Onnellinen ympyränjuoksija

Tuntuu etten ehtinyt saada hiihtopusakkaa pesusta ennen kuin helteet alkoivat. Niin nopeasti tämä kesä tuli. Meissä suomalaisissa olen havainnut kuitenkin yhden aikasta mukavan piirteen. Tiedämme kesämme arvaamattomuuden ja rajallisuuden, ja edes tässä asiassa osaamme elää hetkessä - nauttia hellekelistä täysin, paidattomin rinnoin, avojaloin, jäätelösuin ja trampoliinipihoin. Koska kuka tietää vaikka tämä loppuisi jo ensi viikolla, minkä jälkeen se onkin loputonta plus viittätoista ja harmaata tihkua lumentuloon asti ensi vuoden tammikuussa. Ja sekin on suomalainen piirre: pessimismi, inhorealismi, ihan vaan itseään todellisuudelta suojeleminen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Sellaisia me ollaan täällä napapiirin kupeessa.

Meinasi lipsahtaa koirien kanssa harrastaminen enemmän sinne haaveilun puolelle tuossa, mutta onneksi sain kiskottua itseni alkuviikolla parinakin aamuna Loukinaisten kentälle. Vähän pidempinä hoitopäivinä kerkiän tehdä muutakin kuin töitä kieli collareiden vyötärökuminauhan alla, ja possuttimet kiittää. 

Olen muutenkin huomannut, että kannattaa ihan rauhassa antaa myös itselle aikaa sopeutua tähän uudenlaiseen arkirytmiin. Kun reilun parin vuoden ajan totuin aloittamaan ajattelun ja työnteon vasta päiväuniaikaan iltapäivällä, on ihan mahdotonta rykiä itseltään mitään asiallista aivotoimintaa ennen puoltapäivää. Kun oikein luvan kanssa sallin itselleni ne aamutreenit koirien kanssa ja siihen päälle vielä leppoisan kahvihetken somen parissa terassilla, olen sen jälkeen paljon tehokkaampi työntekijä. Ainakin siihen minäversiooni verrattuna, joka väkisin istuu tietokoneella heti aamutuimasta, kun a) kahvin nostovoima ei ole vielä tehonnut b) harhaileva mieleni ramppaa vähän väliä somessa ja keksii kaikkea muutakin toooodella tärkeää hoidettavaa, koska ei vaan kykene siihen aikaan keskittymään mihinkään.

Parhaan työmoodin löytymiseen liittyvät valmistelut ja rutiinit kuuluvat myös olennaisilta osin Luumukoiran tokoharrastukseen. Meidän storyjä Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että kärsin jonkunlaisista käynnistymisvaikeuksista myös nyt Luumun ulkotreenikauden suhteen. Asia on framilla siksi, koska eilen oli se Auran Nuuskujen helatorstain tokokoe, johon joskus alkuvuodesta ajattelin Luumun voivan ehkä osallistua. Siis että jos se pysyy fyysisesti hyvässä kunnossa ja pystyn treenaamaan sen kanssa. No ei oltu kokeessa, enkä ollut edes katsomossa hakemassa kaipaamaani motivaatiota, koska podin itseaiheutettua kotona. 

Mut miks me tosiaan ei alunperinkään oltu ilmoittauduttu sinne, on koska en vaan ole saanut itseäni revittyä treenaamaan Luumun kanssa tarpeeksi. Nyt kun se on ollut hyvässä kunnossa, se tarvitsisi koekuntoon päästäkseen treeniä monena päivänä viikossa, lyhyitä pätkiä, viikottaisia kisapätkiä. Se rauhoittumisen kautta treenaamisen aloittaminen alkoi jo hallikaudella vähän toimia, mut sekään ei kantanut lähellekään edes puolikasta kisasuoritusta. Tehtiin Luumun kanssa maaliskuun lopulla viimeisillä hallikerroillamme neljän liikkeen putki. Onneksi se tuli videoitua, sillä vaikka en siihen pystynytkään lähes kahteen kuukauteen palaamaan, nyt kun latasin sen YouTubeen, se onkin ihan kohtalaisen ookoota katsottavaa. Ei ainakaan mitään sellaista, minkä takia sitä ei voisi kisoihin ilmoittaa.

