Kaksi päivää löi tyhjää

Kokeen jälkeen oli pari päivää ihan tyhjä olo. Toisaalta kovin ihanaa, voidaan ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Tiistain hallitreeneissäkin olisin alkuun halunnut vain mussuttaa juustokakkua ja istua koko kaksituntisen kentän laidalla tekemättä mitään muuta. Olin kuitenkin vähän puolivillaisesti suunnitellut meille avoimen luokan hyppytreenin aloittamista (takaisinhyppy), avoimen luokan paikalla makaamisen aloittamista (piilo!!), seuraamisen kontaktin pitämistä heti ensiaskeleesta alkaen ja taloudellisen ajattelun testaamista kaukojen palkkauksessa. Siihen ne sitten jäivätkin ne tyhjänoloiset päivät, kahteen kappaleeseen. Yhdessä tekeminen ja puhdas pöytä maistuivat meille kummallekin niin hyvältä, että että... niissä kolmen viikon päästä järjestettävissä staffipäivien mölleissä... niin me mennäänkin sinne nyt kokeilemaan jo AVOa. Apua!

Meille on muodostunut Instassa tietyt "kuvatyypit", joita aina julkaisen. 

Nämä on sellaisia "olen söpö ja mulla on isot silmät" -kuvia.

En nyt taida mennä noihin liiketeknisiin juttuihin sen syvemmin, vaan tällaiseen puhtaan pöydän treenikeskusteluun sopii nyt hyvin palata muutama viikko taaksepäin (jälleen kerran) Pipa Pärssisen tokopäivään ja treenifiilikseen noin yleensä. On aivan kamalan ihanaa seistä nyt omilla jaloillaan ja huomata kehittyvänsä koiranohjaajana. Ihan. Koko. Ajan. Kuulostaa järkyttävältä itsekehuskelulta, mutta tarkoitus on sanoa, että pitkän tien olen kulkenut, ja varmasti yhtä pitkä ellei pidempikin tie on vielä edessä. Ja se on vaan niin ihanaa! Pakko myös kehaista meidän treeniryhmää tässä, sillä tooodella harvassa ovat olleet ne kerrat, kuin tuolta DoXXilta olisin lähtenyt suu mutrussa. Että mikään ei olisi onnistunut. Meillä on siellä jotenkin niin kannustava ilmapiiri ja sopivasti eritasoisia ja erirotuisia kavereita, että aina saa käsillä olevaan ongelmaan uusia näkökulmia. Loistavaa! Pakko myös kehaista, että koen olevani melkein sukua julkkikselle nyt, sillä treeniryhmäämme kuuluva Flora saa pian pikkuveikan, jonka lähisukulaisesta oli juuri juttua Koiramme-lehdessä! Ollaan ihan etuoikeutettuja, kun saadaan treenata kokonaisuudessaan noin monipuolisessa ja taitavassa ryhmässä <3 Ihan liikutun. 

Meillä oli treeniporukan kaudenavajais/nyyttäripippalot tammikuun alussa,
ja saatiin kaikki näin hienot tavoitesuunnitelmalaput <3 

Tässä meidän tavoitteet.
En pelkää sanoa sitä ääneen: TVA!
(Huomaa hieno ajatus: Hyvällä harrastuskoiralla viiraa sopivasti päästä.)

Tässä kun lähipiiriin on tulossa koiranpenikoita, niin on itsekin tullut mietittyä, että miten sitä onkin onnistunut tekemään suuren osan treenaamiseen liittyvistä asioista heti alusta alkaen oikein. Kaikkein suurin merkitys on ollut meitä tukeneilla ihmisillä. Olin ajatellut kirjoittavani aiheesta ihan omakin postauksen, ja sen teenkin, mutta jos pitäisi kaksi ohjenuoran pätkää nostaa pennun kanssa treenaamisesta esille, niin ehdottomasti A) mitä tahansa teette, teillä pitää aina olla hauskaa ja B) kun jotain pyydät, se myös tehdään. Tähän B-kohtaan liittyy kuitenkin todella voimakas ehto: Älä pyydä mitään, mitä se pentu ei oikeasti osaa tehdä. 

Ei ollut tarkoitus puhua pennun kasvatuksesta nyt, mutta ihan mielenkiintoista olisi, jos itselle tulisi pentu, että mitenköhän osaisin itse siihen suhtautua. Ymmärrän nimittäin helkkarin hyvin pennunomistajan paineet, jos taloudessa tai lähipiirissä on muita menestyneitä kisakoiria. (Joo, ihan kuin nyt viittaisin vähän Luumun "huikeaan" menestykseen, mutta mikäli tällainen mielikuva syntyi - se on ihan väärä!) Kun itselläkin on Luumun kanssa ollut aina ja on edelleen sellainen olo, että mitä tahansa me tehdään, me tehdään se vain itsellemme ja kaikki on vain plussaa. Mutta kun jos on joku vertailukappale kotona jo valmiiksi. Tuleekohan sitä kovasti vertailtua, että tuossa iässä tuo toinen osasi jo sitä ja tätä, eikä tämä vielä yhtään mitään? Ja tuntuu, että olin itse vielä silloin pari vuotta sitten niin vihreä, että kaikki mitä tehtiin, oli etenemistä. Nyt tuntuu, että sitä melkein romahtaisi kaiken sen tiedon alle, mitä pitää muistaa tehdä ja missäkin järjestyksessä ja minkä asioiden kanssa samaan aikaan... Hehe. Taas kuulosti kamalalta itsekehulta, kylläpäs tiedän nykyään niin paljon kaikenlaista tärkeää... No onneksi ei olla vielä niin pitkällä tässä huushollissa, ja tsempit vaan uusille pennunomistajille ;) (Joo, olen kuitenkin vähän kateellinen, kaikesta huolimatta...)

