet taskussani koko ajan, tarkoitan sillä nimenomaan sitä, että olen moneen otteeseen sanonut, että staffi ei ole palveluskoira. No ei tietenkään, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että se ei todellakaan tee asioita ihan vaan koska mami niin haluaa. Se ei ajattele pikkuaivoillaan, että tulisikohan mami oikein iloiseksi, jos makaan tässä nyt nätisti paikoillani kaksi minuuttia. Se ajattelee, että mitä minä siitä saan? Se makaa siinä nätisti paikoillaan vaikka maailman tappiin asti, jos tehtävästä odotettavissa oleva palkka on tämän maailman tappiin asti makaamisen arvoista. No nakki ei ole, eikä ole minun hymynikään eikä läpyläpy, olipas hyvä koira. Ja kun kerroin niistä taskussa olevista avaimista... virkistelläänpäs muistia tällä puolentoista vuoden takaisella videolla, jossa pikku-Luumu harjoittelee ekoja kertoja makamaan paikoillaan - ja millä sitä palkkaan: repimisleikillä!!! Haloo! Onneksi herätysliike piipahti täällä meilläkin, sillä namipalkalla ja koomalla ei oltaisi varmaan ikinäikinäikinä oltu kisakunnossa!

Niinhän se on, että kaikki asiat eivät toimi samalla tavalla kaikilla koirilla, ja en todellakaan ymmärrä miksi pidin paikallamakuun rauhallista suorittamistatapaa jotenkin absoluuttisena totuutena. Voi olla, että saadaan tästä seuraavan kerran huutia, kun joskus Tuijalle mennään, mutta minun pitää vaan pystyä perustelemaan tämä ratkaisuni hyvin. Ja perusteluina kerronkin, että tämän oivalluksen jälkeen pystyin nostamaan vaativuusleveliä nopeammin kuin koskaan aiemmin. Jos me ennen seilattiin siinä viidessä ja kymmenessä metrissä, ja kesto oli maksimissaan 45 sekuntia, niin ihan parissa harjoituskerrassa veivasin nupit kaakkoon, nostin vaativuuden ensin yhteen minuuttiin, seuraavalla kerralla suoraan kahteen minuuttiin ja heti kolmannella kerralla kahteen minuuttiin ja 20 metriin. Nyt kun taas olen herännyt horroksestani ja aktiivisesti muistuttelen itselleni millä se Luumun kone käy, niin voin todella luottaa sen tekemiseen. Tehtiin tänään toisen kerran koko suoritus (2 min, 20 m) täydellisenä alusta loppuun nurmikentällä, jossa ei olla tokoiltu varmaan vuoteen. Siellä se makasi (kuva yllä), vaikka läheisen omakotitalon pihalla ravisteltiin jotain suojapressua. Minulla ei käynyt pienessä mielessänikään, että se olisi sieltä noussut, saati lähtenyt käpyttelemään. Kyllä se tietää, mitä sen kuuluu tehdä. Nyt se jopa haluaa tehdä sen, mitä kuuluu. 

Innostuin oikeasti taas niin paljon, että voisin kirjoittaa aiheesta kirjan. Kun olin jotenkin jo päättänyt, että ei me ehditä kisaamaan tänä syksynä, koska en ikinä saa sitä makaamista niin varmaksi, että uskaltaisimme osallistua. Olin vähän puolivillaisesti "tähdännyt" TSAU:n hallilla järjestettäviin marraskuisiin kisoihin (joihin on muuten jotakuinkin tasan kuukausi!), mutta sitten taas ajatellut, että ei sittenkään. Halli olisi tuttu ja alue aidattu, mutta tuomari on minulle vieras ja kuuleman mukaan tiukka. No ihan sama minulle periaatteessa, kunhan se meidän suorittaminen onnistuisi. Ja oikeastaan ihan sama niiden yksilöliikkeiden kanssa, kunhan ei nyt ihan sikailuksi mene, mutta tuo paikallamakuu... Eilen ajattelin vielä EVL:n ja VOI:n aikana, että kyllä mekin tuohon pystytään, että pitäisikö kuitenkin vaan tsempata ja ilmoittautua niihin marraskisoihin. Mutta, sitten tuli alokasluokan paikallamakuut, joista toisessa ryhmässä joku koira piippasi melkein koko kahden minuutin ajan, ja tämä tietysti häiritsi muita koiria melkoisesti. Kaksi taisi poistua paikaltaan, joku taisi nousta istumaan... Luumu olisi tässä vaiheessa varmaan jo mennyt tietty sinne piippaajan luo omalla valloittavalla tyylillään: leikitään, jahtaa sä mua niin mä jahtaan sua! Vaikka saisin Luumun oman suorittamisen varmaakin varmemmaksi tässä lyhykäisessä ajassa, mikä tässä on, niin tällaiseen sirkukseen en voi saada sitä valmistautumaan. En kyllä usko, että se ikimaailmassa kestäisi piippausta tai vierestä lähtevää koiraa, ja onkin ihan tuurista kiinni millaiseen paikallaoloryhmään kokeessa joudutaan. 

Niin että on hiukan ristiriitaiset fiilikset. Kun tämä meidän juna, joka nyt on lähtenyt liikkeelle, niin sen vauhti varmasti vaan kiihtyy. Mutta silti se ei varmasti tule omasta mielestäni ikinä pääsemään määränpäähänsä. Kun saan Luumun paikallamakuun rauhallisessa ryhmässä omastakin mielestä satavarmaksi, haluaisin harjoitella erilaisia kauhuskenaarioita. Joku tyyliin juoksee siitä takaa, koira haukkuu, joku pamahtaa. Ja myös niitä todellisia uhkia, eli että joku ryhmän koirista piippaa, joku lähtee juoksemaan... kuuluu käskyjä jne. Tämä ihan siksi, että erehdyksen kautta saisin Luumun ymmärtämään että siinä kannattaa maata, vaikka mitä tapahtuisi. En yleensä tietenkään kannusta koiraa epäonnistumaan, mutta kun tämän liikkeen onnistuminen johtuu niin itsestä ja omasta koirasta riippumattomista asioista, ja oman mielenrauhan ja varmemman suorittamisen takia olisi erittäin hyvä päästä treenaamaan niissä haastavammissakin olosuhteissa. Ei olla siellä vielä, ja siksi nuo marraskisat tulevatkin minusta meille ehkä hiukan liian aikaisin. 