Mut siitä itse tilanteesta mä en edes muistanut et mitä liikkeitä me oltiin tehty, mut sen mä muistin että se tuntui ihan kamalalta. Kun se ei ollut se rauhallinen, keskittynyt ja aktiivinen Luumu, johon jo useamman kuukauden ajan olin kerinnyt hieman tottua. Vaan se oli - liikuttavaa kyllä - se sama sirkusmies-Luumu vuosien takaa, jolla moottoripyörä keulii ja muurahaiset kutittaa housunpuntissa. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt keskeyttää treeni heti kun huomasin kierrosten nousseen (eli heti jo alkuunsa). Mut sentään tuo videolla ajoittain kuuluva kiljuminen ei lähde Luumusta, tänkkgaad.

Vaikka tämä puolentoista kuukauden takainen kisatreeni pudotti mut maan pinnalle aika lujaa, olin myös treeninjälkeiskahvien aikana oikeesti ihan liikuttumiseen asti onnellinen tästä. Luumu on kaikkien näiden koettelemustensa ja hetkittäisten edistysaskeleidensa takana edelleen se sama vallaton elävä legenda, enkä mä toisaalta vaihtaisi siitä mitään pois. Toisaalta. Toisaalta ja toisaalta.

Nyt ulkokentälle siirryttyämme Luumu on jatkanut tätä teiniaikoihinsa taantumista. Se karkaa autosta suoraan kentälle, ellen pidä sitä käskyn alla tai narussa. Saatan jättää sen johonkin "käymään siihen" ja se karkaa. Onneksi siis tosiaan tsekkaamaan jotain mielenkiintoista kentällä olevaa asiaa, kuten tötsää jne., ei sentään mihinkään omille teilleen. Jos olen jättänyt sille tehosteeksi luopumisnamit siihen käymiseen, se syö ne ilman lupaa. Se on huvittavalla tavalla koskematon. Vaikka sillä on ikää vasta kuusi vuotta, se alkaa hiljalleen pappautua. Se tekee mitä huvittaa, koska sitä huvittaa. Mikään sanktio ei muuta sitä tosiasiaa, että shit vaan happened already. Nami tuli jo syötyä, tötsä tsekattua, ympyrä juostua.

Mut fakta nyt vaan on se, että jos mä haluan sen kanssa joskus kisaamaan (ja kun se vielä itsekin nauttii siitä niimmaanperkuleesti), mun on alettava treenata sen kanssa ihan huolella. Haasteita on, kuten saman hallimielentilan siirtäminen nyt ulkokentälle. Samat rauhoittumisrutiinit käyttöön, sama mustavalkoisuus ja sama zeniläisyys itseeni. Luumu ei tarvitse toistoja sinänsä, vaan se tarvitsee pikkutreenin (vaikka 15 min) useammin kuin kerran viikossa. Se tarvitsee kisarutiineja, liikkeidenvälejä, ketjuttamista, kisapalkan uudelleenjäsentelyä, rauhoittumista, rauhoittumista ja rauhoittumista. Ja sit tietenkin sen pitää viel hoksata se hiton eteenlähetys. Sekin vielä. Mut se onkin sit tarina sinänsä.

Kyllä tää tästä. Kyllä se aina siitä.

Kiitos Anne kuvista!

Loppuun vielä muutama pätkä viime kuukausilta.

Dokumentaarinen treeniposti

Keskiviikon tokoluento meni mainiosti, tosin jouduin kuljettamaan yllättävän suuren määrän suklaata takaisin kotiin. Kamoon ihmiset, jos on suklaata tarjolla, se kannattaa syödä! Noudatin sittemmin itse tätä neuvoa ihan kaksin räpylöin. Heh. Ja hei parin viikon päästä 24.4. järjestettävään seuruu- ja perusasentokoulutukseen on kaksi paikkaa vapaana. Nappaa omasi vikkelään lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen sisaltaahedelmalihaa@gmail.com.

