Staffien talviharrastuspäivillä

Selvittiin ehjin nahoin Vantaan Ojangolle staffien ja amstaffien talviharrastuspäiville, vaikka ajaminen ja kahdestaan koiran kanssa reissun tekeminen alkuun jänskättikin. Melkoisesti jopa. Ja selvittiin me takaisin kotiinkin! Mutta siihen väliin mahtui paljon, paljon kivoja juttuja, vanhoja tuttuja ja niitä uusiakin tuttuja. Lähdettiin matkaan aamulla puoli tuntia aikataulusta jäljessä (koska halusinkin nukkua puoli tuntia pidempään, mikä vaikutti silloin kuuden aikaan ihan todella tärkeältä asialta), ja ihan tuossa koti-Cittarimme valoristeyksessä sain uskollisen kyytimme Atin moottorin sammumaan. Salon kohdalla huomasin, että pissapojasta loppui neste, ja nollakelin ansiosta en nähnyt Lohjan ABC:lle saavuttuamme enää juuri eteen enkä taakse. 

Hätähän ei ollut kuitenkaan tämännäköinen, vaan näppäränä flikkana ostin lisää lasinpesunestettä, ihan viisi-litraisen kanisterin - mutta en saanut konepeltiä auki. Uskokaa tai älkää, mutta viidentoista minuutin ajan kaivelin sitä avausvipua sieltä ratin uumenista ja käyttöoppaastakin - tuloksetta! Ja kyllä - olen brunette ihan luonnostanikin. Loistava tuuleni muuttui tämän viisitoistaminuuttisen kaivamisen jäljiltä ei niin loistavaksi, ja päätin, että kaivan sen sitten paikan päällä auki sen konepellin vaikka väkisin. Möllitokokisat olivat Vantaalla jo hyvässä vauhdissa, ja kun lopulta paikan päällä löysin kuin löysinkin sen vivun, sain täytettyä sen säiliön ja raahattua koiran kimpsuine ja kampsuineen  halliin, tokon lajiesittely oli jo kovassa vauhdissa. 

Se meni se lajiesittely kyllä pahasti meiltä ohi, koska en halunnut heti saavuttuamme laittaa Luumua häkkiin ja tempova Luumu kädessä oli vähän vaikeaa keskittyä oikeastaan yhtään mihinkään. Todella stressaavaahan se Mumelolle alkuun oli. Kun piti vaan mennä äkkiä ohi kaikista koirista, ja niiden luo, kenen luo Luumu olisi halunnut mennä - niiden luo ei tietenkään saanut mennä. Tilaa oli onneksi hallissa ihan kiitettävästi, että pystyin hyvin pitämään kiinni "emme haistele hihnassa" -periaatteestani. Kyllä se helpottaa Luumunkin elämää huomattavasti, kun se (tilanteeseen, uuteen paikkaan ja hässäkkään) totuttuaan tietää, että hihnassa saa olla rauhassa. 

Jonotusta viehejuoksuun 

FWPA 

Doboa

Sinin ja Sonicin koiratanssiesitys
(C) Ulla Hellsten

Paikan päällä olisi saanut kokeilla (kuten ohjelmasta ylhäällä näkee) kaikenlaisia mielenkiintoisia lajeja, mutta jotenkin meidän aika meni niin nopeasti, ettei me ehditty oikeastaan tehdä yhtään mitään! Vein Luumua usein ulos, tein sen kanssa omatoimisesti siellä täällä kontaktiharjoituksia, perusasentoja ym. pikkujuttuja, joita se tekikin todella mielellään, koska sillä oli niitä tehdessään joku tehtävä. Jos vaan kiertelin sen kanssa paikasta toiseen, tuntuu että se stressaantui, koska ei tiennyt mitä siltä odotetaan, mitä sen tulee tehdä. Onneksi otin häkin mukaan! Ihan ensimmäistä kertaa lukuunottamatta Muu meni sinne mielellään, ja kun tulin sitä hakemaan sieltä häkistä pois, se saattoi samalla oven avauksella kääntyä sinne takaisin. Vaikka meillä tosiaan on tuo häkkiharjoittelu ihan niitä pentuaikoja lukuunottamatta jäänyt luvattoman vähäiseksi, häkki tarjosi Luumulle kuitenkin loppupäivästä rauhallisen turvapaikan, jossa ei tarvitse ohittaa muita koiria eikä kärsiä hälinästä. 

Tää kakara on kasvanut tästä häkistä ulos!
Isompi metallihäkki ei mahdu mun autoon,
mutta voinko luottaa kangashäkkiin - mitä teen?

Viehejuoksua olisin halunnut Luumun kokeilevan taas, ja kaksi kertaa ehdin Luumun sitä varten lämpätäkin, mutta toisella kerralla kun Luumu olisi ollut ihan set-to-go, paikalla ei ollut ketään viehetyyppiä, ja toisella kerralla siellä oli väkeä vähän liiankin kanssa. Pakko siis harrastamisen puolestapuhujana myöntää, että emme kokeilleet mitään uusia lajeja, emmekä oikeastaan edes niitä vanhoja, vaan sitten yhden jälkeen keskityin saamaan Luumusta sitä GOS-virettä päälle loppupäivän mätsäriä varten. Hitsi että Luumu on kyllä aikuistunut. Tai sanotaan että rauhoittunut, ja aivotkin on kasvanut todella hyvin päähän! Vieraasta paikasta huolimatta Luumu huomasi ihan pikkuvirittelyistäni mitä ollaan seuraavaksi tekemässä, ja se teki niin innoissaan! Vaikka ei sen GOS-viikonlopun jälkeen olla harjoiteltu näyttelyjuttuja, ni voi miten innoissaan se jäi seisomaan lihapullan kuva silmissä, korvat koholla ja muisk. Ja vaikka jouduttiin odottelemaan kehävuoroamme toooodella kauan (ensin oli pienet aikuiset toisessa kehässä ja pennut toisessa - Luumu oli siis ensimmäistä kertaa aikuisten luokassa, ja isojen vielä!) Luumu jaksoi odotella pitkiäkin aikoja istuen ihan nätisti paikoillaan. 

Tässä odotellaan mätsäriä alkavaksi. 

(C) Ulla Hellsten (Luumu tosi reippaan näköinen) 

(C) Ulla Hellsten 

(C) Ulla Hellsten 

(C) Ulla Hellsten

Mätsärikehässä saimme vastaamme jonkun amstaffinartun. Tuomari tutki meidät todella perusteellisesti ja ihan lievää vetämistä lukuunottamatta Luumu suoriutuikin kaikesta täydellä kympillä! Se seisoi nätisti, antoi ropeloida, antoi katsoa hampaat (tuomari nauroi kun löysi sieltä puolikkaan lihapullan!) ja ravasikin toooosi hyvin! Vau mikä poika! Saatiin punainen nauha, ja nyt muistin lähteä kehästä GOSin oppien mukaisesti riemusta kiljahdellen, juosten (ei edes hölkäten) ja koiraa iloisesti läpsytellen. Tai ei ne ohjeet nyt ihan noin menneet, mutta siis positiivisuus ennen kaikkea! 