Yksi kuvatyyppi on "väsynytnaamainen staffi". 

Lähtipäs ihan lapasesta tää juttu nyt... Mutta siis treenaamisesta! Puhuttiin Pipan tokopäivässä paljon vireestä, joka on myös meidän treenaamisessamme ollut aina tosi ajankohtainen aihe. Mieti miltä koiran tulee näyttää mitäkin liikettä suorittaessaan. Puhutaan tunteen ehdollistumisesta, kun jonkinlainen tunnetila liittyy jonkinlaiseen tekemiseen. Jos koira opettelee jotain liikettä (esimerkiksi nyt vaikka sitä tunnaria) voimakkaassa tunnetilassa, se alkaa jatkossa yhdistää tämän tunnetilan siihen tekemiseen, eli nyt tunnariin (mikä ei siis rauhallisen hajutunnistuksen näkökantilta ole ollenkaan hyvä asia). Opettele itse tunnistamaan millaisessa mielentilassa menet kentälle ja lähdet kentältä. Jos lopetat treenin aina silloin kun on kaikkein kivointa (eli toisin sanoen koira on kiihtynyt), koiralle jää mielikuva kiihtymyksestä treenitilanteessa. 

Tämä onkin mielenkiintoinen ajatus, sillä itse olen aina ajatellut, että nimenomaan juuri silloin pitää lopettaa, kun on vielä kivaa, että se koira haluaa jatkossakin treenata kanssani. Mutta kieltämättä jos energiaa pursuilevan ja helposti kiihtyvän koiran virettä haluaisi jossain tietyssä liikkeessä hiukan laskea, kannattaa ehdottomasti pohtia miten se treeni lopetetaan. Ja toisaalta Luumulla on jo niin selkäytimessä se, että treenaaminen on AINA kivaa, koska se on aina ollut, joten meille voisi näistä rauhallisesti lopettamisista olla kokonaisvaltaisessa vireenhallinnassa hyötyä. Jos taas koira on vähän hitaammin innostuva, kannattaa treeni lopettaa kun se on hauskimmillaan, ja vielä vaikka jättää kentälle jokin koiran himoitsema superlelu. 

Pitäisi itsekin muistaa kaikessa arjessakin esille tulevissa tilanteissa, että koiran perusluonnetta ei voi muuttaa. Siihen kuitenkin voit vaikuttaa, kuinka koira tätä perusluonnettaan ilmentää. (Muistiinpanoissani lukee: "Voit vain todeta: mulla nyt vaan on tällanen koira". Hehe. Juuri näin ajattelen!) Jos koira on todella aktiivinen, tee sen kanssa paljon kontaktitreeniä, koska se havaitsee jatkuvasti ympärillään monta asiaa samaan aikaan. Aktiivisen koiran kanssa harjoittele myös paikallaan olemista ja sitä, ettei nyt tapahdu mitään. Tämä on muuten aina ollut Luumulle vaikeaa. Olen pienestä asti käyttänyt sanaa "odotellaan", mikä tarkoittaa, että hihnassa kun ollaan, seistään vaan paikoillaan, mutta ei tarvitse olla kontaktissa. Odotellaan on tainnut kyllä kääntyä meillä itseään vastaan, sillä heti kun sen Luumulle sanon, se alkaa nuuskia maata ja keksiä itse itselleen tekemistä. Se ei siis käskystä osaa rauhoittua olemaan tekemättä yhtään mitään. Se ei varmaan edes ymmärrä raukka pieni, että niinkin voi olla. Tekemättä yhtään mitään. Hyvä treeni energiselle koiralle on istuttaa sitä missä tahansa namin ollessa maassa. Kun koira rauhoittuu, voit vapauttaa sen namille.

Jos kisaat vilkkaan, ympärilleen pursuilevan koiran kanssa, treenaa kaikenlaisia häiriöitä erikseen. Tämä sopii meihin oikein täydellisesti, sillä esimerkkinä mainittiin kisatilanteessa tuomarin numerolaput. Vilkas koira saattaa kiinnittää niihin huomiota, jolloin se ei ole sataprosenttisesti tekemässä töitä sinun kanssasi. Ja eikö juuri Luumu tainnut marraskuun puolivälissä kisojen kenraaliharjoituksissa Salon koirahallissa käydä "tuomarimme" kädessä olevia papereita nuuskuttamassa!? Miten tämä on edes mahdollista alle puoli metriä korkealta koiralta? No sehän hyppää vasten, ja hyvä ettei syliin kiipeä ;) Mutta siis jos treenaat kaikenlaisia mahdollisia kisaskenaarioita yhdessä ja erikseen, lopulta vilkkaasta koirasta tulee äärimmäisen luotettava kisakaveri. 

Jos taas koira on matalavireinen, on alusta asti vahvistettava palkkausta, motivointia jne. Naksuttelu ja kaikenlainen tarjoamistreeni on hitaasti käyvälle hyvää harjoitusta. Muista pitää lyhyet, hauskat treenit. Ole matalavireisen koiran kanssa itse passiivisempi, ja anna koiran olla aktiivisempi osapuoli. 

Mikä on koiran juttu? Innostuuko se taistelemisesta (Luumu!), kantamisesta, etsimisestä, juoksemisesta (Luumu!)? Jos sinulla on treenikaverina todellinen kuumakalle (Luumu!), mieti palkkaantuisiko se pelkistä kehuista. Mieti myös pitääkö palkkaamisen olla aina kovin kiihkeää (tosi hyvä neuvo minulle, joka annan palkatessa lähes aina ihan kaikkeni). Voit rohkeasti kokeilla erilaisia tapoja ja käyttäytymistä.