Mitäs muuta? No sitäs muuta, että tänään ihan ohimennen ei ollut tarkoitus jäädä Loukinaisten kentälle tekemään pikkuseuruuhommia, mutta lensin melkein pershiilleni kun huomasin, että kenttä on sula. S u l a. Ihan huippua, mahtavuutta, parhautta. Koirilla keuli prätkät tietty kaikkiin suuntiin, kun noin vaan yhtäkkiä oli mahdollisuus pikkukivaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että erityisesti Luumulla. Teki kuitenkin tosi tarkkaa työtä ihan kuivanappulaa vastaan, kun sain kerran huomautettua siitä, että seuraaminen ei tarkoita sitä, että juostaan ohjaajan ohi satakakskyt mittarissa koilliseen. Mooi oli tarkempi ja muutenkin miellyttävämpi. Taisi pikkulikkakin ilahtua ekstemporee-seuruuhommista.

Ollaan nyt vähemmän käyty hallilla, mut kerroinkin kuvanneeni ne yhdet täydelliset treenit tuossa joku viikko sitten. Joten tervetuloa seuraamaan treenejämme! Ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla muukaanaa.

Sen verran pitää pahoitella tuota asemoitumistani noilla videoilla välillä. Yks pätkä mun oli pakko jostain välistä poistaa, kun huomasin vasta kotona kameran kuvanneen pelkkää takamustani reilun parin minuutin verran. Mut siis joo, näistä verkkarutiineista meidän on kiitettävä Annea ja Kodaa (jotka on vielä tuhannesti näissä etevämpiä). Nämä on myös fyssarin käyttöön "hyväksymiä" (noita loppuosassa näkyviä peruutuksen yhteydessä asennon hakuja lukuun ottamatta, ne ei kuulu tavalliseen repertuaariimme), joten kopsaa ihan rauhassa. Koiralla ei tarvitse olla mitään fysiologista tarvetta verryttelyjen tapreellisuuden näkökulmasta, vaan mikä tahansa tervekin koira hyötyy jumpasta ennen harjoittelua (erityisesti jos harjoittelu sisältää repivämpiä liikkeitä, kuten luoksetuloa, noutoja, vauhdikkaita lähetyksiä vaikka merkille tai kiertoon jiiänee). Jos et jaksa katsoa koko videota, parhaat palat lienevät: "Oma koordinaatio on sen verran puutteellista, et tota, tää on vähän tällästä. Joku muu osaa paremmin." ja "Mä tein taas sen virheen, et..." ja mun suosikki "ai, sain sit tota hampaasta ranteeseen".

Näistä etäpalkkaseuruuhommista selitinkin taannoin. Näistäkin voin poimia hailaitin teille, jotka ette jaksa katsoa videota: "... elikkä kuten arvelin, kiehuu liikaa." Mutta tämä on kivaa näperrystä meille kummallekin joka tapauksessa ja hyvä keino aloittaa treenit. Vaatii pikkuisen keskittymistä, mut on kuitenkin puuhana jo sinänsä niin palkitsevaa, että eeehkä vähän napsaisee siitä vireestä sen terävimmän reunan pois. Ehkä.

Luumun kisamainen zeta. Tehdään nyt näitä valmiita liikkeitä joskus. Ja kuvataan oikein videolle, kun ei meekkään niinku pitäis ;) Hahaa, jos tykkään itse tehdä Luumulle välillä jotain sellaisia källejä, joita se ei odota, Luumukin tykkää tehdä mulle ihan likewise. Parhaat palat: "... vähän vaikeutetaan hommaa..." ja "nyt mä menin itekki ihan sekaisin".

Kiertonoudosta en voi kirjoittaa "parhaita paloja", koska ne on nähtävä ihan itse! Luumu tekee videolla kahdella (vai kolmella..?) toistolla tosi upean kiertonoudon. Ei voi muuta kuin taputtaa. Well done, pikkukoira.

Mooin ekan setin aloittaa perinteisesti etäpalkkatreeni, joka voisi olla mielekkäämpi katsoa videolta kuvakulman ollessa jokin toinen. Haha. No, ens kerralla sitten näette jotain muutakin kuin tyhjää hallin seinää xP. Ja erityisesti tässä videossa huomaa sen, miksi kannattaa aina vaan videoida, videoida, videoida: jos ohjaaja pitäisi kätensä paremmin kurissa silloin kun ei ole tarkoitus vapauttaa palkalle, tehtävä saattaisi olla koiralle selkeämpi. Ihan vaan saattaisi.