Käytiin siinä väliajalla tyhjällä kentällä Luumun kanssa harjoittelemassa sitä ravaamista siten, että kun se ravasi nätisti, juostiin täysillä (mikä oli sille tässä palkka). Mun pitää vielä kirjoittaa tarkempi selostus siitä GOS-näyttelykurssista, mutta periaatteessa siis Luumu on nyt siinä vaiheessa, että se jo LOVES THE GAME, ja nyt mun pitää vaan enää opettaa sille RULES OF THE GAME. Mätsärit on just hyviä harjoittelupaikkoja tähän, kun ei ole niin väliä mennäänkö siellä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan... No, punaisten ryhmäkehässä ei sijoituttu, mutta erittäin, erittäin positiivinen kokemus oli tämä mätsäri kyllä! 

Mätsärin lisäksi oli todella kiva jutella uusien ihmisten kanssa, törmättiin muun muassa Brun siskoon ja sen omistajaan Päiviin, ja hyvä tovi siinä juteltiinkin kaikkia staffimaisuuksia. Yllättävää oli kuitenkin, miten moni tunnisti Luumun! Onko tuo Luumu, luen teidän blogia! Ihan kuin oltais oltu suuremmankin luokan julkkiksia ;) Edes nenäänsä kehdannut koko päivänä kaivaa... No ei kai, pois se minusta! Mutta vaikka harrastusmielessä Luumun kokemusmittariin ei kertynyt uusia meriittejä, oli ihan hirveän mukavaa jutella samanhenkisten staffiharrastajien kanssa. Jos tällainen päivä järjestetään taas kesällä, ollaan ehdottomasti taas mukana! Kiitos Heidi, Heidin apurit sekä muut tapahtuman järjestämisessä tukeneet tahot. 

Brun sisko Vilma 

Joskus opettelen kyllä käyttämään tuon kameran toimintoja kunnolla! 

Valloittavasta Koru-neidosta oli saatava kuva! 

Mamin reipas päiväseuralainen!
(Joka näyttää etenkin edellisen kuvan jälkeen ihan pikkupikkupikkukirpulta!)

Kohellukset jatkuivat taas autoon istuessani, vissypullo suoraan sanottuna räjähti syliini - oli tosi kivaa ajella ihan läpimärillä housuilla Laajasaloon Teemun mummin luo yöksi. Puhelimessa oli 12 prosenttia akkua jäljellä, mutta onneksi se riitti navigointiin, sillä muutakaan karttaa ei ollut - eikä mulla ollut minkäänlaista hajua siitä missä me oltiin! Perillä mummin luona Luumu haisteli paikat läpi, hännysteli mummia makupalojen toivossa, söi makupalojen lisäksi myös ruokansa, ja nukkua röhnötti suuren osan illasta, jopa kun häntä ihailemaan tulleet Teemun äiti ystävineen piipahtivat iltateellä. Ei jaksa enää edustaa, pitkä päivä mussulla takana! Käytiin me toki siinä iltasella vielä lyhyellä kävelyllä Laajasalon mahtavissa maisemissa. 

Nukkumapaikkaa Luumu yritti levottomasti hakea sekä minun että mummin sängystä, mutta jäi hetkeksi vahtimaan rapusta kuuluvia ääniä. Me siinä tyynesti rauhoittelimme koiraa, ja makuuhuoneen oven mentyä kiinni Luumukin sai unen päästä kiinni. Vasta sauraavana päivänä kuulimme, että talon viereisessä rapussa oli ollut yöllä tulipalo - joten ei ihme, että koira oli ollut ihan hiukan levoton! No, onneksi kenellekään ei käynyt pahasti!

Näytetään Laajasalon koirille mistä se kingi pissii. 

Laajasalolaiset keräävät ahkerasti koiriensa paskat,
mutta missä tyhjennys? 

Tiedä mikä kumma näillä laduilla oli...
Kun reaktio oli joko tämä tai liinat kiinni! 

Uimarannalla... ei päästy uimaan! 

Lapsena jääpuikot maistuivat hyvälle! 

King of Helsinki 

Mummii tuu avaamaan, täällä huutaa Muumu.

Mummi tykkäsi kovasti Luumusta, ja tunne oli todellakin molemminpuolinen!

Seuraavana päivänä käveltiin Luumun kanssa kahdestaan samainen pikkulenkki (ei voi poiketa polulta, sillä minun tuurillani me oltais varmasti eksytty) mummin jäädessä laittamaan aamupalaa. Kiitos Maija-Liisa, kun saimme tulla yöksi :) Sitten olikin pian aika suunnata Mannerheimintielle (apua, kuulostaa ihan Helsingin keskustalta!), mutta jääköön vielä salaisuudeksi mitä menimme sinne tekemään. Joskus puoli yhden aikaan navigaattori alkoi puhua minulle jälleen (oli eilen pitänyt loppureitistä mykkäkoulua), ja reitti motarille ja kohti Turkua löytyi hämmästyttävän kivuttomasti. Luumu nukkui koko kotimatkan takapenkin jalkatilassa, eikä vaihtanut asentoa kertaakaan. Kotona se ei muistanut edes ruokaansa pyytää, vaan kiipesi yläkertaan meidän sänkyyn nukkumaan, ja nukkuikin siellä seuraavaan aamuun. Ensimmäinen ilta kun saimme Teemun kanssa katsoa telkkaria ihan kahdestaan koiran vetäessä hirsiä yläkerrassa! Kertoo vissiin jotain siitä miten väsynyt poika Luumu viikonlopun jälkeen oli!

Mahtava viikonloppu takana, toivottavasti monta samanmoista vielä edessä. Ennen kaikkea tämä oli henkinen erävoitto minulle Helsingissä autoilusta ja hieno todiste siitä, että Luumun kanssa voi lähteä matkaan ilman että kumpikin tulee ihan rikkinäisenä takaisin (tai mun kädet oli kyllä vähän rikki Luumun tempomisesta hihnassa, ja Luumukin taisi olla melko rikkipoikkipuhki väsymyksestä). 

Vielä kerran, nöyrä kiitoksemme!

Arvasta tuli keraaminen muki täynnä suklaata! 

Ostin harrastuspäiviltä Koiranpäiviä-kojusta
tulevaan treeniliiviin sopivan heijastimen!