Liikkeestä maahanmeno.
Sosiaalinen palkka jo vauhdissa :) 

On se pätevä ukko!

En kyllä tiedä mikä ihmeen kiire meillä sinne kisoihin on. Luumu ei ole vielä kahta vuottakaan, ja kun me joskus siellä alokkaassa päästään starttaamaan, luokka on kuitenkin tällä treenillä melko nopeasti paketissa. Ihan huvikseni tässä laskeskelin, että jos menisi vaikka luokka vuodessa eteenpäin, Luumu kilpailisi viisi-kuusivuotiaana erikoisvoittajassa. Ja pakko sanoa, että kyllä se kultainen kirjainyhdistelmä TVA alkaa kimmeltää siellä omankin ymmäryksen äärirajoilla... jos kuitenkin? Niin että mikä kiire tässä on? Toinen aivolohko sanoo, että odottelette rauhassa, ja kisaatte ensi keväänä. Toinen lohko sanoo, että ihan sama mitä teette, mutta mahdollisimman pian se ensimmäinen ALO-kokemus taakse. Huooh. Treenaaminen on ihan huippukivaa, mutta olisi se toooodella mukavaa saada se ensimmäinen kisakokemuskin sinne taustalle. 

No, alokasluokkakaan ei kuitenkaan ole pelkkää paikallamakaamista, eivätkä ne muutkaan liikkeet meillä ihan ongelmattomia ole. Seuraamisessa kiinnitin jossain vaiheessa liikaa tai liian yhtäjaksoisesti huomiota kontaktiin, jolloin paikka hajosi käsiin. Sitten kun aloin jälleen kiinnittää huomiota paikkaan, kontakti putosi. Jäävissä on edelleen erotteluongelmaa jonkin verran. "Mami en ole ikinä ennen kuullut tuota käskyä. Mitä se tarkoittaa?" Ylipäänsä olen kaikissa liikkeissä keskittynyt niin paljon kisakuntoisuuteen, että tekniikkatreeni on jäänyt vähemmälle. Pitää muistaa pilkkoa, pitää muistaa palkata ennalta-arvaamattomasti. Pitää muistaa myös miettiä etukäteen mikä se kriteeri tällä kertaa on. Ei voi pitää kiinni kaikista kriteereistä samanaikaisesti, sillä se yritys on tuomittu epäonnistumaan. 

Todella totista hommaa tämä toko!

Me ollaan Luumun kanssa juurikin nyt siinä vaiheessa, että motivaatio-, tekniikka- ja kisamaisuusteemojen pyörittely on ajankohtaista, ja olenkin alkanut toteuttaa omatoimitreenejämme aina jonkun teeman mukaan. Motivaatiotreenissä periaate on vähän niin kuin "kaikki onnistuu", Luumu saa käsiapuja, nami ohjaa suoritusta, liikkeet ovat erittäin lyhyitä pätkiä jne. Tekniikkatreenissä olen miettinyt etukäteen mihin osa-alueeseen missäkin liikkeessä keskitytään. Esimerkiksi nyt viime aikoina olen noissa jäävissä hionut nopeaa reaktiota (palkka esimerkiksi heti seisomaan jäämisestä), ja taas toisella kertaa olen korostanut itse seisomista, huolimatta siitä miten minä siinä vieressä/edessä/takana tepastelen. Kisamaisissa treeneissä liikkeet suoritetaan kokonaisuutena, ja palkka tulee kehän laidalta kassista. Olen myös ketjutellut, ja tällä hetkellä Luumu tuntuu kestävän hyvin neljä liikettä putkeen ja vasta sitten palkka kassista. Jossain vaiheessa ketjutin liian monta liikettä liian varhain, ja Luumu rupesi jo viimeisessä liikkeessä vaatimaan palkkaa. Esimerkiksi jos kiva ja vauhdikas luoksetulo oli ketjun pohjimmainen, Luumu saattoi hypätä minua vasten tyyliin "tänne se palkka ja heti!". 

Koht se sanoo sen. Ihan kohta! 

Vapaa!
(Meillä on sosiaalisessa palkassa hiukan harjoittelemista,
sillä Luumu kiehuu yli aika äkkiä ja roikkuu välillä hihassa.
Heh. Sitä ei varmaan kokeessa tuomari katso hyvällä...)

Kylläpäs aika juoksee, kun on asiaa. Meillä on tänään kisamaiset treenit, ja oli tarkotus mennä ihan hiukan etukäteen paikan päälle valmistelemaan Luumu paikallamakuuseen ja jääviin. Otan myös häkin mukaan, että tilanne on Luumullekin erittäin kisanomainen. Katsotaas kestääkö tämä hyvä toko-fiilikseni iltaan asti. Palaan asiaan! Hyviä treenejä itse kullekin!

Liikkeestä maahanmeno 

Luoksetulo.
Yksi illan kauneimpia kuvia! 

Sosiaalinen palkka! 

Köh. Tämä on vissiin täyskäännös. 

Miten mun käsi on tollee peekoomaisesti??
Luumu seuraa hienosti... 

... jaa mut mikäs tää sininen juttu tossa maassa on? 

Kohta tulee "Liike seis"

Nämä kuvat ovat muuten muutaman viikon takaa Piikkiöstä kisamaisista omatoimitreeneistämme. Kiitos kuvista Japelle ja mammalle, mamma toimi myös erittäin hyvänä liikkurina! :DDD

Käy tämä ihan fyysisestä treenistäkin! 