Tästä perusasentotreenistä olen kyllä supertyytyväinen! Ihan mahtavaa miten palat vaan loksahtelee, kun jaksaa paiskia hommia silloin tällöin! Oilin ohjeet tässä käytössä, ja niistä lisää tässä postissamme. Parhaita paloja voin toki taas poimia: "itse asias mitä mä oon tehnyt, mä vähän keulin täs harjoituksessa..." ja "Luumu ei yleensä ääntelehdi, mikä tarkoittaa, et sil oli aika hauskat treenit" ja "toimii kuin junan vessa" ja "emmäkestä, onk hän keksinyt tän?"

Huh enkä tiedä et voiko tästä kiertotreenistä kirjoittaa muuta kuin "jeppelis, elikkä mutkat suoriksi".

Taukonsa jälkeen Luumu teki kaukoja, ja "tiettekö, ei tehä enempää!" On tärkeää muistaa, että vähemmän on enemmän!

Tää eteenlähetystreenin onnistuminen on kans yks jymy-yllätys näissä treeneissä, koska tää on kans ollut yhtä soutamista ja huopaamista kohta kolme vuotta! Huhhuh... Ja vaikka just äsken sanoin, että vähemmän on enemmän eikä mun ollut tarkoitus ketjuttaa tähän vielä itse ruutua... niin näyttää se vaan videolla aika mestarilliselta :D

Tauon jälleen Mooi teki seuraamista, ja tässä huomaa hauskasti millaista treeni on, jos ei ole kunnollista suunnitelmaa. Mun suunnitelma oli siis tehdä pidempää seuruuta pitkästä aikaa, koska Mooi on tehnyt sitä viimeksi joulukuun kokeessaan. Koska ollaan hinkattu niin paljon viime ajat pelkkää perusasentoa, Mooi on unohtanut, että pa-käsky on käytännössä sama kuin "seuraa". Kuin sikaa säkissä kuljettaisi, kyllä. Sittemmin Elinan kanssa tätä yksissä treeneissä analysoituamme päädyttiin siihen, että lähestytään pidemmän seuruun aihetta just siitä perusasennon näkövinkkelistä, kuten silloin viime keväänäkin, kun seuruutamme alettiin pidentää. Mooi on nyt vaan unohtanut sen, ja kyllä se taas siitä nopeasti palaa mieleen, kun muistaa painottaa ensimmäisten yhden-kahden-kolmen askeleen tärkeyttä.

Loppuun Mooin ruututreeni, jossa erityisesti näkyy "hyvin suunniteltu, puoliksi tehty" -ohjenuora. Siinä missä Luumua on aina voinut juoksuttaa mihin vaan kuinka monta kertaa vaan, Mooille pitää olla napakka määrä toistoja ja riittävästi vaihtelua tehtävissä. Tämä kaava on toiminut viime aikoina aika hyvin, ja se on: "kutsu(ja), kosketusalusta, näyttö, lelu". 

Vaikka näistä treeneistä rupee olemaan jo pari viikkoa aikaa, tulin tosi hyvälle tuulelle katsellessani näitä videoita uudestaan! Vitsi että toko voikin olla kivaa! Parasta kuitenkin näissäkin videoissa on, että niistä näkee miten hauskaa myös koirilla on. Aijettä miten nekin tulee nauttimaan tulevasta kesästä ja sen mukanaan tuomista treenimahdollisuuksista. Hassua ajatella myös miten oma hyvin kisakeskeinen näkökulma on pikkuhiljaa siirtynyt sinne "mukavuusalueelle". Vai olisko kuitenkin niin, että se oma mukavuusalue on siirtynyt enemmän sinne hyvien oivalluksien ja ikuisen oppimisen alueelle..? En tiedä, mutta kun huomaan viljeleväni ikivihreitä sanontoja, kuten oppia ikä kaikki, on varmaan jotkut maailmankirjat jossain sekaisin.

Luumun tunnelmakuva Oilin taannoisesta koulutuksesta 

Mooin perusasentoalustan askartelua Ruotsin sanakirjan kannesta.
Hyvin tarpeellinen kirja, kuten näette. 