"Toimistoapulaisena" 

Näiden yleisten vireenhallinta-asioiden lisäksi loistava luennolta saamani neuvo oli: Treenaa aina niin että tapahtuu oppimista! Treenin tavoitteena tulee olla oppiminen. Tutkimusten mukaan koira ei opi enemmän suuremmalla treenimäärällä. Oppimista tapahtuu vähemmillä toistoilla, eli harvemmin treenatessa. Tämä on erityisen hyvä ohje matalavireisen koiran omistajalle. Muista myös, että tietyt liikkeet (esim. tunnari ja ruutuun juoksu) eivät vaadi hinkkaamista, vaan kyse on kerran hoksaamisesta. Sen lisäksi, että suunnittelet treenit oppimisen kannalta, mieti myös pitääkö hinkata vai hoksata. Hinkattaviin kuuluvat muun muassa kaukot (lihasjumppa) ja ruudun paikka. 

Muista myös aina se kriteeri! Kun haluat keskittyä vireenhallintaan jossain liikkeessä, on silloin aivan sama miten liike teknisesti sujuu. Esimerkiksi jos painopisteenäsi on, että koira oppisi tarjoamaan vaikka perusasentoa, palkkaa sitä siitä, kun se edes yrittää, ihan sama meneekö asento vinoon. 

Muistiinpanoissani on jostakin kumman syystä paljon vinkkejä sähläkoirien ohjaajille ;) Jos treenaat sähläkoiran kanssa, pakan sekoittaminen voi auttaa. Esimerkiksi heitä noutokapula ja pyydä sitten koira maahan. Näin koira joutuu oikeasti kuuntelemaan, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Huolehdi myös siitä, että sinulla on aina sähläkoiraasi yhteys (niin kuin meillä lauantaina, vai?). Mieti > toimi. Laita sählä pysähtymään välillä. Esimerkiksi tee viisi lyhyttä toistoa jotakin liikettä vaikka naksulla, ja pidä sitten lyhyt tauko ennen uusia toistoja. Yhdistä liikkeeseen aina samanlainen palkka (nami/saalis), jotta koira tietää mitä odottaa, ja alkaa itse säädellä virettään. 

Muista käyttää virittelysanaa/työrutiinia. Hmmm. Tämä on neuvottu minulle jo ihan Luumun pentuajoista asti, ja jossain vaiheessa käytinkin mantraa "missämumumissämumumissämumu". Tuntui kuitenkin, että tämä vaan nostatti valmiiksi korkealla olevaa virettä... Pitää ottaa virittelyhokeman käyttö uudelleen harkintaan, ja jos sellaista alamme jälleen käyttää, täytyy itse kiinnittää huomiota siihen miten sen teen ja millaisen vaikutuksen se saa Luumussa aikaan. 

Tällaista treenipulinaa tällä kertaa. Vielä on noista Pipan koulutuspäivän muistiinpanoista käymättä läpi paikallaolot, luoksetulot, seuraaminen, noudot, kaukot ja avoimen luokan hypystäkin olen raapustellut jotain. Tuli muuten tuosta AVO-hypystä mieleen, että pitääkö se koira käskeä istumaan jo kun se on vasta hyppäämässä? Vai siis saako se laskeutua hypystä ihan kaikessa rauhassa seisomaan, josta se sitten käsketään istumaan? Kuka tietää? On muuten ihan pirun vaikeaa muistutella tuolle perusistumista, kun ei me olla tarvittu sitä vielä ollenkaan. Kyllä se perusasennossa osaa, mutta muualla tarjoaa automaattisesti maahanmenoa ekana. Joo, mun koira on tosi tottelevainen ja ihan tuore TK1, mutta ei se osaa istua käskystä. Kyllä se tassun antaa. 

Ollaan tehty tunnaria viime aikoina lasipurkeilla.
Meillä vaan sattui löytymään noita olutlaseja huushollista enemmän kuin hillopurkkeja... 

Sit me ollaan leivottu... 

Ja kuvailtu maisemia ihan kotipihan nurkilta.

Sit me ollaan leivottu vähän lisää... 

Sit me ollaan pusuteltu 

Ja puettu lämpimästi ulos päälle
(nää on vasta alusvaatteet...) 

Naperon kanssa on ollut vähän erimielisyyksiä. 

Ja Nettakin kävi meillä kylässä.

!!! TK1 Luumu !!!

En ole pitänyt radiohiljaisuutta sen takia, että meillä olisi lauantaina Vantaan Ojangossa mennyt kaikki pieleen, vaan koska en vaan yksinkertaisesti ole ehtinyt päivitellä tapahtunutta koulutustunnuksen ansaintaa tänne blogiin. Muualle kyllä ehdin, ja näppärimmät (tai somelaisesti addiktoituneimmat) näkivätkin kisatunnelmat heti lauantai-iltana Instagrammissa ja Facebookissa. Tässä vielä mitä silloin tuli julkaistua:

TK1 Luumu!!! Third 1st prize in a row
which means upgrading to 2nd class! Happy happy happy!!
#luumu #happy #obediencecompetition #staffy #staffordshirebullterrier
#skumppavalmiiks #letsraisetoast #perfectday #myprecious #staffiesdaily