Leena Piiran Koiran kipu -luennolla

Meinasi tänään sydän jäädä kurkkutorveen kiinni, kun mentiin Luumun kanssa kävelylle ihan tavalliseen tapaan, ja oli minulla laukussa vielä yksi palkkalelukin. Tarkoitus oli ensin kävellä kolmisen kilsaa ja sitten mennä tuonne kartanon nurmiparkkikselle tekemään vähän paikallamakuutreeniä. No eipä menty, kun Luumu alkoi lähes saman tien pihalta poistuessamme ontua toista takajalkaansa! Ja ihan siis todella ontua, ei laittanut siihen painoa ollenkaan ja oli ihan reppana. Oman hysteriani vuoksi onneksi se ei ollut se traumajalka, vaan juuri se toinen. Yritin katsella onko siellä jotain ruusunpiikkejä tai muita inhottavuuksia. Luontopolulta anturaankin tullut haava tuntui parantuneen jo ihan täysin, mutta jotain kummallista "pihkaa" sillä oli varpaanvälissä. Rapsuttelin pihkat pois ja kokeiltiin miten se kävely sitten onnistui. Askel oli edelleen vähän lyhyempi, mutta uskalsi jo laittaa painoa jalalle. 

Koska kävely oli silminnähden normaalimpaa kuin alussa Luumu antoi ymmärtää, käveltiin lyhyt reilun kilsan lenkki (vahtasin takajalkojen liikeratoja ja askelpituuksia ja jopa lannerangan näennäistä jäykkyyttä silmä kovana). Ei menty tietystikään tokoilemaan, vaan kotona katsoin tassua tarkemmin. Pikkiriikkinen hankaumahan siellä varpaiden välissä oli, mikä lie osunut tai toisen varpaan kynsi hangannut. Ja se pihka oli tietty semikirkasta kudosnestettä. Puhdistin tämän hirveän vamman Septidin-puhdistusaineella ja lotrasin Vetramilia päälle. Mietin jopa, että pitäisikö tähän milliseen haavaan laittaa oikein tassuside päälle, mutta en sentään ruvennut liioittelemaan. Olisihan se ollut tietysti hyvää harjoitusta vakavampien tassuvammojen varalta se sitominen, sekä minulle että herra Muulle. 

Sainkin tästä loistavan sillan aasille ja miksei vaikka hevosellekin, sillä en ole ollenkaan kirjoittanut vielä eläinfysioterapeutti ja -osteopaatti Leena Piiran pitämästä koiran kipuun liittyvästä luennosta, jota olin kuuntelemassa täällä Liedon Tuulissuolla neljä viikkoa sitten (onko siitä oikeasti niin kauan!?!). Kipuasiat eivät ole meidän huushollissa olleet ajankohtaisia enää pitkään aikaan (fingers crossed, knock on wood!), mutta aina on hyvä päivittää omia tietojaan, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Lähes neljä tuntia kului kuin siivin, ja entisen opiskelijan roolista vielä tiukasti kiinni pitäen kirjoitin taas kynä sauhuten muistiinpanoja. Taas huomio huomio - nämä ovat minun tekemiäni muistiinpanoja siitä, mitä minä luennolta nappasin tietopankkiini. Asioita on karsittu vähän sen mukaan, mikä on minulle uutta tietoa tai mikä voisi olla hyödyllistä muistaa jatkossakin. 

Luennon alussa puhuttiin siitä, että erirotuiset koirat näyttävät kipua eri tavalla. Usein kuulee sanottavan, että staffilla on korkea kipukynnys tai jopa ettei staffi tunne kipua ollenkaan (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa). Kyllähän staffin historialla on tietysti tässäkin osansa, mutta Luumusta näkee kyllä ihan heti onko se kipeä. Eri asia on tietysti, että mistä se on kipeä. Muistan silloin polven paranemisaikoina soitelleeni eläinlääkäripäivystyksiin ihan paniikissa, kun Luumu oli selvästi todella kipeä, ja kuvittelin tietysti sen taas loukanneen polvensa. Mietin jo kaiken maailman polvileikkauksia ja isomman häkin ostamista (jotta lepo olisi oikeasti lepoa!), kunnes se oksensi tuohon työhuoneen lattialle. No mahahan sillä oli kipeä, ja laatalla selvittiin siitä säikähdyksellä. Tänäänkin Luumu oli lähes halvaantunut tuon pienen haavan takia... mutta kroonisen kivun tunnistaminen onkin varmasti aivan eri juttu! Takaisin luentoon siis...

Akuutti kipuvaihe kestää yleensä kolmesta kuuteen viikkoa. Kudosten paranemisaika on yleensä 4 - 6 viikkoa. Kun kipu on kroonista (kuten meillä ihmisilläkin esimerkiksi jatkuvat selkäkivut ym.), koira eräällä tavalla tottuu tai turtuu kipuun, eikä näytä kipua ulospäin. Kun kipu akutisoituu (eli esimerkiksi sairas selkä tulee vielä kipeämmäksi), koira saattaa oireilla kipuaan. 

Kipua on erilaista. Kun koira oirehtii, kannattaa aina pohtia miten on tullut liikuttua. Esimerkiksi kovan juoksemisen jälkeen koiran lihakset voivat olla maitohapoilla, mikä tekee liikkeistä jäykkiä (samanlaista kuin meillä ihmisilläkin salinjälkeinen päivä voi joskus olla...). Lihasperäisessä kivussa koira saattaa köpötellä lenkillä ensimmäiset puoli tuntia, mutta loppulenkki menee jo tavalliseen tapaan. Nivelperäinen kipu taas näkyy usein liikkeellelähdössä. Koira saattaa esimerkiksi ensimmäisten askelten aikana epäröidä miten jakaa painoa raajoille. 