Luumun huima eteenlähetysrata rakennettu meidän olohuoneeseen mattoja siirtämällä.
Tulee siitä ehkä hikiset 2,5 metriä.
Tässä ollaan kuitenkin jonkun verran jaksettu treenata "seinään" lähettämistä. 

Mooin perusasentoalusta hyvässä käytössä. 

Mahdoinkohan sen verran kauan ladata yks kerta jotain Instagram-tarinoita,
et possuttimet luovuttivat :D 

Eteenlähetyshommia Luumun kanssa meidän "tokopuistossa".
Tämä oli vielä ennen liukkaita, kuten huomaatte kiihdytysjäljistä. 

Tunnaripuuhaa Mooille yks kerta Qubliksella. 

Miten iloiseksi voikaan ihminen tulla uudesta naksuttimesta! 

Ja uusista leluista!
Toi Kehu on Mooille, kun se tykkää roikkua noissa karvoissa.
Luumu taas riemastui ton nahkapallon lussuttamisesta,
ja se näkyy hyvin vaikka eteenlähetyksen "targettina".

Ikuisuusprojekteja - Luumun seuraaminen

Niin paljon voivat yhdet loistavat treenit muuttaa omaakin mielentilaa, et huh. Taas muistaa miksi tätä lajia harrastaa. Tätä koiraurheilumaailman helmeä, lajien herttuatarta, kuningastokoa. Ei kuulkaa haittaa vaikka Härkätiellä pystyy vielä paikoin luistelemaan, ei haittaa vaikka pakkaslukemat vajoavat öisin vielä kympin alapuolelle. Ei haittaa että viime tekstin jälkeen unohdin oikeesti koputtaa sitä puuta ja oksennettiin Kirpun kanssa vuorotellen sunnuntai-ilta. Ei haittaa, kun eilen oli niin tappohyvät treenit.

Mut ennen kuin alan ruotia niitä (tein ihan oikeesti sellasen selostavan dokumentin niistä heh), jatketaan kuun alussa aloittamaani rakkaan lajimme perusluonteeseen liittyvää postisarjaa. Kyse on siis ikuisuusprojekteista, sellaisista liikkeistä, jotka eivät koskaan tule valmiiksi. Kaikki lajia harrastavat pystyvät varmasti nimeämään montakin tällaista liikettä, jotka ovat syystä tai toisesta itselle ja/tai omalle koiralle hankalia. Kun yhtä päätä kiillottaa, toinen pää ruostuu samaa vauhtia. Aika on itse kullakin kortilla, treeni ei etene tai sopivaa ongelmanratkaisumallia ei vaan löydy. Luumulla näitä liikkeitä on useampia, ja maaliskuun alussa esittelinkin jo ikuisuusprojektimme numero yksi: luoksetulon! Mooillekin on lyhyen tokotaipaleensa varrella kerinnyt ikuisuusprojektiksi muodostua perusasento, ja sitä ollaankin useaan otteeseen puitu täällä blogin puolella. Valoa tunnelin päässä: yes sir! Täysin kirkas ja pilvetön tulevaisuus perusasennon kanssa: don't think so.

Moinäkin siellä ekoja kertoja hallilla mukana.

Tekstiä kuvittamaan sopivat täydellisesti helmikuun alussa 2016 (!) napatut kuvat,
koska memory lanella nyt näköjään kuljetaan muutenkin.
Kuvat ovat Anne Saaren käsialaa.

Keskustellaanpa kuitenkin tänään Luumun seuraamisesta. Vaikka se on mielestäni ehdottomasti kuningaslajin päälliköin liike, en ole ollut Luumun kanssa kriteereissäni tarkkana. Ja se näkyy! Toki kun kyseessä on ensimmäinen harrastuskoira, ei sitä edes tajua mihin kaikkeen seuruuta harjoitellessa pitäisi osata kiinnittää huomiota. Joskus mä sitten inhosin koko typerän liikkeen treenaamista! Kunhan se nyt tuossa vieressä kulkee, eikö se riitä. Riittihän se vielä EVL:äänkin asti, mutta ei me siitä mitään hyviä pisteitä saatu. Hah! Ja koska olen Mooin kanssa osannut alusta alkaen kiinnittää oikeampiin asioihin huomiota (ja huomannut miten siistiä seuraaminen voikaan olla), vähän jopa luovutin Luumun seuruun kanssa. Mitä sitä nyt nillittämään jostain senttimetreistä (edessä, vinossa, paikka seilaa), kun ei me ehkä kuitenkaan koskaan enää mentäisi kisoihin itseämme sen seuruun kanssa nolaamaan.