Kuulumisia toko-kentältä

Lupailin vähän postausta vielä tälle illalle, mutta olkoon se tällä kertaa melko lyhyt (tai saa nyt nähdä, kun nämä tuppaa aina venymään kuitenkin), koska olen jo istunut koneella hyvän osan tästä päivästä ja oikeastaan koko viikosta. Meillä on ollut harrastusmielessä todella aktiivinen vaikkakin yksipuolinen viikko. Tarkoittaa siis, että ollaan treenattu ja paljon, mutta vaan tokoa tällä kertaa. Tai tokohan ei koskaan ole "vaan" toko meille, vaan se on "the" toko, jos siihen nyt haluaa jonkun etuliitteen laittaa. Eli siis meille se ykköslaji, rakkain, kivoin, räjähtävin, määrätietoisimmin etenevä jne. Vaikuttaa vissiin vähän näiden kuluneiden viikkojen työmäärä ja tämän viikon flunssan kourat sanalliseen ilmaisuun. Viikko on kulunut todella nopsaan, eikä millään mahdu pollaan että on JO PERJANTAI (ja sen kyllä huomaa...). 

Oltiin maanantaina treenaamassa meidän ryhmässä tokoa, ainiin, tehän tiedättekin jo kenen kanssa - perkeleen koiran ;) Tästä onneksi toivuttiin ja se naurattaa vieläkin. Mutta jotenkin oli todella lohdullista, kun kuulin (anteeksi H, tämä on ihan pakko jakaa :D), että minulle äärimmäisenä toimeliaan, tehokkaan, älykkään, taitavan ja monia muita ylisanoja omaavan (tiedän huonoa suomea, en voi nyt perjantaina enää itselleni mitään...) tokostaffin esikuvana toimivan Brutuksen tie sinne minun mielessäni korkeimmalle korokkeelle ei myöskään ollut kaikkein ruusuisin. Bru nimittäin kuulemma pariin otteeseenkin irtosi joskus muinoin treenipaikaltaan ja pahaisen teinistaffin elkein vei toiselta koiralta palkkalelun suusta, juoksi se toisen koiran lelu hampaissaan kunniakierroksia hallilla ja oli niin staffimaisen ärsyttävä kuin vain teini-ikäinen staffi voi olla. Ihana Bru. En valitettavasti ollut todistamassa tätä tapahtumaa silloin, mutta jotenkin pystyn niin näkemään Brun ilkikurisen ilmeen jossakin sieluni silmissä. Bru oli kyllä kaikesta staffimaisuudestaan ja ehkä juuri sen takia aivan täydellinen koira, enkä voi kuin kiittää luojaani (tai Luumun luojaa?) siitä, että kasvaessaan pikku-Muussa näkyy aina enemmän ja enemmän pikku-Bruuta <3

Takaisin maan pinnalle. Treeneihin. Hamti ja Noa olivat torstaina seuraamassa meidän aamutreenejämme hallilla ja harjoittelemassa muutenkin hallilla olemista ja muita pikku juttuja. Pakko sanoa, että onneksi meillä on Muun kanssa vähän etumatkaa, sillä kyllä siitä kaksikosta tullaan kuulemaan vielä! Ja voi miten reippaaksi oli pikku-Noamus kasvanut. Pirulainen kävi jopa hupparini naruihin kiinni ;) Ei maar, meillä oli niin hyvät yhteistreenit, että vaikka Luumu ei jaksanut tehdä koko päivänä yhtään mitään, mulla riitti energiaa tehdä töitä iltayhdeksään asti ja sen päätteeksi vielä muita askareita, jotka olen jättänyt jo useamman viikon ajan roikkumaan täällä kotona. 

Hamti aina analysoi kovasti treenejä ja suunnittelee etukäteen. Meidän treenikertomus oli Hamtin kynänjälkenä luettuna kovin jäsenneltyä, ihan kuin me oikeasti tiedettäis mitä me Luumun kanssa tehdään O.o  Pitäisi varmaan itsekin alkaa suunnitella enemmän noita treenejä, eikä vaan tehdä mitä huvittaa tai edes tulee mieleen. Mut me vaan tehdään. Se on se meidän juttu. Hamti kysyi treeneissä, että miten olen joskus alkanut opettaa liikkeestä seisomaan jäämistä. Minun kanssa on varmaan ihan hirveän palkitsevaa keskustella treenaamisesta ja kouluttamisesta, kun en osannut edes siihen vastata. Ja vaikka oikein kovasti pinnistelen, niin en vaan muista. Pitää varmaan lukea noita vanhoja blogitekstejä, jos muistuisi mieleen. Kaipa se on hitaasti muokkautunut se liike jostain niistä pentuajan perusodottamisista, ja pitkäänhän, vielä ihan viime viikkoihin asti meillä on ollut siinä käsimerkki käytössä. Samaa käsimerkkiä käyttämällä odottaminen pysähdyksistä on otettu mukaan odottamiseen liikkeestä, ja ainakin silloin alkuaikoina muistan, että opeteltiin vaan kovasti sitä, että silloin kun odotetaan, niin ei saa liikkua yhtään! Luumu on kyllä aina ollut tosi hyvä odottamisessa, mutta en ole edes tajunnut, että se seisomaan jääminen voisi tosiaan olla terävämpi. Ei ole tullut mieleenkään! Vaikka olen saanut Teemultakin treenikatsomosta hyviä vinkkejä, niin on se vaan kivaa, kun kommentoimassa on joku, jolla on asiaan uutta näkemystä! Hamtihan ei ole nähnyt meidän tokoilua moneen kuukauteen, ja silloinkin se on ollut aika lapsenkengissä (meidän toko - ei Hamti). (Arkistojen kaiveleminen kannattaa - tässä video odottamisharjoituksesta pentukurssilta, kun Luumu oli vasta puolivuotias.)

Trenataan tässä tokoa - ei koiratanssia, vaikka se siltä näyttääkin.

Tuli meidän tehtyä muutamia vauhtiluoksetulojakin, kun niitä on vähän mahdoton yksin treenatessa tehdä (eikä meidän vakiryhmässä ole tehty niitä puolen vuoden aikana vielä kertaakaan...). Hamtin mielestä Luumu on hyvässä lihassa ja oikein valtava ja voimakas ja suuripäinen koira! Mitä ihmettä - minä näen vieläkin sen pikkuvaavelin, joka roikkuu kolmekiloisena housunpuntissa. No en ihan enää sentään sitä. Onhan se kasvanut hyviin mittoihin (niin hyviin jopa, että saisi ainakin lopettaa sen kasvamisen jo ;)), ja nyt kun ollaan taas pitkästä aikaa päästy monen viikon ajan liikkumaan kunnolla, on noita muotojakin kertynyt oikeisiin paikkoihin. Ja kuten Hamti niin osuvasti sen sanoi - massaa, mikä ei ole sama asia kuin läskiä. Pus pus mamin pieni kultapossukerholainen, tai kenties betonipossukerholainen :D

Muumu sai harjoitella häkissäkin olemista,
kun sekin on viisaampien neuvoista huolimatta jäänyt vähän vähäisemmälle...
Aika kurjaa touhua ilmeestä päätellen.