Jos koira on kipeä, kipu näkyy ensimmäisenä koiran käyttäytymisessä. Käytös muuttuu ja on ailahtelevaa. Esimerkiksi erinomainen työkoira ei vaan suoriudu sille annetuista tehtävistä. Kun koira on kipeä, sen stressitaso nousee. Kun stressitaso on korkealla, koira reagoi herkemmin elämänmuutoksiin (kuten muutto, jonkin perheenjäsenen poismeno, uuden perheenjäsenen saapuminen jne.). Koiran on vaikea rauhoittua ja rentoutua. Koira käyttää myös enemmän rauhoittavia signaaleja. Vanhat pelot voivat saada uusia muotoja; esimerkiksi jos koira on ennen pelännyt ilotulitusta, se saattaa kivun takia alkaa pelätä ilotulitusta muistuttavia ääniä. Kipeä koira on aggressiivisempi. 

Koira voi näyttää kipua vetäytymällä yksinäisyyteen. Esimerkkinä tästä mainittiin koira, joka yleensä aina nukkuu ihmisten kanssa. Jos se yhtäkkiä alkaakin nukkua yksinään, se saattaa olla kipeä. Kipeä koira voi olla myös passiivinen ja masentunut. Se läähättää herkästi ja paljon, ja sen hengitysrytmi on nopea. Erityisesti yöllä koira on levoton, läähättää, vaihtaa paikkaa. Monet erilaiset kivut pahenevat yöllä. 

Koira saattaa raapia, purra tai nuolla kipu- tai säteilykipualuetta. Jos koira on kipeä rintarangasta (lapaluiden välistä), kipu säteilee etujalkoihin. Kipeä niska tai kaula säteilee päähän, kun taas lanneselän kipu säteilee takaraajoihin ja häntään. Esimerkiksi jos koira nirputtaa häntäänsä, yleensä se ei ole häntä, joka on kipeä, vaan esimerkiksi lanneselkä. Jos koira raapii kylkiään, sillä voi olla suolisto-ongelmia, matoja tms. Kun kosketat koiraa hellästi mihin vaan, ja koira nytkähtää voimakkaasti - tämä saattaa olla merkki kivusta. Kipeä koira voi myös vapista. 

Huonolonkkainen koira siirtää painoa eteen, ja oireet näkyvät enemmän etuosassa. Painon tulisi jakautua koiran seistessä 60 % eteen ja 40 % taakse. Jos koiran etuosassa taas on ongelmia, se ei voi laittaa painoa taakse, koska takana ei ole yhtä paljon lihaksia. Tällöin koira kompensoi kipua esimerkiksi köyristämällä selkää tai riiputtamalla päätään. 

Tunnustele kehon lämpötilaeroja ja yritä käsilläsi aistia mitä koiralle kuuluu. Kuumat kohdat kertovat, että verenkiertoa on paljon (tukkotila?). Jos esimerkiksi lenkin jälkeen jokin alue tuntuu muita alueita kuumemmalta, se kertoo siitä, että kuuma alue on joutunut tekemään lenkillä enemmän töitä. Esimerkiksi jos koiralla on spondyloosi, ja selkä on lenkin jälkeen kuuma, lenkki oli koiralle liian pitkä/maasto liian vaikeakulkuinen. Sama pätee muihin ruumiinosiin: kipeä polvi > kuuma polvi lenkin jälkeen > vähennä rasitusta. On myös muistettava, etteivät kuumat kohdat aina välttämättä liity kipuun. Kuumat korvat saattavat olla merkki kiihtymyksestä, mutta myös alkavasta tulehdustilasta missä vaan kehossa. 

Kipeä koira ravistelee paljon itseään. Se saattaa piehtaroida ylenpalttisesti, koska yrittää saada esimerkiksi selkään liikettä. Koiran ruokahalu saattaa muuttua, juominen yleensä lisääntyy stressin noustessa. Koiran silmistä kivun usein näkee. Stressaavan koiran pupillit ovat suuret, kivuttoman koiran katseen pitäisi olla rento, ystävällinen ja kirkas. Oikein kipeän koiran silmien väri voi olla jopa punertava (johtuu maksan toiminnasta). Seuraa myös hännän asentoa ja liikkeitä. Koira kompensoi selkäkipua usein hännällä. Seuraa missä koiran häntä on liikkeen aikana (jos häntä ei liiku tai on vinossa > voi olla merkki selkäkivusta). Hännäntyven tulisi olla rento. Kokeile pystykö liikuttamaan/joustamaan hännäntyveä. Jos hännäntyvi liikkuu/joustaa, tällöin myös ristiluussa ja selässä on joustoa (mikä on hyvä asia :)). 

Kipuileva koira saattaa joko hakea kontaktia tai vetäytyä yksinäisyyteen. Kun Luumulla on esimerkiksi vatsa kipeä (on syönyt liikaa luita tai jotain vanhentunutta), se hakee aina kontaktia ja tulee mielellään syliin istumaan. Ihan kuin sairas lapsi. Katsele koiran suuhun; jos koira ei halua esimerkiksi pitää noutokapulaa suussaan tai sen puruote on heikko, sillä saattaa olla niska jumissa. Kipeän koiran rodunomainen käyttäytyminen lisääntyy, esimerkiksi laumanvartijat vahtivat enemmän. 

Jos halutaan lisätä lihasmassaa koiran takaosaan, mäkikävely on tehokasta. Tukivaiheen tulee kestää kauemmin. Jos koira pyrkii ravaamaan, se pyrkii samalla helpottamaan oloaan. Jos koira kävelee esimerkiksi lastenvaunujen vierellä hieman vaunuista poispäin nojaten, ulkopuolen lihakset vahvistuvat. Vaihtele koiran puolta! Jos haluat seurata koiran etujalkojen liikettä, seuraa lavan liikettä. Lavan liike tapahtuu kaulan lihaksilla. Seuraa käyttääkö koira enemmän kyynäriään lavan jäädessä paikoilleen tai esimerkiksi kauhooko tassuillaan. 

Koira saattaa ontua liikkeessä tai liikkeelle lähdettäessä. Raajojen liikkeet saattavat ollan rajoittuneet, ahtaat tai epäsymmetriset. Koira ei välttämättä liiku kaikilla askellajeilla (käynti, ravi, laukka). Ravi jää usein ensimmäisenä pois, jos koira on kipeä. Koira saattaa liikkua peitsaten tai laukkaa jo hitaassa vauhdissa. Peitsaaminen on ominaisempaa, jos koiralla on pitkät raajat ja verrattain lyhyt selkä. Jos koira peitsaa paljon, se on usein jumissa. Seuraa koiran laukkaamista takaa. Koiran tulisi osata käyttää sekä oikeaa että vasenta laukkaa. 