Pikkasen naurattaa ja samalla hirvittää,
et silloinkin ollaan tehty niin paljon tän seuraamisen eteen töitä. 

Ai jumaleissön miten paljon kilsoja tulikaan käveltyä ton hiton seinän vieressä.

Niinpä niin. Kävipä niin, että oli pitkä talvi jos toinenkin ja pitkä kuntoutus-/olkkaritokojakso. Pienet seuruujutut olivat usein tunnarin lisäksi ainut juttu mitä Luumun kanssa voi treenata. Ja tietysti kun se nautti edes sen vähän tekemisestä, sehän alkoi arvostaa seuruutreenejämme ihan uudella tavalla. Ja aloinhan se minäkin. Vitsi kun olikin kivaa hinkuttaa niitä senttejä olkkarin maton ja pöydän reunoja pitkin. Harjoitella peruutuksen alkeita, kulmia. Luumusta tuli olkkariseuruussa tosi taitava, ja opin itse entistä paremmin säätelemään sen virheasentoja palkansuuntia muuttamalla. Palkatako vasemman posken puolelle vai takakautta oikeasta kädestä. Vai toimisiko jopa etäpalkka parhaiten, ja missä sen etäpalkan kannattaa olla suhteessa siihen mitä yksityiskohtaa valtavassa kokonaisuudessa nimeltä seuruu treenataan.

... ja tässä ollaan jo hyvällä mallilla,
kun etäisyyttä seinään on sentään enemmän kuin pari senttiä.

Kun me siirryttiin ihan oikeisiin treeneihin ja erityisesti viime syksynä kun treenaaminen aloitettiin aina rauhoittumisen kautta, meidän olkkaripiiperrys oli helppo tapa tunkea jalka oven väliin kohti "oikeaa treenaamista" ilman että vire nousee liiaksi. Lisäksi vaikka tehtävä sinänsä oli Luumulle helppo, teknisen onnistumisen kriteerit olivat niin korkealla, että se joutui keskittymään. Kytkemään aivot päälle heti alkuunsa. Niinpä me hallille tultuamme Luumun kanssa rauhoituttiin, tehtiin alkuverkka ja sitten me tehtiin usein aina seuraamista lattialle jätetyn etäpalkan kanssa. Ja koska Luumulla on tapana edistää ja poikittaa, jätin namialustan aina sinne meidän sisäpuolelle siten, että me tehtiin pikkujuttuja neliössä/ympyrässä sen ympärillä.

Toki palkkaan Luumua usein kädestä vasemman posken puolelle ja välillä herättelen vips-palkalla, eli että se saa takaani kiertää oikeaan käteen palkkaa hakemaan, mutta parhaiten asentoa on suoristanut toi namialusta. Luopumisen kautta homma toimii, ja olin itsekin tosi yllättynyt miten kivalta tämä meidän treeninaloitusseuruutreeni (!) oikein näyttikään! Linkitinkin tammikuussa tähän Luumun treenipostiin videon tästä ns. olkkariseuruusta. Erityisesti noihin peruutuksen käännöksiin namialusta on siellä sisäkulmassa toiminut tosi kivasti, ja olen pyrkinyt vapauttamaan aina siinä kohdassa, että se palkan suunta tukisi sitä itse ongelmaa. Eli peruuttaessa saa ottaa namin juoksemalla alustalle eteenpäin ja taas eteenpäin seuruuttaessa olen pyrkinyt vapauttamaan alustalle taakse (tasapainottamaan edistämistä). Toki siis vapautuskohdassa paikan ja suoruuden kriteerien pitää täyttyä.

Kun ei ole seinää, Luumu poikittaa.
Mut muistaakseni tässäkin jos vaan odotettiin, se korjasi asennon itse,
mistä sitten vasta pyrittiin palkkaamaan. 