Ei päästetty koiria vielä haistelemaan toisiaan (vaikka tietysti ne nyt silti haistoivat jo toisensa).
Tässä Noa lipsahti vahingossa tähän häkille. 

Jäsentelyt sikseen treeneissä ja kirjoittamisessa, tämä nyt pomppii tämä tarina miten sattuu. Syytetään vaikka kahvin ja Finrexinin liikakulutusta tästä tajunnanvirrasta. All in all, treenaaminen yhdessä oli kivaa, oli kivaa kun oli vähän kuin oma personal trainer matkassa, tai ehkä nyt tässä mun personal canine trainer, oli kivaa syödä treenihallilla piirakkaa ja juoda teetä, ja oli kivaa että Hamti meinasi ostaa tuonne meidän hallille noita irtsaritunteja, jotta päästään treenaamaan yhdessä vielä muutaman kerran ennen ulkokelejä. Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä - minun panostukseni tähän treenianalysointiin: voi että kun se Noa on sitten söpö ja loikkii niin ihanasti kuin pieni pupujussi vaan. 

Tässä saastekooste torstain treenistämme videomuodossa. Niin - ja olihan ne treenit tänäänkin aamulla! Luumu jaksoi edelleen antaa kaikkensa (tai eihän se ole sille mikään ponnistus, kun tekeminen jo itsessään on sille palkka, kivaa, huisia ja ja ja... meneekö taas vähän ylikierroksilla tämä adjektiivien käyttö?), mutta pidettiin silti tänään vähän rauhallisemmat treenit, ja vain puolisen tuntia, että jaksaa poika viikonloppuna edustaa Vanhalinnaa Helsingissä. Meitä olikin hallilla tänä aamuna jopa neljä koirakkoa! Tehtiin vanhan kertausta, eli liikkeestä seisomaan, maahan ja istumaan jäämisiä (kiinnitin nyt erityishuomiota terävyyteen - nollatoleranssi hiipimiselle!), ja niitä sekaisin, koska olen vasta ihan hiljattain jättänyt käsiavun pois kaikista liikkeistä. Kyllä se Mumeloinen muistaa jo ne sanalliset käskyt (tai kiekaukset meidän tapauksessa), ja kun niitä pyytää satunnaisesti sekaisin, voi ihan kuulla miten siellä jättipollassa menee ne kaksi aivosolua riksrakspoks. No ei kai. Älykäs koira. Fiksu. Ja ennen kaikkea filmaattinen. 

Uusi patukka toimii loistavasti! Tilasin tämän FB:stä,
mutta tarkoituksena olisi opetella tekemään näitä itsekin,
sillä eihän palkkapatukoita voi olla koskaan liikaa.

Mut hei! Arvatkaas kuka oli meidän kanssa aamulla treenaamassa samaan aikaan! Helsittaren Tarja nuoren dalmatialaisensa kanssa! Jutusteltiin siinä hyvä tovi noista treeniliiveistä, sain sovittaa kokoa ja suunnitella brodeerauksia! Onhan tuo ollut hankintalistalla jo tosi kauan (ja varmaan siksi niin kauan kun se on myös tosi arvokas...), mutta nyt sen kyllä tilaan (ihan pian ainakin!). Tai alkuunhan en halunnut ollenkaan liiviä, koska minusta liivit ylipäänsä on tosi rumia, ja meinasin että se "puolihamemalli" saisi riittää. Niin se vaan mieli muuttuu, kun lähes asustaa tuolla treenihallissa ja näkee tuota uusinta muotia siellä ;) Watch out haute couture, Helsitar is coming!

Ylläri että tässä kävi taas näin. Että teksti venähti. Ja asiaa olisi vieläkin. No pitkästä virsi kauniimpi. Lähdetään huomenna Luumun kanssa roadtripille Helsinkiin ihan kahdestaan! Ja samaan hengenvetoon kuiskaan oikein hiljaa että APUA! En ole koskaan ajanut Helsinkiin yksin. Saati ajanut sielläkin paikasta A paikkaan B ja vielä paikkaan C! Ja vasta paikasta C minun pitäisi osata löytää tiemme kohti turvallista kehä kolmosta ja Turun väylää. Jaiks. Ollaan siis lähdössä ennen auringonnousua huomenna Vantaan Vuokkoset -areenalla järjestettäville staffien ja amstaffien talviharrastuspäiville, jotka uskomaton tehotyttö Heidi Attola on järjestänyt jälleen kaikkien meidän aktiivisten am-/staffiharrastajien iloksi. On se Heidi vaan sellainen nainen, että jos ne tekisi action figuren hänestä, ostaisin sen saman tien ;) Mutta siis kaikki jotka huomenaamulla ajavat motaria Turusta Helsinkiin - jos tienposkessa on tummansininen Toyota Aygo sisällään itkua tuhertava nainen harmaan koiransa kanssa, kannattaa pysähtyä vain siinä tapauksessa jos osaat antaa tehohoitoa akuuttiin helsingissäajamiskammoon. 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille niille, jotka tykkäävät viikonloppuisin ottaa vähän rennommin.
Keitä ne on? Ei me vaan tiedetä...

Perkeleen koira

Tultiin justiin viikoittaisista toko-treeneistämme, ja huhhuh minkä tempun teki Luumu! Luumulla oli ihan täydellinen vire päällä, teki ihan alkusekunneista mitä pyydettiin ja innolla. Alkoi jopa ennakoida perusasentoon lähtöä, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt (ja vaikka se sinänsä onkin hieno juttu, että tulee ihan itsekseenkin perusasentoon, niin otin väliin muutamia liikkeestä seisomaan jäämisiä). 

Meidän ryhmässä on silloin tällöin sellainen iso tanskandoggi (onko niitä pieniäkin..?), joka pitää ihmistään vähän lyhyellä hihnalla, siis toisin sanoen melko lailla pilkkanaan. Ensimmäisellä treenikerralla, jolloin tämä koirakko sattui kanssamme samoihin harkkoihin, treenistä meni melkein puolet siihen, kun doggi yritettiin saada roikkumasta ihmisensä hihassa, hyppimästä sen päälle, murisemasta ja haukkumasta sille jne. (Tai tehtiin me silti omatoimisesti kaikenlaista, ja tästä episodista tulikin loppujen lopuksi meille todella hyvää häiriötä, kun Luumun pää tuppasi pyörimään alkuun tuhanteen ja yhteen suuntaan.) Kouluttajamme yritti vähän turhaan opastaa kurittoman doggin ihmistä ja melkein kädestä pitäen yritti näyttää kuinka sille koiralle pitää nyt suuttua kunnolla, jotta sille tulee joku järki päähän. No ei siitä oikein hyvällä tahdollakaan mitään tullut. 