Ihan yhtä auvoa koko lauantai ei sentään ollut, ja omia hermojani säästelläkseni vähän turhan tiukille meni tuon ykköstuloksen saaminen. Luumu oli nimittäin paikalle saapuessamme ihan oma itsensä, ja muutamien pikkuvirittelyiden jälkeen ihan tulisessa työmoodissa. Matkalla oli ohjaajan jännä yllättänyt, ja muistan sanoneenikin, että sitä odotan innolla, että päästään tekemään niitä "yksilöliikkeitä", siellä näytetään että mistä meidät on tehty, ja siellä pistetään tuulemaan ja haisemaan ja räjähtelemään. Kaikki muu sitä ennen jännittää. Että miten Luumu käyttäytyy suhteellisen vieraassa hallissa. Söheltääkö pelkästään? (Veti hihnassa ja paineli menemään, mutta jaksoi keskittyä olennaiseen.) Miten luoksepäästävyys sujuu, turhautuuko taas tai vetääkö kenties jotkut kamalat hepulit? (Turhautui, osaa olla paremminkin, mutta yleisöllä oli taas hauskaa...) Osaako rauhoittua ennen paikallaoloja siihen riviin istumaan perusasentoon ja kuuntelemaan liikkurin ohjeita? (Yllättävän hyvin, ei jaksanut istua perusasennossa yhtä mittaa kauaa, mutta ei hajonnut ihan täysin palasiksikaan.) Entä lähteekö spurttaamaan jotain kunniakierrosta heti kun olen hihnan paikallamakuuta varten irrottanut? (No ei lähtenyt, onneksi.) 

Aamupäivällä metsälenkillä ja heittelemässä pellolla keppiä. 

Ja takki päälle, että pysyy edes jotenkuten lihakset lämpiminä. 

Iloiset takapenkkiläiset!
(Suurkiitos taas Hannalle kuvista ja videoista!) 

Kivihovin Tebbellä käytiin myös tsekkaamassa "koirapuiston" antimet.

Itse paikallamakuu ei jännittänyt etukäteen yhtään, sillä siinä Luumuun luotan kuin vuoreen. Mount Everestiin. Siitä se ei lähde, vaikka katto tippuisi päälle (no ehkä lähtisi, mutta karrikoidusti näin). Ja niinhän se meni kuin oppikirjan mukaan. Itse asiassa koko meidän viisi- tai pikemminkin kymmenpäinen ryhmämme sai suorituksesta kympin, eikä kenellekään ollut mistään nokan koputtamista. Vau!

Mää kerron et mitä me kohta tehdään :DDD 

Järjestävälle yhdistykselle propsit loistavista järjestelyistä!!

Luumu häkkiin, botti päälle ja itsekin pystyin jo hengittämään. Ei jännittänyt, vaan oli vaan mieletön draivi päästä kentälle tekemään mitä me parhaiten osataan. Oltiin 20 koirakosta yhdeksäntenä kisavuorossa, ja se sopi meille hyvin. En tehnyt juuri muuta kuin parit jäävät ja pienen pätkän seuraamista runsaalla namipalkalla jo paljon ennen vuoroamme. Luumun otin häkistä noin puolivälissä edeltävän koiran suoritusta. Sitten. Sitten tapahtui se emämunaus, joka oli melkein pilata meidän koko ykkösenhakureissun! Oltiin jo melkein menossa kehään, kun huomasin, että treeniliivin takataskuun oli jäänyt kilokaupalla palkkaleluja. No eihän ne siellä saa olla! Teemu ja Hanna olivat jo kohtuullisen kuuloetäisyyden tuolla puolen, joten ei auttanut muu kuin viedä lelut Luumu toisessa kädessä treenikassiin, joka oli (Luumun näkemättä) jätetty sinne kehäaitojen toiselle puolelle. Mikä järkyttävä virhe! Onhan se aiemminkin fiksoitunut siihen kassiin, sillä sieltähän se palkka haetaan... 

Ei auttanut muu kuin mennä kehään koko ajan muualle vilkuilevan koiran kanssa. Se ei perkula sentään malttanut edes perusasentoon istua, ja liikkuri meille sanoikin, että ihan rauhassa vaan, että aloitetaan sitten kun olette valmiita. Mietin siinä itsekseni, että mitenköhän kauan voimme rauhassa odotella, sillä Luumusta ei valmista tulisi näillä eväillä ensi vuosituhannellakaan. Eikä tullutkaan. Sain sen sentään istumaan paikoilleen ja hetkeksi edes vilkaisemaan minuun. Ei muuta kuin ohjaaja valmis. 

Hihnaseuruu oli aivan ala-arvoista. Tuomari taisikin antaa noita pisteitä sen mukaan miten hyvin minä seurasin Luumua. Huhhuijaa. Irti seuraamista aloitellessa olin ihan varma, että hihnan irrotettuani koira ottaa hatkat kehästä niin nopeasti kuin pystyy. Ei ottanut! Se malttoi sentään hetken. Oli kuin nappia olisi jostain painettu ja isolla kädellä, sillä taluttimetta seuraaminen oli alkuun aivan erinomaista. Mahdoinko kuitenkin huokaista helpotuksesta hiukan liian aikaisin, sillä "kassia päin" seuruuttaessa se lähti. Ja niin kovaa kuin kintuistaan pääsi. Oma vika, mutta silti olin niin saakelin kiukkuinen pikkutörkimykselle, että varmasti paistoi naamasta ja raikasi ympäri hallia. En meinannut uskaltaa jälkikäteen edes videolta katsoa, että millainen se ensireaktioni oli ollutkaan, mutta kyllä siinä tuli melkoisen voimakkaasti huudettua ja jalkaakin poljettua. Mutta tulihan se takaisin. Sentään. Eikä edes kehästä ehtinyt poistua! (Ja kuvitelkaa, ettei kassi ollut edes näkyvillä, ja silti sen vetovoima oli noin magneettinen!)