... eli niinku näin.

Niinpä uskallettiin eräänä kauniina hallitreenipäivänä kokeilla tehdä vähän pidempää seuruuta Luumulle, ja taas se näyttää videolta kivammalta kuin miltä se itse asiassa tuntui. Paljonhan siinä on vielä tekemistä, mutta oikealla tiellä ollaan. Ja Luumuksi se on oikeesti tosi kivannäköistä. Jos vaikka vertaa meidän koeseuruuseen tällä videolla heinäkuussa 2015 (seuruu alkaa kohdassa 6:20). Tokihan tässä on kisatilanne vs. perushallikeikka, mut anyways. Kyllä joskus saa olla ihan vaan tyytyväinenkin.

Ongelmana tuossa videolla on tietty hallin rajalliset mitat ja sen myötä kaavion rajallisuus. En itsekään osannut kulkea sopivaa vauhtia, minkä takia Luumu peitsasikin muutamassa kohdassa. Se tekee heti ohjaajalle semmoista off-fiilistä, mutta onneksi videolta huomaa aina että mistä se joku hämärä tunne oikeesti johtuu. Luumu olisi saanut olla tarkempi, eikä nuo peruutukset toimineet tähän ketjutettuina vielä. Mutta mielentila sillä oli tässä tosi loistava, kun näissä pidemmissä pätkissä se on aina sen palkanodotuksen vuoksi monesti keulinut. 

Mut aishaathana se oli pitkä tie, eikä loppua näy vieläkään. 

Summasummarum. Tässä on hyvä pohja, jota voi viilata loputtomiin. Seuruun tilanne ei kuitenkaan estä meitä missään nimessä ilmoittautumasta kokeisiin, niin perfektionisti tämän liikkeen kanssa en missään nimessä ole *pyyhkii hikeä otsalta*. Ainakaan Luumun kanssa. Mooin kanssa tilanne on taas ihan toinen, ja katsotaan mitä viilattavaa neitosen seuruussa on sitten vaikka kolmen vuoden päästä. Hah.

Mut laitanpa tähän vielä videota myös tammikuun lopussa kuvatusta ohjatusta noudosta. Et muistetaan sentään treenata näitä ns. valmiitakin liikkeitä. Tai edes niinku tehdä silloin tällöin, jotta huomaa onko niissä jotain treenaamista vai ei.

Mut tärkeintä et on hauskaa, eikös. Mitä sitä nyt joidenkin senttien takia parkumaan. 

Ja hei kuvitelkaa et tää Kehun Halo-lelu on vielä hengissä!
Unohdin sen kerran hallillekin, mut niin se vaan löysi tiensä takaisin meidän luokse.
Luumun ihan lempparilelu!

Ikuisuusprojekteja - Luumun luoksetulo

Flunssa se sitten on mahtavaa aikaa. Tiedättekö kun sanotaan aina, että päivääkään en vaihtaisi. Voi vaihtaisin. Flunssapäivät vaihtaisin, tai antaisin ihan ilmaiseksikin. Kirppulapsi on ollut tässä toista viikkoa nuhassa, kolmatta kertaa tämän vuoden puolella - eikä me olla edes vielä aloitettu sitä päiväkotia. Itsekin ajauduin sohvan pohjalle viime viikonloppuna, eikä meille rantautunut edes mikään influenssa. Kuitenkin kun yskin, voihkin, läähkin ja rutistin viimeisillä voimillani nenäliinaa kämmenessä elämän realiteetteja unensekaiseen horrokseen paeten, en muistanutkaan että flunssa on oikeesti tällainen bitch.

Koko helmikuun ollaan suurimmaksi osin laiskoteltu olkkaritokon osalta. Ollaan päästy iltaisin nyttemmin sen verran myöhään "omalle ajalle", että siinä ei paljon kymmenen-yhdentoista aikaan riitä virtaa pikkutempuille. Just ja just jaksan tonkasta liruttaa yhden viinilasillisen.

Pari hassua kertaa raahauduttiin sentään kuun aikana hallille, joskin otettiin näistä myös kaikki ilo ja hyöty irti. Jos pitäisi nostaa erityisesti yksi asia tapetille, se olisi Luumun luoksetulo, jota kokeiltiin kasata kisamaiseksi liikkeeksi noin suunnilleen kahden ja puolen vuoden projektin/tauon jälkeen. 