Muutama kerta on ollut välissä vähän parempi, ja kyllä heilläkin sitä tekemisen meininkiä löytyy, kun sille päälle sattuu.. koira. Tänään sattui taas väliin vähän tempukkaampi tuuli, ja muutaman matsin koirakko siinä hallin keskellä ottikin. Luumu ei ole enää näistä pitkään aikaan välittänyt tuon taivaallistakaan ja on (ennen) pystynyt keskittymään omaan tekemiseensä ihan täysillä. Varsinkin tämänpäiväisen erinomaisen vireen vuoksi yllätyinkin melkoisesti, kun äijä ihan yhtäkkiä lähti sinne matsin keskelle. Tapaus kesti varmaan sekunnin, ja olin jo Luumun perässä, tallasin hihnalle ja sain kuin sainkin koiran kiinni juuri ennen kuin se ehti doggin iholle. Olin ihan satavarma, että jos se sinne väliin menee (luuli tietysti että siinä on nyt joku hauska leikki kesken, ja niinhän se varmaan kummankin koiran mielestä olikin, doggi-ihmisen mielestä ei varmaan niinkään...) niin purtuahan sitä tulee. Raahasin Luumun pannasta kiinni pitäen "omalle paikalleen" ja huusin ihan täysillä PERKELEEN KOIRA ja varmaan sieltä jotain muutakin pääsi suusta. Nappasin vielä niskanahasta kunnolla kiinni, että SAATANA SINNE EI MENNÄ. Luumu näki tässä hetkessä sen häivähdyksen helvettiä, josta Gerardkin puhui (on kahdenlaisia kieltosanoja; toinen ei tarkoittaa "et saa palkkaa" ja toinen on "glimpse of Hell". Näihin on tietysti eri sana, ja ne lausutaankin eri tavalla.). 

Tämän episodin jälkeen doggikin oli niin pöllämystynyt (varmaan lähinnä huutamisestani, kenties myös Luumusta ylipäänsä), että temppuilut jäivät vissiin ainakin näiden treenien osalta siihen. Kouluttajamme naurahti vaan, että juuri tällaista kieltämistä hän on yrittänyt koko ajan hakea. No, toimimmepa taas hyvänä esimerkkinä siitä miten toimitaan kun toimitaan niin kuin ei saa toimia. Se iso perkele tuli todella minulta selkärangasta. Voin sitten vihata, että vieras koira tulee meidän luo, etenkin jos treenaamme. Saati että se olisi minun se luoksetuleva vieras koira. Prrrrrkele. 

Luumu on kyllä siitä aivan mahtava koira, että se ei jää märehtimään näitä asioita. Minulla oli itsellä enemmän tekemistä sen kanssa, että hengitys tasaantuu ja äänessä on jälleen se korkea, kannustava sävy. Luumu kyllä selvästi ymmärsi miksi perkele tuli nyt käymään, mutta tilanteen mentyä ohi minulla oli jälleen iloinen, hyvävireinen ja kuuliainen teini-staffi. Ja kyllähän se vähän nauratti. Näen jotenkin vieläkin mielessäni sen tanskandoggin hölmistyneen ilmeen.

Oh my GOS!

Oltiin pari viikkoa sitten irlantilais-ruotsalaisen koirankouluttajan Gerard O'Shean Dog Management -seminaarissa ja näyttelykurssilla. Kyllä kannatti mennä, vaikka viikonloppukurssin hinnalla olisi melkein tehnyt jo miniloman Eurooppaan. Kun menin perjantain Dog Management -seminaarin jälkeen Auranlaakson ABC:ltä hakemaan lihapullia viikonlopun handlausharjoituksia varten, olin jotenkin niin voimaantunut! Kirjoitin juuri puhtaaksi kymmenen sivua muistiinpanoja viideksi Word-liuskaksi, enkä millään pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta, mikä viikonlopun jälkeen jäi. Se on koettava itse. Kävelin Auranlaaksoon selkä suorana, ja minulla oli oikeasti sellainen tunne, että voisin kävellä läpi vaikka siitä seinästä. Olin niin vahva. Olen minä edelleenkin tosi vahva, mutta jo kahdessa viikossa se on hiukan jo hiipunut se GOSin henkinen vaikutus. Jos olisin miljonääri, haluaisin palkata Gerardin meille (minulle ja Luumulle) life coachiksi. Ei se varmaan ryhtyisi siihen hommaan, mutta taatusti yrittäisin ainakin!

Yhtään sitä lauantain ja sunnuntain näyttelykurssiosuutta väheksymättä voisin kuunnella tuon Dog Management -osuuden vaikka joka toinen viikko. Se Gerardin kanssa vietetty neljä-viisituntinen kävi ihan vaikka komediashow'stakin. En muista milloin olisin viimeksi nauranut niin, ettei naurua saa loppumaan silloin kun haluaa. Gerard osaa olla hauska, mutta silti pysyä asiassa. Koiria inhimillistämättä hän osaa esittää koiran niin kuin me ihmiset (yleensä naiset) ne näemme. Inhimillisinä olentoina. Onhan hänen karismassaan toki paljon sitä naistennaurattamisen taitoakin; sitäkin ilmeisesti tarvitaan, jotta pysyy näin naisvaltaisella alalla leivän syrjässä kiinni. 

Oltiin Luumun kanssa juuri eilen Turun koirafysiossa, ja yritin Tanjalle kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi mitä DM-seminaarissa käsiteltiin. Se oli yllättävän vaikeaa, enkä todellakaan saanut sitä hyvää fiilistä välitettyä. Kun periaatteessa ne seminaarilla käsitellyt asiat on ihan itsestäänselvyyksiä. Älä anna koiralle mitään ilmaiseksi, älä anna sen pitää ruokaa itsestäänselvyytenä, tee itsestäsi arvokas koiran silmissä jne. Ne ovat itsestäänselvyyksiä, kun ne kuorii kaikesta siitä hötöstä, mikä niitä ympäröi. Jos koira hyppää sohvalle pyytämättä, eikö se silloin saa olla sohvalla ILMAISEKSI? Jos koira nyrpistelee naamansa ruoka-aikoina ja juoksee karkuun, kun kuulee ruokiaan otettavan jääkaapista - eikö se silloin pidä ruokaansa ITSESTÄÄNSELVYYTENÄ? Jos koira on kiinnostuneempi leikkimään toisen koiran kanssa tai haistelemaan just jotain tiettyä hajua kuin kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavaa, eikö se silloin pidä sinua vähemmän ARVOKKAANA? Vaikka nämä muutamat esimerkit ovat meille kaikille itsestäänselvyyksiä, ja vaikka ne olen koko Luumun elinaikana tiedostanut, miksi meillä on lähes kaikessa vähän viilaamista?