Loput liikkeet menivätkin siinä meille tuttuakin tutummassa kusiaiset housuissa -meiningissä. Pelkäsin joka välissä, että Luumu hilpaisee omin luvin kassille, ja itse jään hölmönä törröttämään kehään. Ei se enää lähtenyt. Luoksetulon L kuitenkin yllättävästi ryssi juoksemalla innostuksissaan yhden ylimääräisen kunniakierroksen ympärilläni. Hehe. Ja se kun on ollut ensimmäinen alokasluokan liike, jonka Luumu on kokonaisuudessaan osannut, ja se on AINA onnistunut... Saimme tekemisen meiningistä sen verran sentään kiinni, että pari kymppiäkin sieltä tipahti! Harmitti kuitenkin koko sen illan vielä, että noin loistavilla alkuasetelmilla olisi nyt ollut tsäännssit ihan loistaviin kokonaispisteisiin... Noo... me mennään hakemaan sitä henkistä voittoa sitten kuukauden päästä staffien harrastuspäivillä järjestettävistä möllikisoista (kun ei meillä oikeasti ole mitään asiaa vielä avoimeen luokkaankaan...). 

Alla vielä mukavan tuomarin Harri Laisin meille antamat pisteet. Oli muuten todella positiivinen tuomarikokemus tämä. Hän ei jäänyt liikkeiden väliin kommentoimaan yhtään mitään, vaan oli koko kokeen ajan pelkästään tarkkailijan roolissa (tämä on meille edelleen tärkeää, ja erityisesti lauantaina oli). Loppukommentit olivat kattavat, ja mielestäni pisteet oikeudenmukaiset. Noita muita suorituksia kun seurasi, hän tuntui kiinnittävän paljon huomiota seuraamiseen, ja omaan silmään erinomaisista suorituksista lähti jostain syystä (?) irtopisteitä. Voisimme ehdottomasti mennä kyllä Laisille uudelleen!

Luoksepäästävyys 9, kerroin 1 (turhautui, peruutti askeleen ja jäi sitten nuuskuttelemaan maata)
Paikalla makaaminen 10, kerroin 3
Seuraaminen kytkettynä 7, kerroin 2
Seuraaminen taluttimetta 6, kerroin 4 (tuomarikin sanoi, että seuraaminen oli alussa erinomaista, mutta sitten koira poistui paikalta...)
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 10, kerroin 2
Luoksetulo 7, kerroin 3 (saimme kiitosta hyvästä vauhdista, ja miinusta ylimääräisestä kunniakierroksesta. Yleisökin nauroi.)
Seisominen seuraamisen yhteydessä 10, kerroin 2
Estehyppy 9, kerroin 2 (tuomari sanoi, että hyppää liian kauas, kun sen kuuluisi tulla ihan esteen taakse)
Kokonaisvaikutus 8,5, kerroin 1

Yhteensä siis rimaa hipoen 164,5 pistettä! Ja sehän oikeuttaa ykköstulokseen ja meidän tapauksessa TK1-koulutustunnukseen! Loppukeskustelussa tuomari kysyi vielä, että oliko siellä yleisössä joku tärkeä ihminen, kun koira tuolla lailla sinne pyrki. Selitin sitten kassiepisodin, ja tuomari siihen vaan, että kaikesta oppii. Niinpä. Liikekohtaisten kommenttien lisäksi hän sanoi, että tässähän sinulla on virkeä ja energinen koira, joten tästä on hyvä jatkaa. No niinpä! Siitä saa kyllä olla iloinen, sillä jos siellä näkyi täydellisyyttä hipovia suorituksia, niin näkyi siellä sitten niitä laamojakin, jotka olisivat halunneet olla jossain ihan muualla kuin kehässä tekemässä tokoa. No, jos nyt ihan saivartelemaan ruvetaan, niin Luumukin olisi tuolloin halunnut olla ennemmin kehän laidalla hakemassa palkkaa kassista, mutta ei ruveta. 

Vieläkin tää tyyppi haikailee kassin perään... 

Ja sit mennään! 

No on se kaikesta huolimatta mamin pieni kultapoika. 

... ja TK1:n arvoinen sellainen.

Tosiaan hiukan silloin illalla kaiveli tuo oma moka, mutta jo sunnuntaina pystyin iloitsemaan koularistamme täysin rinnoin. Ja kuten paluumatkalla autossa puimme, sentään nämä meidän ongelmat ovat nyt sellaisia vireenhallintaongelmia (positiivisessa mielessä, jos niin voi ajatella), ja kyse ei tällä kertaa ollut mistään muusta kuin nimenomaan inhimillisestä virheestä. Seliseli ja liibalaaba. Mutta näin on asiat! Ja tosiaan aina kannattaa varautua tuon koiruuden osalta ihan mihin tahansa. Jos se seuraavissa kisoissa muuttuu vaaleanpunaiseksi norsuksi ja lentää liihottelee kehästä ulos, en ole yllättynyt.

Ja taatut päivän naurut saa katsomalla vielä tämän kisavideon. Kyllä vaan, staffin kanssa kisaamalla ei verenpaine koskaan pääse laskemaan vaarallisen alas, ja nauruhermotkaan eivät jää koetuksetta. Yleisönkään!

Pastellitalvi

Vihdoin voin minäkin täyttää blogin ihanan utuisilla ja pastellinvärisillä talvikuvilla, sillä meillähän on talvi! Ei ole vieläkään mitään kisapaniikkia huomisesta, mutta eiköhän se tässä vielä ehdi tulemaan. Teemu lähtee kuskiksi ja Hanna kenneltytöksi, niin eihän tässä mistään kannata murehtua. Olin toivonut vähemmän pakkasta näille loppuviikon päiville, sillä tämän viikon lenkit keskittyivät ma-iltaan ja tiistaipäivään, jolloin oli viikon ainoat alle kymmenen asteen pakkaskelit. Ei saisi nauraa, mutta repesin lievästi, kun tuossa pihalla Luumu taas könkötteli menemään jokaista jalkaansa ontuen, ja yritti parhaansa mukaan suoriutua kuistille ja sisälle. No tassujaan varoen se meni sitten vielä päistikkaan kaatumaan sinne hankeen, ja niinhän sitä sanotaan, että vahingonilo paras ilo. Taidetaan sitä sanoa myös, että joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa, joten sitä omaa tämän talven persiilleenmenoa vielä odotellessa ;)