Oliskos tosiaan eletty jotain vuotta 2015, kun Luumun edellisten kisojen jälkeen päätin hajottaa koko liikkeen, ja vaikka en tietysti ajatellut projektin venyvän lähes kolmivuotiseksi, näin se vaan on kasassa jälleen. Kerronpa tästä vähän enemmän. 

Meillä oli kaikki luoksetuloon liittyvät perusongelmat. Luumu juoksi liian kovaa, mutta kyllä se aina pysähtymiset suoritti. Mutta koska vauhtia oli liikaa, stopit valuuuuiiiivat, eivätkä ne olleet Luumun mielestä tärkeitä. Tärkeää - ja kivaa - oli juosta kovaa, ja ihan sama jos stopeista tuli jotain sanomista; sillähän ei ollut mitään merkitystä, koska pieni sininen oli jo palkannut itsensä juoksemalla. 

Lyhennettiin matkaa johonkin viiteen metriin, kokonaisuudessaan. Luumulla oli aina takapalkka, olisko alkuun ollut ihan lelukin. Sitten siinä mua kohti istuvan Luumun edessä oli parin metrin päässä noin metrinen tötsin merkitty ruutu mua varten. Mä kutsuisin Luumun, pysäyttäisin sen ekan tötsän kohdalla mihin tahansa asentoon (siis mahdollisesti myös istumaan), ja sen olisi pysähdyttävä siihen toiseen tötsään mennessä. Sen pitäisi kuunnella, keskittyä ja alkaa arvostaa niitä stoppeja juoksemisen sijaan. Koskaan ikinä nevöevö mä en juoksuttaisi sitä luokse asti, vaan aina palkka tuli takaa.

Ja kuulkaa me tätä tahkottiin. Käytännössä Luumu pysäytettiin melkein heti luoksetulokäskyn jälkeen ja saman tien siitä stopista se sai juosta taakse palkalle. Johan tuli stoppeihin asennetta, mutta mikä meidän kohdalla olennaisinta: johan tippui vauhti räkä poskella -juoksemisesta ja tilalle tuli jotain uutta, kuuntelevaa, keskittynyttä ja rauhallista.

Sairaslomien ym. jälkeen kun taas palattiin treenaamaan luoksaria, Luumu yllätti monesti maltillisella vauhdillaan, niinpä useiden kuukausien treenin jälkeen uskaltauduttiin laittamaan palat takaisin yhteen. Toki tässä välissä oli mun etäisyyttä kasvatettu melkein sinne kisapituuteen asti, mutta stoppeja ei oltu tehty kuin se yks justiin. Ja tässä tulos! Näyttää, no, luoksetulolta, mut voi miten olen siihen tyytyväinen (tähän sydämiä paljon!). 

Tottahan videossa on siis kisamittaa lyhyempi matka, kun halliin ei mahdu, ja lisäksi Luumulla on tuossa se takapalkka olemassa. Alle oli tehty pari nopeaa vapautusta taakse, joten kaikki mahdollisuudet onnistumiseen toki oli. Mut silti, mikä urotyö!

Sen lisäksi tietenkin että kova työ on tuottanut tuloksia, on ollut mukavaa huomata, et tätä tää on. Siis jeesuksenpitkiä projekteja, joissa on kyse oikeesti jostain niinkin simppelistä jutusta, kuin että juokse hitaampaa. Mut tää on oikeesti tää suola. Miten hitsin tylsää harrastaminen olisi, jos kaikki onnistuisi aina kertalaakista. Kun paljon hauskempaa on kertoa ensin kolme vuotta koiralle, että juokse kovaa. Ja sit yrittää kolmen seuraavan vuoden ajan kertoa et äläpäs muuten juoksekaan ihan niin kovaa. Heh. Vaikka Luumun kanssa olen onnistunut tekemään monta juttua oikein, mulla on takataskussa aika monta vastaavaa tarinaa monesta muusta liikkeestä. Yritys ja erehdys, my friends. Se suola. Ja sokeri.

Luumu täytti kuusi!