Seuraa selkää. Seisooko koira selkä köyryssä ja takaraajat vatsan alla? Onko koiran selkälinja pudonnut alas, eli selkä on notkolla? Seisooko koira takajalat lähekkäin ja polvet ja kintereet kääntyvät ulospäin? Tai seisooko se eturaajat lähekkäin ja ranteet kääntyvät ulospäin? Normaalisti seistessä koiran eturaajojen tulee asettua olkapäästä alaspäin ja takaraajojen tulee olla lantion leveydellä. 

Staffi-ihmisenä tämä on mielenkiintoista: Jos koira istuu toisella kankullaan, sillä saattaa olla löysät lonkat, selkä kipeä, huonot polvet tai takana huonot lihakset. Myös raskas luusto voi aiheuttaa kankullaan istumista. Raskasluisen rotuiset pennut tulee opettaa istumaan oikein! Pieni lantio, pitkä selkä, suuret takalihakset ja mahdollisesti vielä jäykkä alaselkä (esim. staffi!) aiheuttavat kaikki yhdessä jäykkyyttä lihaskalvoihin, mikä taas saa koiran istumaan kankullaan. Koiran voi opettaa tästä pois, ja oikea istumatyyli olisi huomioitava jo pentuaikana. 

Kipeä koira ei välttämättä käännä päätään sivulle (koiran pitäisi pystyä viemään päänsä kumpaakin olkapäähän) tai saa sitä alas eturaajojen väliin. Kipeä koira saattaa myös pysähtyä kesken lenkin istumaan tai mennä makuulle. Kävelyn vauhti laskee selkeästi. 

Seuraa koiran venyttelemistä. Koiran pitäisi venytellä aamuisin, aina nukkumisen jälkeen ja usein myös lenkille lähdettäessä. Koira tietää milloin ollaan lähdössä lenkille ja valmistelee itse lihaksensa töihin. Seuraa myös koiran nukkuma-asentoja. Esimerkiksi jos koira on nukkunut yleensä kaikki raajat levällään (niin kuin Luumu usein nukkuu sammakossa mahallaan tai selällään kontit ilmassa), ja yhtäkkiä alkaakin nukkua kerässä kuin kissa > voiko olla kipeä? 

Luennolla puhuttiin myös jonkin verran lisäravinteista. Glukosamiini on ehdoton lisä nivelvaivaiselle koiralle, mutta sopii myös kisaaville koirille ennaltaehkäisevästi. Annostus on max. 500 mg 100 % glukosamiinia pienelle koiralle päivässä. Lihaskipuihin ja hermohäiriöihin B1-, B6- ja B12-vitamiinit. Nivelkipuihin myös C-vitamiini! Harrastavan koiran on saatava levätä tarpeeksi. Saa siis tehdä pitkiäkin lenkkejä levossa, pääasia että koira on rento. Levon aikana ei siis edes kisailujuoksemisia muiden koirien kanssa. Kisakauden jälkeen tulisi pitää kuukauden/kahden kuukauden loma. Tämä on sekä fyysinen että psyykkinen loma. 

Luennon toinen osa käsitteli lihashuoltoa. Käyn nämä muistiinpanot vähän ylimalkaisemmin läpi, koska tuntuu että tätä lihashuoltoa on jauhettu täällä ennenkin ja moneen otteeseen. Tärkeää se toki on, en sitä sano, mutta kaikki asiat on käsitelty täällä varmaan jo kymmenen kertaa. Pääpointteina alleviivaisin Back on Track -loimen hyödyllisyyden. Myös BOT-alusta treenihallissa hyvä, sillä koira kylmenee jalkojen kautta nopeasti. Jos koiralla on jokin tulehdus, älä käytä BOT-loimea silloin. Älä käytä BOT-loimea myöskään liikkeessä, vaan vasta liikkeen jälkeen. 

Tokon fyysinen vaativuus on lajin staattisuudessa. Toko on laji, jossa koiran selkäranka saadaan oikealle kääntyväksi banaaniksi, ellei tätä huomioida vastaliikkeinä! Myös tokokoira tulee aina lämmitellä ennen treenejä. Lämmittely on muistettava tehdä myös ennen uintia, jos uimari on yhtä innokas kuin esimerkiksi Luumu. Hyvä lämmittely on kävely uintipaikalle ja sieltä pois. 

Lihaksiston verenkierron vilkastuminen (alkulämppä) tapahtuu yhtäjaksoisella 30 min kestävällä raviliikunnalla. Käytiin luennolla läpi myös erilaisia liikkumisharjoituksia, koiran tulee esimerkiksi kuonollaan koskettaa istuessa kyynärpäätään, kylkikaaren alaosaa, lonkkaa ja polvea. Sitten nostetaan kuono ylös ja viedään alas eturaajojen väliin. Toistot 5 - 10 kertaa, yhden toiston kestäessä 2 - 3 s. Opeta koira kosketuskeppiin. Eli opeta koira koskemaan kuonollaan kepin päätä, jolloin voit kepillä koiran lonkkaa koskettamalla saada koiran koskettamaan itse omaa lonkkaansa. Hyviä liikerataharjoituksia on myös koiran opettaminen istumaan ja tarjoamaan tassua samaan aikaan (asento säilyy). Jos koiralla on heikompi toinen puoli, ravauta sitä niin, että heikko puoli on ulkokaarteessa. Hyviä liikkuvuusharjoituksia ovat myös peruuttaminen, kiertäminen, pyöriminen jne. Kulmauksilla on todella suuri merkitys koiran toiminnallisuuden kannalta!