Huippujuttu muuten tuon viime kirjoitukseni herättämä keskustelu! Myönnän olevani vähän somenarkomaani (enkä niin vähänkään), sillä tekstin julkaisuiltana tuli kännykällä seurailtua noiden lukutilastojen huimavauhtista kohoamista riemun- (ja hiukan pelonkin-)sekaisella mielenkiinnolla! Aina kun hallintapaneeliin ilmestyy se maaginen oranssi tekstirivi 1 kommentti odottaa hyväksyntää, sormet syyhyten on pakko heti päästä lukemaan mitä sinne on joku kirjoittanut ja kuka! Kiitos. Ihan sitä nöyrtyy tällaisen suosion edessä, ja kun tälle sananparsien tielle lähdettiin, niin kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ;) No ei kai, tuota en kyllä allekirjoita! Mutta keskustelu on aina hyvästä, sillä edelleen olen sitä mieltä, että kun sitä joutuu perustelemaan omia mielipiteitään, saattaa huomata entistä tiukemmin olevansa tätä mieltä, tai sitten saattaa oppia jopa jotain uutta. Ja sehän ei koskaan ole pahasta.

Ihanaa, juuri näitä olen odottanut! 

Pakkasenpuremia ruohonkorsia! 

On siinä muutama jääkide kerrakseen. 

Dumbon paluu 

Ja hän on sitten aina niin kuvauksellinen, niin kuvauksellinen... 

Kylmimmän talvenkin keskeltä löytyy joku ruohonkorsi virtahevolle hammastikuksi. 

Tiheäänkin metsään paistaa aurinko, jos suuntaa katseen oikein. 

Muu melkein kaksi vuotta 

Pakkasilman iloja. Tää älykääpiö keksi myös,
että tällä tavalla vauhdista pyörähtämällä saa mammalta aina nameja ;) 

Ja jonkun tontun pitää sitten aina se naama olla tunkemassa joka paikkaan. 

Tehtiin muuten keskiviikkona jättöliikkeiden ja paikallamakaamisen loppupätkiä siten, että jättelin Luumua olohuoneen lattialle milloin seisomaan, milloin makaamaan, kiertelin ympärillä, saatoin vain seisoskella jossain tai sitten vieressä, ja Teemu huuteli käskyä. Ensimmäisen erehdyksen jälkeen Mumelo ei mennyt halpaan kertaakaan, ja olin niin iloinen. Pienen tauon jälkeen tehtiin myös pitkästä aikaa häiriöperusasentoja, ja pakko sanoa, että tässäkin ollaan jo ihan pro. Luumu kestää jo häiriöt, kuten "missä Napsu" "tule tänne" ja paras: "kuka tulee?" Enpä olisi uskonut. Aika epäileväisen näköinen se on siinä perusasennossa minua tuijotellessaan, mutta on saanut jutun juonesta kiinni. Ihana. Rakas. Paras. Oma. Kulta. Mussukka. 

Ps. Insta on vieläkin ihan huippu!

Kisajänskää ja muuta pulinaa

Aloitetaanpa muilla pulinoilla! Uusimmassa Koiramme-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka on epäreilua, että aksavalioiksi mielivien tulee käydä näyttelystä hakemassa vähintään laatuarvosana H. Näin siis pähkinänkuoressa (Koiramme 1-2/2014, s. 112 - 114). Sama koskee muitakin harrastus- ja käyttöpuolen valioiksi mieliviä, ja itsekin olen asian "epäreiluutta" aiemmin pohdiskellut. Oikeastaan aikomukseni ei ollut pyöritellä asiaa sen suuremmin täällä blogin puolella, koska asia ei meitä suoranaisesti koske. Mikäli joskus niin pitkällä ollaan, että kolmatta ykköstulosta tokon erikoisvoittajasta ollaan hakemassa, Luumulla on joka tapauksessa rekkarissa se hyväksytty näyttelytuloskin. On kuitenkin ollut viime aikoina näyttelyjutuista omissa koiraporukoissakin puhetta, ja Luuhullujen blogissa, jota silloin tällöin käyn lukemassa, oli sivuttu aihetta. Ehkä hiukan provokatiivisesti kyllä, mutta... Kävin jättämässä sinne kommentin, ja oikeastaan voisin sitä kommenttiani avata tänne omankin blogin puolelle seuraavanlaisten kysymysten muodossa.

Eikö "käyttö"rotujen käyttötulosten tulisi painaa vaakakupissa näyttelytuloksia enemmän jalostusvalintoja tehtässä? Itsellänihän ei varsinaista käyttökoiraa ole, mutta kyllä minäkin valitsisin seuraavan staffi- tai minkäliepentuni ennemmin sen vanhempien harrastus- kuin näyttelytulosten perusteella. Koiramme-lehden jutussa käyttö- ja harrastusvalioiksi mielivien tarvittavaa hyväksyttyä näyttelytulosta perustellaan sillä, että "näyttelytulos on osoitus siitä, että koiralla on perusanatomia kunnossa. Tervettä rakennetta tarvitaan kaikissa koiraurheilun lajeissa..." (s. 113). Totta toki, mutta eikö terve rakenne kuitenkin parhaiten havaita siten, että koiraa käytetään, että se saa harrastaa sille kenties ominaista lajia, johon se saattaa olla jopa jalostettu? Eikö jalostuksessa pitäisi etenkin käyttökoirilla keskittyä käyttämään niitä yksilöitä, jotka rakenteellisestikin kestävät niille ominaista työtä? En tietenkään tarkoita tällä, että nykystaffin jalostusarvo tulisi mitata sen kamppailukyvyssä, you get the point :) Ja vertaan tätä siis siihen, että joku päällisin puolin muutaman minuutin kehätarkastelussa toteaa koiran olevan ulkonäöltään terverakenteinen. Ja eikö jossakin lajissa kilpaileminen ja etenkin lajissa mahdollinen menestyminen jo sinällään kerro koiran hyvistä hermoista ja työmotivoituneisuudesta? Ainakin useimmissa tapauksissa...  Ja tämä taas mielestäni lisää edelleen yksilön jalostusarvoa.