Pistän tähän postaukseen nyt osan noista kultaakin kalliimmista muistiinpanoistani. Taas kerran - ne eivät välttämättä edusta juuri sitä miten Gerard asiat esitti, vaan ne ovat minun tulkintojani hänen esityksestään. Hillottuani noita käsinkirjoitettuja muistiinpanoja kuin kilon kultamunaa huomasin niitä puhtaaksi kirjoittaessani, etteivät ne olekaan ne muistiinpanot, jotka ovat tärkeitä. Vaan ne muistot. Ja niitä en voi jakaa muistiinpanojen lailla. Ne muistot ovat minun. Sen takia suosittelen ihan jokaiselle Gerardin Dog Management -seminaaria, huolimatta siitä, mikä sen koiran elämäntarkoitus on; on se sitten hankittu sohvanlämmittäjäksi, lenkkikaveriksi, agitykiksi, hakukoneeksi tai tokomestarikumppaniksi. Dog Management sopii ihan kaikille. 

LFF = Life, Food, Fun > Kaikki osa-alueet ovat kaikilla koirilla läsnä. Sinun merkityksesi koiralle riippuu siitä kuinka kolmea osa-aluetta hyödynnetään. FUN ymmärretään usein väärin. Tämä on todellisuudessa HUNTING, koirat ”metsästävät” kaikissa tilanteissa kun ne ihmisen näkökulmasta leikkivät, jahtaavat toisiaan. FOODin tulisi olla perusselviytymis-mekanismi.

play > hunt

love > need

Kun kysytään rakastaako koirasi sinua, se ei rakasta siinä mielessä missä ihminen rakastaa koiraansa. Koira on aina itsekäs paskiainen, joka taas sopii hyvin meille ihmisille, koska haluamme rakastaa ja antaa. Esimerkkinä olet jumissa koirasi kanssa luolassa, ja teillä on X määrä ruokaa. Et tiedä pääsettekö koskaan luolasta pois. Ihminen luultavasti jakaisi jäljellä olevan ruoan rakastamansa koiran kanssa, mutta jos koira hallitsisi jäljellä olevaa ruokaa, et todennäköisesti saisi siitä yhtään. DOGS ARE BASICALLY SELFISH BASTARDS. Meidän tulee ihmisinä hallita koiran itsekkyyttä, koska meidät on kasvatettu olemaan antajia. Koirat eivät ymmärrä empatiaa, ja muuten ne eivät pystyisi metsästämään. Suhteemme koiraan on epätasapainossa (giver + taker). DOGS ARE VERY GOOD TAKERS. Kysymys kuuluukin kuinka manipuloida epätasapainoista suhdetta siten, että kumpikin hyötyy? Vastaus riippuu siitä, mitä koiran kanssa halutaan tehdä (pelkät pissalenkit/tokomestaruus?).

Sana, jonka kanssa tehdään eniten virheitä, on koiran NIMI. BRIDGE (eräänlainen operantti kontakti) tulee olla luotu/olemassa, jotta koiraa voi ylipäänsä kouluttaa. Bridgejä on kahdenlaisia, vapaaehtoisia (voluntary) ja pakotettuja (forced). Halutaan että koira haluaa ottaa kontaktin, muodostaa bridgen (shaping). On kuitenkin tärkeää, että koira ei sheippaa omistajaansa, koira ei saa bridgeä aina halutessaan (esim. tuijottamalla ja pyytämättä oikein tekemällä saisi aina palkan). Bridgen muodostaminen onnistuu pakottamallakin (esim. käyttämällä koulutuksessa pakotteita), mutta näin luotu bridge ei ole koskaan yhtä täydellinen kuin vapaaehtoisesti rakennettu bridge. Pakotetun bridgen heikkoudet tulevat esille esimerkiksi silloin, kun sinulla on koiraan välimatkaa. Kontaktin pitäminen on välimatkan vuoksi vaikeampaa. 

shaping > reward for trying

shaping > form behaviour (not force behaviour!)

Kun opetat uusia asioita, älä kiinnitä aluksi huomiota siihen, suorittaako koira liikkeen oikein (choreography), vaan siihen miten motivoitunut koira on suorittamaan liikkeen (behaviour). Uusien asioiden opettamisessa voi myös käyttää command on behaviour -tekniikkaa, eli jos koira itsekseen menee istumaan, käskyn voi lisätä kun koira on menossa istumaan. Free shaping, cold shaping > ota käskysana mukaan uuden oppimiseen vasta, kun koira osaa behaviourin (eli on motivoitunut). Ravinnon-hankintavietti (FOOD drive) vs. aggressiivinen ravinnon-hankintavietti (aggressive food drive). Ravinnonhankintavietin halutaan olevan aggressiivinen, kun koulutetaan koiraa. Kaikilla pennuilla ravinnonhankintavietti on aggressiivinen (etenkin, jos pentueessa on paljon sisaruksia). Pikkupennut oppivat hyvin nopeasti tulemaan paikalle saman tien kun ruokaa on tarjolla. Koiranpennut eivät tunne veljesrakkautta, THERE IS NO BROTHERLY LOVE AMONGST THE PUPPIES, NO EMPATHY. Nimi esitellään koiranpennulle aina ruokaa annettaessa. NAME > BRIDGE OPENER / BRIDGING SIGNAL

NO FOOD UNLESS YOU SAY THE NAME FIRST. LET THE DOG TAKE THE OPPORTUNITY TO RESPOND TO THE NAME. Kun koira sheippaa sinua (tuijottaa ja miettii: ”anna nyt se nami”), älä kiinnitä koiraan mitään huomiota. Kun halutaan parantaa esimerkiksi koiran hihnakäyttäytymistä, aloita silloin tällöin kutsumalla koiraa nimeltä, ja heitä sitten nami. Älä anna palkkaa, jos koira itse pyytämättä katsoo sinua. Jos aikuisen koiran nimi on ”kulutettu loppuun”, keksi sille uusi ”nimi”. THINK OF THIS NEW NAME AS A NORMAL COMMAND.