Siinäpä oikeastaan tämän luennon anti minulle. Ei ole nyt mitään aiheeseen liittyviä kuvia enempää kuin tuo Luumun peputtelukuva, joten laitanpas tähän meidän mätsärikuvia lähes parin viikon takaa. Oltiin Kupittaalla hyväntekeväisyysmätsärissä, ja Luumu oli mahtavasti pienten sinisen nauhan saaneiden aikuisten neljäs! Valtavan hienot palkinnot, ja muutenkin homma toimi. Sain myös handlata Doraa pienten punaisen nauhan saaneiden aikuisten ryhmäkehässä, ja kokemus olikin minulle ensimmäinen. Siis muiden kuin Luumun handlaamiskokemus. Ja hyvinhän se meni. Dora on niin hienosti käyttäytyvä arvonsa tunteva leidi. Onnittelut myös Hamtille ja Noalle, joiden mätsäridebyytin tavoitteet täyttyivät komeasti. Tässä muuten taas video kehästä. Kiitos kuvista kuuluu Hamtille!

Suo, Luumu ja hirvikärpänen

Tehtiin mamman kanssa perjantaina viikon töiden päätteeksi diili, että mamma lähtee meidän kanssa Paimioon luontopolulle ja me jäädään Mumun kanssa sitten vielä Piikkiöön auttamaan järjestelyhommeleissa. Tämä Paimion luontopolku on ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa, ja näin jälkikäteen todella ihmettelen ettemme ole siellä koskaan ennen olleet. Aivan ihastuttavaa perisuomalaista suomaisemaa, erinomaiset opasteet (joista huolimatta kävelimme kerran harhaan), ja harvinaisia luonnonoikkujakin reitin varrelle mahtui. Myös Retkipaikassa esitellään Paimion luontopolkua.

Maasto oli ihanan vaihtelevaa ja polut hiljaisia

Edesvastuutonta päästää koira tuonne. Uppoaa vielä. 

Maisema oli kuin Lapista.
En olisi yhtään ihmetellyt suolammen vastarannalle juomaan ilmestyvää poroakaan. 

Muumu on tottunut poseeraaja

Luumu oli tosiaan suuren osan reitistä irti, koska alue tuntui niin rauhalliselta. Parkkipaikalle ei jäänyt meidän auton lisäksi muita autoja, ja hiljaisuuden voi jopa kuulla. Niin äänetön oli hiljaisuus. Oli ehdottoman kiellettyä kävellä missään muualla kuin merkityillä poluilla, mutta selitäppäs se koiralle. Muutaman kerran Luumu pulpahtelikin suohon, ja turpeen haju oli välillä... mielenkiintoinen.

Kaikkea kanssa... tämä silta ei ollut taas yhtään pelottava! 

Tykkäsin tästä "virtahepo lammella" -kuvasta niin paljon,
että vaihdoin sen banneriksi! 

Lapsi on terve kun se leikkii 

Oli niin rauhallista, niin rentouttavaa. Mieli ja sielu lepäsi. Kunnes... Oltiin juuri kiipeämässä näkötorniin, kun huomasin metsän siimeksestä lähestyvän karvakasan. Joku koiranpentuhan se oli, eikä sen ihmisiä näkynyt mailla ei halmeilla. Huusin äkkiä mammalle, että ottaa Luumun kiinni. No Luumuhan luuli mamman haluavan ottaa sen näkötorniin mukaan, ja leikki vaikeastitavoiteltavaa. Tulin itse alas tornin puolivälistä, jonne olin ehtinyt, ja sain Luumua pannasta kiinni. Mamma teki kaiken maailman sirkustemppuja saadakseen karvapallon kiinni. Jouduttiin oikeasti miettimään mitä me nyt näiden kahden koiran kanssa tehdään, kun ei ole kuin yksi hihnakaan. Aika tuntui suhteellisen pitkältä ennen kuin pennun omistajat suvaitsivat saapua paikalle. 

Näkötornille menossa... 

Haha, joo ihan tosissaan yritettiin ottaa pentua kiinni,
mut kuvan on kuitenkin ehtinyt nappasemaan...
Huomaa erittäin rentoutunut ilmeeni...

Ei pahoitteluja, ei mitään. Sanoin vaan että ei muuten mitään, mutta kun tämä ei oikein pidä pennuista. Luumu heilutteli siinä häntää, ja väittämääni olikin varmasti vaikea uskoa. Pennunomistaja sanoi että hyvä se vaan on, jos joku aikuinen koira sanoo tälle välillä jotain. No päätettiin sitten yhdessä tuumin päästää koirat irti tutustumaan toisiinsa, ja hetken haistelun kuluttua rähisemäänhän Luumu rupesi. Se käy niin silmänräpäyksessä, ettei siinä ehdi tehdä mitään. En enää ymmärrä että mistä tämä johtuu. Tai joo, ymmärrän kyllä että olen itse varmaan luonut kaikki nämä tilanteet, enkä osaa niitä enää korjata. Tämä pennuille äriseminenhän alkoi noin vuosi sitten vähän Luumulle epäreilusta tilanteesta, jossa Luumu oli minulla pannasta kiinni, ja 8-viikkoinen huskypentu sai tulla sitä haistelemaan. Ärinästä järkyttyneenä olen siitä asti ollut enemmän tai vähemmän jännittynyt ja suoraan sanottuna välillä jopa paniikissa pentuja nähdessämme, mikä on varmasti selvä merkki Luumulle siitä, että nyt ollaan tekemisissä jonkun todella demonisen otuksen kanssa. 

