Kun veri värjäsi kirveen, nurmen ja illan

"Me tuodaan se illalla.
Jos et ole kotona, jätetään jätesäkissä kuistille.
Älä vaan anna lapsen katsoa sinne."

Ilma seisoi. Syyskuun lopussa pimeys hiipi varhain. Hän asetteli ruumiin valtavalle muurahaisten hapertamalle kannolle. Varoen, lähes hellästi hän asetteli. Oli hiljaista. Läheistä peltoa pysähdyspaikkanaan viime aikoina käyttäneet monipäiset hanhi- ja sorsaparvetkin olivat vaienneet. Hiljaisuudessa hän kuvitteli huohotuksensa kuuluvan kauas ja toivoi ettei herättäisi naapureita. Kuu täyttyi, ja sen päältä pilvet kaikkosivat verkalleen. Hengitys katosi nopeina höyryävinä pilvinä viileään ilmaan, ja mitä enemmän hän yritti rauhoittua, sitä enemmän hän kiihtyi.

     Hän nosti painavan kirveen ja heilautti. Ruumis nytkähteli kannon päällä ja putosi illan kostuttamalle nurmelle. Paljain käsin hän tarttui kylkiluiden reunoista ja nosti hervottoman kehon takaisin kannolle. Hän löi uudelleen ja tähtäsi tällä kertaa paremmin. Ruosteinen terä upposi tarkasti kahden kylkiluun väliin ja roiskautti verta Haglöfsin vaelluskengille. Se oli tummaa ja tahmeaa, mutta onneksi kengät olivat mustat, hän ajatteli, muisti taas naapurit ja löi uudelleen. Tällä kertaa irrottaakseen muutaman kylkiluun selkärangasta.

     Mitä enemmän hän ruumista mätki, sitä nopeammin hän tunsi omankin verensä virtaavan. Hän upotti sormensa johonkin tunnistamattomaan kudokseen ja riuhtoi. Irtosihan tuo. Nivelet vääntyivät yli saranoiden saaden aikaan hiljaisuudessa kumahtavia poksahduksia. Veri värjäsi kirveen, nurmen ja illan. Sen tahmastamina hänen kätensä liukuivat kirveen varrella, ja enimmät hän pyyhki lahkeeseensa. Kauempaa kadulta heijastuvat katuvalot heittivät varjoja, jotka olivat kuin itse kuoleman pitkäsormiset kourat hänen hartioillaan. Linnut olivat vieläkin hiljaa, ja kun hän pyyhkäisee hiussuortuvan kasvoiltaan, hän yllättyy miten vähän toisen tahmea, punainen, kuuma veri hänen ohimollaan häiritsee.

     Hän vilkaisee ympärilleen ja lyö jälleen. Veri sekoittuu hikeen, ja selkäranka on kohta pieninä paloina. Vaikeasti tunnistettavat, piikikkäitä luita eri suuntiin puskevat veriset möykyt ovat vain muisto jostain, joka vielä hetki sitten kannatteli päätä. Hän yritti olla ajattelematta tämän kasvoja. Suuria silmiä, joita reunustivat kadehdittavan pitkät ripset. Luottavaisia silmiä. Kenties lopussa säikähtäneitä.

     Vaelluskengät litisivät nurmella hänen astellessaan tuvan ovea kohti. Hän kirosi valmistautumattomuuttaan, sillä hän tuli tahrineeksi vereen myös ovenkahvan. Välioven hän keinotteli auki kyynärpäällään, mutta keittiön laatikoston alimmaista laatikkoa haparoidessaan hän luovutti. Hitot, sitä on muutenkin jo kaikkialla. Hän tarttui muovipussirullaan ja palasi nurmelle siivoamaan jälkensä. Hän pakkasi muovipusseihin kaiken, mitä ruumiista oli jäljellä, ja sulki pussinsuut kiepauttamalla ne liukkaan sormensa ympäri tiukalle solmulle. Kaikkea ei tietenkään saanut pakattua. Nurmella lepäsi siellä täällä veristä massaa ja luunsirpaleita - kuin tähtiä tummien pilvien verhoamalla taivaalla. Kantokin oli verinen. Kirves oli niitannut värin tiukasti puunsyihin, vaikka kannon päälle mitään ei haaskalinnuille jäänytkään. Kunpa sataisi pian, hän ajatteli ja vilkaisi taas ympärilleen. Hengitys tasaantuneena, mutta edelleen syysillassa höyryävänä.

     Hän pakkasi muovipussit visusti tuvan useampiin pakastimiin ja antaisi koiriensa huolehtia palojen hävittämisestä. Mitä jäisi jäljelle olisi helppo sujauttaa sekajätteen joukkoon. Hän huokaisi, hymyili ja pesi kirveen Fairyllä. Yllättyi itsekin miten helppoa se oli ollut. Miten pieneen tilaan mahtui lopultakin kokonainen peura.

Pikkuisen mustalla huumorilla väritetty prehalloweeninen tarina päivästä, jolloin meidän pakastimeen muutti peura.
Hedelmäpossujen FB-sivulta voi katsoa myös videon kaikesta tästä lihallisesta ilottelusta :D