FOOD DRIVE IS THE ABSOLUTE ONLY DRIVE WE HAVE ABSOLUTE CONTROL OVER. Palkkauksen satunnaisuus (sporadic nature of rewarding)!. Koira kiinnittää enemmän huomiota kun et palkitse kaiken aikaa. MAKE SURE THE DOG DOESN’T TAKE FOOD FOR GRANTED. Jotta koira ei pitäisi ruokaa itsestäänselvyytenä, jätä joskus ruoka antamatta tai anna koiran odottaa ruokaansa. Me ihmiset saamme koiran vietin laskemaan. DON’T FEED > PROMOTE FOOD DRIVE!

Huolimatta koiran käyttötarkoituksesta jokaisen koiran tulisi osata kolme muodollista käskyä (formal choreographies): maahanmeno/istuminen, paikallaan oleminen ja luoksetulo. Näiden opettaminen on koiranomistajina meidän vastuullamme.

FOODista LIFEen. By LIFE is meant specific moments in life that the dog looks forward to (esim. kävelylenkit). Rakenna bridge ja käytä nimeä hetkenä, jolloin olet menossa koiran kanssa ulos. Ulos meneminen on tässä POTENTIAL REWARD. Kaikkea, mitä koira haluaa, voi käyttää palkkana. Jos koira alkaa ulos mennessä sheipata sinua (pyörii jaloissa, istuu nätisti mutta tuijottaa, vinkuu jne.), sano koiran nimi, pyydä joku formal choreography (esim. istu, maahan, sivulle jne.), ja kun koira suorittaa tämän, palkka on ulospääsy. NAME > BRIDGE > REWARDING SOUND > REWARD  Jos ulos mennessä koira tulee pyytämättä sivulle tai tarjoaa kontaktia, vaadi siltä jotain muuta. Vaihda koreografiaa, esimerkiksi kun koira tulee sivulle, pyydä sitä menemään maahan. Kun koira menee maahan, palkkaa menemällä ulos. Muista nimi!

Kirjoita jääkaapin oveen luettelo asioista, joita koira arvostaa ja haluaa elämässään (ja sellaisia, joita olet sille valmis antamaan), esim. kävelylle meneminen, irti juokseminen, koiran päästäminen sohvalle/sänkyyn nukkumaan jne. Myös autoon meneminen voi olla koiralle arvokasta, sillä usein auto edustaa pääsemistä johonkin mukavaan paikkaan. Kaikkea mitä koira arvostaa voi käyttää palkkana. DON’T GIVE IT FOR FREE! Eli jos koira haluaa tulla sohvalle, pyydä maahan/odottamaan jne. ja sitten koira saa PALKAKSI tulla sohvalle. Kaikki nämä pienet käskyt rakentavat bridgeä hiljalleen. Muista aina: NAME + LOOK + REWARD! Jos koira haluaa tervehtiä ihmistä esimerkiksi vieraan tullessa kylään, toimi samalla tavalla: nimi, muodollinen käsky, palkinto (eli tässä ihmisen tervehtiminen). SHOW THE DOG THE BENEFITS OF SITTING/STAYING/GOING DOWN. Teach the benefit of the formal behavior (käskyn totteleminen) by taking away the pressure, that is, by rewarding.

Nyt on käsitelty FOOD ja LIFE, seuraavaksi FUNiin. Päätä mitä haluat koirasi metsästävän. Jos koiralla on hyvin voimakas saalisvietti, opeta sitä saalistamaan jotakin, mitä sinä pystyt kontrolloimaan (pallo vs. ohi ajava auto). Keltainen on yleensä hyvä väri saalisleikissä. Jos koira voi valita samanlaisista palloista, joista toinen on keltainen ja toinen muunvärinen, koira valitsee lähes sataprosenttisesti keltaisen. Saalistamisen opettamisessa käytä kahta samanlaista lelua. Kun koira lähtee toisen perään, ala itse leikkiä toisella. Koira jättää takuuvarmasti ”kuolleen” saaliin rauhaan, ja haluaa sen elävän, joka sinulla on. Koiran lähtiessä pallon perään, sillä on ACTIVE AGGRESSIVE PRAY DRIVE. Jos koira haluaa tappaa saaliinsa (niin kuin Luumu tykkää repiä ja riepotella), heittämällä pallon opetat koiraa vain juoksemaan karkuun. Kun koiralla on voimakas KILL INSTINCT, heitä kakkospallo jalkojesi läpi taaksepäin. Koira tarvitsee sinua taisteluun (ei voi taistella yksin). Tässä on hyvä harjoitus myös avustettu vauhtiluoksetulo. Avustaja pitää koiraa kiinni, ja voit kannustaa, hetsata koiraa tulemaan todella innoissaan luoksesi. Kun avustaja päästää koiran irti, ja koira tulee luoksesi aktiivisesti ja innoissaan, leiki, revittele ja taistele ”saaliin” avulla koiran kanssa. THIS IS YOUR IMPRINT RELATED TO PLAY. Nyt sano nimi!

Kaikessa on pohjana BRIDGING, eli koira on sataprosenttisesti aktiivinen, kun kuulee nimensä. Opeta koiraa häivyttämään kaikki muu ympäriltään, to fade out everything that is not important. Yhteinen tekijä on kaikkialla koiran nimi. Missä vaan ollessanne koira oppii oman nimensä kuultuaan sulkemaan kaiken muun ulkopuolelle. 

Taidan jättää tuon handlauskurssin käsittelyn toiselle päivälle. Eiköhän tässä ole tarpeeksi sulateltavaa itse kullekin (tuli mieleen, että vois pitää jotkut treenit vaikka ihan saman tien!). Aloin itse soveltaa näissä muistiinpanopätkissäkin esiintyneitä keinoja heti seminaarista kotiin tultuani. Ei tarvinnut sentään koiran nimeä ruveta vaihtamaan, meillä on käytetty sitä Luumun kuullen pienestä asti melko säästeliäästi. Mutta mitä tapahtui - pennusta asti vaivanneeseen ruokahaluttomuusongelmaan on vihdoinkin tullut muutos! Kahden empivän päivän jälkeen Luumu on syönyt KAIKEN ruokansa aina ja heti. Meillä ei ole nelijalkaiset syöneet tässä talossa koskaan näin hyvin kuin nyt. Vuosi takana syömättömyyttä, nirsoilua, mamin pompottelua, suoraan sanottuna hölmöyksiä minun taholtani - ja ongelmat hoituivat kahdessa päivässä! Käytännössä siis otin ruokakipon saman tien pois, jos Luumu ei alkanut sillä sekunnilla syödä ruokaansa. Seuraavaksi ruoka tarjottiin seuraavana ruoka-aikana, eli noin 24 tunnin kuluttua. Luumu on joutunut jokaisella kerralla odottamaan ruokaansa, vieläkin. Kauimman aikaa poika odotti boilerinkaulojaan, kun olin Hamtin kanssa puhelimessa. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen ruoka ei todellakaan ollut herralle itsestäänselvyys. Meillä menee nykyään ihan kaikki valkosipulista sisäelimiin, lohesta kasvismössöön sillä silmäyksellä, kun lupa syömiseen annetaan. Olen myös piilotellut sapuskaa olohuoneeseen, ja pistänyt Luumun odottamaan etsi-lupaa keittiössä. Voi sitä ilmettä, kun se oikeasti haluaa syödä! Ihanaa kun vauva syö <3