Mutta kun se ei ärise kaikille. Esimerkiksi Lotan Ebballe (borderterrieri) Luumu ei ole koskaan ärissyt, eikä muuten Mimmillekään (chihu). Noallekin Luumu rähisi ensin muutaman kerran, mutta me vaan silloin päätimme, että niistä tulee ystävät ja piste. Ja niinhän niistä tulikin, ja mitä parhaimmat vielä. Mitä minun pitäisi tehdä? Viimeksi jo kirjoitin, että ollako näkemättä pentuja enää ollenkaan, mutta sekään ei näytä olevan mahdollista. Jopa kaikkein syrjäisimmässä kolkassa meitä tulee vastaan nelikuinen keeshond ilman ihmisiään sitä kurissa pitämässä. Olen melko varma, että Luumun epävarmuus pentuja kohtaan heijastuu minusta, joten pitäisikö Luumun nähdä pentuja ilman minua? Jos sen kanssa olisi vaikka Teemu tai Jape. Joku jämäkkä mies, jota Luumu kunnioittaa? Järkyttävintä tässä Luumun sikailussa on se, että itse olin ihan hirmutarkka siitä, millaisia koiria Luumu sai pentuna nähdä. Ettei vaan synny niitä negatiivisia kokemuksia. Ja nyt me aiheutetaan niitä muille! Niin että oliskos jotain halukkaita pentuja testaamaan tätä Luumun pentuvihamielisyyttä muiden kuin minun seurassa... Yeah right.

No, puitiin tätä asiaa siinä tilanteen ohi mentyä ja kahvia näkötornin juurella juodessa. Ei se siitä muuksi muutu, mutta saatiin me sentään kuitattua järkytys naurulla. Mitä tehdä kun metsästä ilmestyy yhtäkkiä sudenpentu, joka ei kuule eikä näe mitään muuta kuin pentuja inhoavan Luumun? Varmaan se meni jotenkin taas niin, että älä vaan tee niin kuin me juuri tehtiin, eli kauhee paniikki päälle, koirat kiinni vaikka väkisin, ja sitten ihmetellään, että mistä ne nyt noin kiihtyivät. Hmph.

Näkymä tornista 

Luumu pirunpellolla.
Murikka muiden joukossa. 

Jos ei osata kävellä hihnassa, niin sitten kuljetaan kainalossa.

Alkumatkan harmoninen rauhallisuus oli tiessään, koska loppumatka kuljettiin pentuseurueen hajujäljissä. Kaukana, mutta silti. Luumu oli ihan omissa maanisissa jäljestysajatuksissaan, ja mentiin sitä muutaman kerran piiloonkin. Kyllä se sieltä tuli meitä etsimään, ja löysikin, mutta ihan sitä äärimmäistä missämamion-paniikkia en saanut siihen luotua, vaikka sitä juuri hain. Reitti sinänsä oli aivan unelma, sen toteutus vaan meiltä jäi nyt vähän puolitiehen. Rauhallisuudesta ei ollut tietoa nimittäin perillä Piikkiössäkään, kun Luumu löysi lattialta jonkun meidän vaatteista tai hiuksista tippuneen hirvikärpäsen. Hei oikeesti, mikä niidenkin elämäntehtävä on?

Yksi reissun lempikuvistani.
On se ihana, vaikka onkin välillä täys paska. 

Luonnonoikku haarautuva mänty!
Ken tästä kulkee, parantuu vaivoistaan. 

Hirvikärpäsen lisäksi saatiin kotiinviemisiksi pikkuinen haava anturaan.
Ehkä ensi kerralla vähän paremmalla tuurilla kaikin puolin..?

Kuvista vielä suurkiitos mammalle!

Distichiasis eli Luumun pöllyinen keskiviikko

Tultiin justiin Impparista treeneistä, mutta Luumu ei tänään treenannut ollenkaan, kun oli vielä vähän saikulla. Luumu kävi nimittäin eilen Koira-kissaklinikalla ripsiepilaatiossa, eli rauhoituksessa poltettiin luomen sisäpinnalla kasvavat ripset. En olisi koko vaivaa edes huomannut, ellei sitä keväällä virallisessa silmätarkissa olisi käynyt ilmi. Kyse on distichiasis-nimisestä perinnöllisestä silmäsairaudesta, eli kansankielellä ihan vaan ylimääräisistä ripsistä. En edes itse osannut mieltää vaivaa "sairaudeksi", mutta sellaisena sitä on kai pakko alkaa pitää. Onhan se nimittäin melko ärsyttävä vaiva, kun noita ripsiä voi polttamisesta huolimatta kasvaa vielä myöhemmin johonkin toiseen kohtaan. Näihin nyt poltettuihin ripsituppiin ei kuitenkaan niitä koskaan enää kasva, ja se on jo jotain sentään sekin. Harmittavaista vaan, että kun toimenpide pitää tietysti tehdä rauhoitettuna, eikä rauhoittaminen koskaan ole koiralle kovin terveellistä. Hmph. No, vaivansa kullakin.

Miksi sitten mentiin treeneihin, eikä vaan pidetty ansaittua vapaapäivää? No kun tänään treffasimme ensimmäistä kertaa talven treeniporukkamme kanssa! Meitä on siis kahdeksan eritasoista ja "erirotuista" koirakkoa, jotka treenaamme tokoa enemmän ja vähemmän tosissaan kuuden talvisen kuukauden ajan Raision DOXX-areenalla. Kävimme samaan syssyyn vetämässä puumerkkimme myös vuokrasopimukseen, joten nyt se on oikeasti ihan virallista. Porukka tuntui todella mukavalta, ja onkin hirmu mieltäylentävää haaveilla missä kunnossa sitä jo reilun puolen vuoden päästä ollaankaan. Kun hallivuoro päättyy, alkavatkin taas keväiset kelit, ja passaa treenata ulkosallakin. (Kyllä muuten teki treeneissä mieli Luumun kentälle, ja vähän itselläkin. Salavihkaisesti teinkin muutaman kaukojumppatuokion siinä... ei me mitään treenata, ihan vähän vaan jumppaillaan...)