Toinen asia, mikä lehtijutussa tuli ilmi, ja mitä itsekin olen pohtinut, on kastroitujen urosten näyttelykielto. Ymmärrän tämän jalostuksen ja suvunjatkon kannalta, mutta eikö linjan tulisi olla kuitenkin yhtä mustavalkoinen myös steriloitujen narttujen kanssa? Tilanne on äärimmäisen harmillinen siinä kohtaa, kun kastroidun uroksen kanssa ollaan viittä vaille aksa-, toko- tai käyttövalioita (tai mitä kaikkia niitä onkaan...), ja meriiteistä uupuu ainoastaan se valioitumiseen tarvittava näyttelytulos?

Pääpointtina tässä avautumisessani halusin kaiketi sanoa, että harrastuksensa kullakin, mutta mielestäni kummankaan (jos nyt ylipäänsä voi vetää jotain rajalinjaa näyttelyt vs. muut lajit) ei pitäisi vaikuttaa toisiinsa millään tavalla. Jos MVAksi voi tulla ilman osallistumista yksiinkään virallisiin aksa- tai tokokisoihin tai suorittamatta edes BHta, miksi AVAn tai TVAn titteliä mielivän tulee osallistua näyttelyihin? Mitä mieltä te olette? Sana on vapaa, kuten aina :)

Sarjakuva siitä, kuinka koira häikäilemättömyydellään valloittaa
kissan valmiiksi lämmittämän paikan.

Sitten päivän muihin aiheisiin! Meillä oli alkuviikosta kahdet supertreenit! Maanantaina käytiin ensimmäistä kertaa Raisiossa Vanton tilalla lämpimässä treenihallissa, ja olin ihan varma, että Luumun pakka hajoaa tuhansiksi palasiksi noin viikon lenkittömyyden jälkeen. On ollut niin kylmä, että kolmijalkakönkkää on esiintynyt noin kolmen minuutin ulkoilun jälkeen, joten lenkit ovat vaihtuneet pihapissoiksi... Mutta ei! Muutaman riemunloikan jälkeen herra oli ihan valmis tekemään töitä, ja pystyi jopa meille hyvänlaiseen kisanomaiseen seuruusuoritukseenkin! Oho! Edes seinässä vartova Rhonda ei saanut pikkumiehen pasmoja liiemmin sekaisin, vaan saatiin kunnon treeni. Viimeksi mainitsemaani ruutuongelmaakaan ei enää ollut, vaan L hakeutui alustalle täpäkästi, ja otettuani alustan pois, hetken pohdinnan jälkeen onnistui täydellisesti! Onnistumisen kannustamana kokeiltiin Tiian meille antamaa vinkkiä siitä, että menisin itse ruudun toiselle sivulle lähettämään koiraa. Ensin Luumu tuli suorinta tietä melkein luokseni, mutta pyytämättä korjasi alustalle. Toinen taisi mennä suoraa tietä alustalle, ja mahdettiinko me kokeilla tätä ilman alustaakin...? En enää muista! Kiitos vinkistä, tuntuu toimivan :D

Joskus ollaan ompeluassareita, toisinaan taas IT-tukena.

Eilisissä DoXX-hallitreeneissä tehtiin kaikenlaista alokasnäpertelyä mahdollisimman suuressa häiriössä. Tai mahdollisimman on ehkä hiukan sumea käsite, mutta käytännössä niin, että Flora teki vieressä metallinoutoa, kun me harjoiteltiin seuraamista. Muilta osin olen tyytyväinen siihen, miten olen viime kisojen jälkeen pystynyt palaamaan hiomaan tekniikkaa (eikä vain koko ajan keskitytä häiriöherkkyyteen tai kisamaisuuteen), ja seuraaminen on mielestäni paljon paremmissa kannattimissa kuin marraskuun puolivälissä Salossa. Paljon on toki tehtävänä vielä: takapäätekniikkaa pitää tehdä paljon enemmän, ja liikkeelle lähdöissä Muu ampaisee melko komean etunojan heti alkuunsa... 

Talvi saapui Vanhalinnaan 

Tuleekohan näistä mansikoista enää koskaan mansikoita? 

Ihan ei ole vielä pyykinkuivatusilma

Mutta! Kun pakka toisesta päästä kehittyy parempaan suuntaan, levahtaahan se tietysti sieltä toisesta päästä, ellei ole koko ajan tarkkana. Meillä silloin tällöin havaittavissa oleva loppuperusasentojen ennakointi ja tähän liittyvä liikkurin käsky-sanaan reagointi on riistäytynyt nyt ihan käsistä! Luumu teki tosi hyviä alokasluokan jääviä, mutta perse tippui maahan, jos minun ollessa vieressä Muu joutui hetkenkin kauemmin odottamaan tai viimeistään silloin, kun liikkuri pyytää käskyä. Meni vähän sekoiluksi, ja olin itse jälleen kerran ihan hukassa. Kun tämä on ollut herra Muulla jo pikkupennusta asti niin vahva! Kun melkein 1,5 vuotta sitten muut tokon alkeisryhmässämme harjoittelivat jäävissä parin sekunnin kestoa, Luumu kesti asennossaan, vaikka olisin vetänyt sadetanssia siinä ympärillä. 