Toinen ihan konkreettinen juttu, mitä tältä seminaarilta jäi käteen tapahtui yhtenä päivänä täällä Vanhalinnassa Ystävänpolulla. Minun arvoni joutui todelliseen punnitukseen! Oltiin Aurajoen viereisellä polulla, ja Luumu oli irti. Kaukana pellon takana Härkätiellä käveli ihminen sakemanninsa kanssa. Luumu tuijotteli hetken koirakkoa (minun keskittyessä erittäin vastuullisesti kuvaamaan tilannetta puhelimellani), ja ihan yhtäkkiä lähti täysillä juoksemaan pellolle koiraa kohti (olivat siis kaukana, hyvin kaukana). Luumu lähti sellaisella vauhdilla, että hyvä kun puhelin ei lentänyt jokeen, ja kelasin miljoonaa vaihtoehtoa päässäni - mitä nyt? Olin ihan satavarma, etten saa Luumua enää tulemaan takaisin. Huusin vaan ihan täysillä TÄNNE ja taakseni katsomatta lähdin juoksemaan polkua pitkin käsiä heilutellen ja taatusti erittäin hölmöltä näyttäen, taakseni katsomatta. Voi sitä riemua ja hengästystä, kun kuulin Luumun nelistävän täysillä perääni. Olin toki vähän järkyttynyt, että se ylipäänsä aikoi lähteä ja lähtikin sitä koiraa kohti, mutta silti samalla todella ylpeä siitä, että MINÄ OLIN ARVOKKAAMPI. 

Aurajoki oli sinä päivänä melko sulana! Varokaa heikkoa jäätä!

Katson, en lähde vielä.

Siirryn  katsomaan lähempää, ja lähden ihan kohta.

Mitä sitten tapahtui, siitä ei ymmärrettävästikään ole kuvia ;)

Laskiaissunnuntain puuhia

Meillä ei laskiaisena laskeuduta paastoon, mutta tulevasta paastottomuudesta huolimatta muistimme pitää huolen mässäilystä. Vanhalinnassa olisi ollut laskiaissunnuntaina rieha, mutta jätimme sen kuitenkin tänä vuonna väliin, ja suuntasimme Tuorlan peikkometsän rauhallisempiin maastoihin. Laskiaistamme ihastutti juuri satanut pehmoinen lumi, jossa koiruuksien olikin kiva jahdata toisiaan piiiitkän tauon jälkeen. (Eikä varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että tällä kilsan pituisella lapsille tarkoitetulla luontoreitillä onnistuimme jälleen kerran eksymään, löysimme itsemme tähtitornilta, emmekä nähneet mamman suureksi harmistukseksi yhtä ainoaa peikkoa.)

Ennen peikkopolulle lähtöä piti kuitenkin tehdä vähän lumitöitä.
Luumu pitää huolen työnjohdosta.

Tästä kovasta komennuksesta on myös video. 

Näimme Tuorlassa peikkojen sijaan tilhiä!
(C) Sinikka Saari 

Ulkosalla irti ollessa Nalle tykkää leikkiä Luumun kanssa,
mutta sisällä Luumu on ihan tyhmä. 

Näin komeat kartat ja opasteet, ja silti me käveltiin taas vikaan.
Missä vika, suunnistajissa kenties? 

Ja löytyihän sieltä yhteinen keppikin.
(Ps. eikö ole jo ihan hirmu hyvännäköinen Luumun pälvikalju?) 

Piti mennä vielä takapihalle tekemään lumiukko,
mutta puuha vaihtuikin pullanpaistoksi. 

Mammalta kannattaa aina kerjätä.
Luumu oppi tämän jo hyvin nuorena. 

Taas se palkittiin. Sinnikäs kerjääminen. 

Oltaisiin tosiaan voitu vielä tuolta meidän harhaanjohtaneelta peikkopolulta kääntyä takaisin etsimään sitä oikeaa reittiä. Koirat olivat kuitenkin jo riehuneet siinä ihan hyvän matkaa, ja lumessa riekkuminen on kuitenkin todella raskasta, joten päätimme oikaista tähtitornilta takaisin autolle. Olen nyt sen Nanin kuvauspäivän jälkeen uskaltanut päästää Luumua metsässäkin irti, ei nyt ihan joka päivä, mutta melkein. Ollaan pikkuisia viiden minuutin pyrähdyksiä tehty metsän läpi jälleen tielle hihnaan ja päinvastoin. Luumu menee nykyään jo tosi nätisti pahemmin hepuloimatta, eikä lisätty rasitus näy jalassa ollenkaan (mikä tekee tietysti mun hermoille ja hysteriaan taipuvalle mielelleni ihan äärimmäisen hyvää). Loppuviikosta oltiin omassa lähimetsässämme, ja huomattiin metsätyökoneet vasta ihan vieressä oltuamme! On se kumma, että hirmuista ääntä pitävät puita katkovat ja siirtelevät metsäkoneet eivät saaneet Mumelossa juuri minkäänlaista reaktiota aikaiseksi, vaikka oltiin ihan vieressä, mutta sillat - ai että ne on sitten kamalia! 

Nyyh, meidän satumetsämme on nyt ihan harva.

Muonamiehen polulle eivät olleet vielä koneinensa ehtineet.

Oltiin taas tänä viikonloppuna Littoisissa ketjulenkillä, tai pikemminkin seurana muiden ketjunvetolenkillä. Ja kun seurueessa oli niin paljon ihanan hajuisia narttuja, Luumu veti mun kättä varmaan ainakin sen kymmenen kilon verran koko tunnin lenkin ajan. (Meidän meno ei muutenkaan ollut ihan oppikirjan mukaista monine perkeleineen... työnsin pienen sinisen puskutraktorin muutaman kerran ojaankin, kun se ei vaan lakannut vetämästä!) Pitää varmaan seuraavalla fyssarikerralla kysyä, joko tälle voisi pistää vaikka kilon painon taakse, jos se keskittäisi sen tuhottoman energiansa siihen sallittuun vetämiseen sitten... 

Littoisten järveltä lähtevällä luontopolulla. Takana Manja, Shakira ja Kekkonen.
(C) Johanna Kuisma 

Meidän ketjuttoman ketjulenkin jälkeen Luumu oli melkoisen väsynyttä poikaa.