Piti kirjoittaa tokosta tässä jossain vaiheessa ihan erillinen postaus, mutta miten pääsikin taas juttu lipsahtelemaan? Takaisin eiliseen. Luumu jäi klinikalle ensimmäistä kertaa periaatteella "tulkaa parin tunnin päästä hakemaan". Mentiinkin Teemun kanssa hodarille Ikeaan ja käytiin me hipelöimässä telkkareita Gigantissa (Teemu) ja kankaita Kodin Ykkösessäkin (minä). Ei tuntunut ihan hirveän kamalalta jättää Luumua klinikalle, koska se oli jo taju kankaalla lähtiessämme, mutta outoa oli tulla hakemaan sitä. "Niin mun koira on jossain tuolla, et mahtaako se olla jo valmis?" No olihan se, ja sieltä se jo reippaasti käveli omin jaloin autolle. Siihen se reippaus siltä illalta oikeastaan jäikin, koska poika makoili hyvin suvereenisti koko illan sohvalla kissaa tyynynä pitäen. Ei edes tullut keittiöön norkaamaan, vaikka tein lohipastaa! 

Rauhoittuuhan se hiljalleen. Tyyppi kömpi penkille Teemun kainaloon,
ja itse sain istua lattialla kantoliinan päällä.
"Mami mä en oo sun kaveri enää."

Ylämäki oli kotipihalla vähän turhan raskas koitos.

Napsulle kyllä pointsit kotiin, kun piti pikkuveljestä niin hyvää huolta. Nuoli korvat ja päälaen ja piti vielä tassustakin kiinni. Sanoi varmaan että "tuuri sulla kävi - minä kun tulin tuossa kunnossa kotiin, niin miehuuden olivat vieneet!" Sanoinkin Teemulle ennen kuin kävimme Luumun hakemassa klinikalta, et mieti jos olisikin menneet siellä jotkut paperit sekaisin, ja Luumulta olisikin viety pallit. Teemu sanoi, että no olishan sit sekin vaiva vähemmän. Sanoin siihen, että sitten ei päästäisi näyttelyihin enää. Teemu siihen, että edelleen - olishan sekin vaiva vähemmän. Haha. 

Kysyin muuten samalla hoitavalta eläinlääkäriltämme Eva Einola-Koposelta, joka Luumun kontit on kuvannut ennenkin, että kannattaisiko nyt kuvauttaa se polven rustotilanne samalla, kun on kerran muutenkin kanttuvei. Ei kuulemma vielä kannata, on liian varhaista. Vasta noin vuosi ensimmäisestä kuvauksesta aikaisintaan. Mietin kyllä muutenkin tätä - siis toki olemme uusiin kuviin menossa - mutta että mitä hyötyä siitä sinänsä on. Luumun ruokavalio on nyt jo *varmuuden vuoksi* lähes nivelrikkoisen koiran ruokavalio, ja meidän elämäntapaa tieto nivelrikosta ei muuttaisi mitenkään. Luumu ei harrastaisi mitään lajia nykyistä enempää tai vähempää, eikä meidän ulkoilu voisi olla enää tämän monipuolisempaa ja niveliä tukevampaa kuin se nyt on. Tietohan lisää tuskaa, mutta pimennossakaan ei osaa elää. Onneksi se kuvausaika ei meillä kuitenkaan ihan vielä ole.

Vähän iloisemmalla sävyllä loppupostaus - me ollaan todellakin innostuttu juoksemaan! Mistä vaan saa välineurheilua, jos haluaa näemmä. Nuo meidän uudet juoksuvermeet ovat kyllä ihan kymppikamaa. Luumulla menee edelleen lenkin alussa muutama hetki ymmärtää, että me todellakin juostaan - mami ei leiki mitään riehumisleikkejä, me ei pysähdellä kiinnostavien hajujen kohdalla, eikä me myöskään kiitolaukata menemään sata lasissa. Mutta kun näistä on päästy, ja juoksu oikeasti rullaa eteenpäin... se on jotain niin mahtavaa. Luumulla on vielä jotenkin niin mahtava se korvien asento, kun se viipottaa menemään. Tulee itsellekin ihan hirveän urheilullinen olo - tässä me yhdessä laumana juostaan. Minä ja koira. Muih. 

Ja toinen asia, joka tuo valoa tähän yhtäkkiä alkaneeseen syksyyn - Vau Mumu! Nyt kun uskalsin nostaa jalan jarrupolkimelta ja antaa mielikuvituksen riistäytyä käsistä, saan aikaan ihmeellisyyksiä. Voi mennä vähän itsekehuskeluksi, mutta olen ollut niin hirrrrveän iloinen aina jotain valmiiksi saatuani. Tällä hetkellä tuntuu, ettei päivä ole ollut täydellinen, ellen ole ehtinyt edes yhtä uutta pantaa tekemään. Ja kun ompelemisesta ja ideoimisesta tulee niin hirveän hyvälle mielelle! Hyvälle mielelle tulee myös virtuaalisten ja realististen kangaskauppojen valikoimaa hypistellessä, joskin se saattaa välillä lipsua jopa maanisuuden puolelle. Tyyliin "mun on pakko tilata täältä kaupasta nyt jotain ja paljon, koska kuljetuskuluja ei ole" tai jotain muuta yhtä järkevää. Olen kuitenkin tehnyt joitakin hyviä kauppoja viime aikoina, ja odottelenkin innoissani postia ympäri maailmaa! Ideoitakin pursuaa vähän jokaiseen käyttö- ja näyttötarkoitukseen - mistä vaan lisää tunteja näihin päiviin ja rahaa näihin luottokortteihin? ;) 

Sen verran olen sentään rauhoittunut, että vaikka noita mallipantoja Facebook-sivuille tehtailenkin, nekin ovat kuitenkin ihan myyntikappaleita. Luumu ei todellakaan tarvitse enää yhtään uutta pantaa noiden jo olemassa olevien parinkymmenen lisäksi. (Toisaalta piru olkapäälläni (vai enkeli?) kuiskuttelee, että Luumu nimenomaan tarvitsee kaikista mallikappaleista yhden itselleen, koska toimiihan se samalla kaikkialla kuljeskellessamme mitä parhaimpana mallina mahdollisille asiakaskandidaateille...)

Iltalenkille menossa 

... ja lenkiltä tulossa! Onpa pimeää jo! 

Napsuakin näkee näin syksyllä useammin sisällä torkuilla.
Fits like a glove.