Sama homma paikallamakuussa. Tuntuu tosi turhauttavalta ottaa pari miinuspistettä (yhteensä 6!) siitä, että täydellisen paikkamakuun jälkeen tyyppi rykii istumaan ilman lupaa! Tehtiinkin nyt treeneissä paikkamakuu, ja itse suoritus oli ihan täydellinen. Kuitenkin lopussa Luumu ennakoi taas sen perusasennon, ja ei siinä muuta kuin uusi käsky maahan (nyt sentään tajuan jo, että tilanteeseen kannattaa puuttua ;)). Taisi olla sen verran painokas maahan, että viereinenkin koira meinasi laota. Hehe. No ei muuta kuin uutta putkeen. Tehtiin lyhyempi harjoitus "varman" häiriökoiran Floran kanssa, ja sama juttu lopussa. Uusi käsky maahan, ja sen jälkeen liikkuri sai huudella käskyä pariinkin otteeseen, eikä Luumu reagoinut. Syvä huokaus. Vaikka ei pitäisi ennen koetta hinkata mitään, näitä tullaan kyllä treenaamaan olohuoneessa nyt kahden päivän aikana huolella. Siellä makaat/seisot vaikka mikä tulisi. Ja sitten superpalkka. On se omituista, miten se istuminen on niin vahvana jossain selkärangassa, vaikka ei oikeasti olla harjoiteltu sitä yhtään ainakaan viimeiseen puoleen vuoteen! Kai se on niin, että kun ollaan mamin vieressä, silloin ollaan perusasennossa, koska siitä saa palkkaa, jos mistä. Huooh.

Toi suuri möllö tuolla taivaalla on kuu! 

Ja sama kuu siellä 

Muumu tarkkailemassa reviiriään 

Sama näkymä eteisen ikkunasta heijastettuna

Siinäpä oikeastaan se otsikossa luvattu kisajänskäosuus. Vielä ei jännitä, mutta se johtuu varmaan siitä, että en ole tajunnut, että lauantaihin on vain kolme yötä! Onneksi kisa järjestetään iltapäivällä (alkaa klo 16), joten ihan kauhean aikaisin ei tarvitse aamulla kammeta sängystä ylös. Onko joku muuten tulossa Ojangolle silloin katsomaan? Hiukan kieltämättä pelottaa sellainen worst case scenario, jossa Luumu lähtee vaikka kesken seuruun viereiseen kehään noutokapulan perään. Sitten syntyisi kamala tappelu noutokapulasta, ja kummatkin diskattaisiin kisoista ja karkotettaisiin koko koiraharrastuspiireistä ikiajoiksi! Nooo, ehkä tätä en itsekään pidä enää mahdollisena, mutta vauhtia on katsojille luvassa. Toivottavasti niitä vaarallisia tilanteita hiukan vähemmän. 

Voi voi kun palelee... 

Pihapissalla ilman takkia, jaiks! 

Niin joo, ja jos joku ei ole vielä huomannut, niin Muulla on uusi tokopanta! 

Tämä kuva on ollut esillä niin monessa mediassa,
että sen huomaamatta jääminen on jo taito sinänsä ;)
Maanantaina kokeiltiin pantaa treeneissä,
ja treenien onnistumisen perusteella voisin uskoa pannan tuovan
meille lauantaina sylikaupalla hyvää onnea!

Oikeastaan piti päättää tämä kirjoitus jo tähän, mutta en saa ikinä noita Pipan luentomuistiinpanoja ruodittua tänne loppuun, jos aina kirjoittelen vaan jotain höntsää (kuten Instan ihanuuksista!). Sattumoisin tähän postaukseen sopivatkin osuvasti muistiinpanoni jääviin liikkeisiin liittyen. Ja ne kuuluvat seuraavasti:

Jättöliikkeissä (istu/maahan) nopeudessa on tärkeää, että koira on rento. Kun koira on rento, istuminen täysin maahan asti nopeasti on helpompaa. Rentoutta saat, kun palkkaat jäävistä namilla ja kun annat hiukan odottaa ennen namin antamista. Tee jättöliikkeitä myös eri vauhdeissa (esim. maahanmeno kesken juoksun). Vaikka tätä ei tarvitakaan, maahanmenon harjoitteleminen juoksuvauhdista tulee helpottamaan luoksetulosta maahanmenojen treenaamista. Oliko selkeästi kirjoitettu? Ei tainnut. Eli siis voi- tai evl-luokissa, kun tehdään luoksetulon pysäytyksiä ja maahanmanoja (kummassa? Ei mitään käryä...). Jos koira hiipii jäävissä, palaa vahvistamaan reaktionopeutta siten, että koira on edessäsi (käytä takapalkkaa, heitä lelu taakse jne.). 

Liikkeestä seisominen on teknisesti hieno silloin, kun koira vaan jähmettyy. Kuin joku painaisi videosta pausea. Toisilla namin heittäminen toimii tässä, ja koira automaattisesti jähmettyy namin lentäessä. Voit myös itse vähän "ylireagoida" jättöä jähmettymällä itsekin ja tekemällä ratsastajille tuttuja puolipakotteita (esim. pidättämällä hengitystä). Kun harjoittelet istumaan jättämistä, voit seurauttaa koiraa, ja namikädellä "nykäistä" koiran istumaan (nami viedään koiran pään taakse, jolloin luonnollinen reaktio on käydä istumaan). Avustajan rooli on tässä katsoa, että se peppu tosiaan on siellä maassa asti. 

Siinäpä ne. Palaan varmaan perjantai-illalla vielä panikoimaan, joten siihen asti pitäkää ne villasukat jaloissa ja valkia lämpöisenä. Brrrrr.