Universumi harteillamme

Toisella puolella on joku peura (?) ,
jos oikein näköaistia pinnistelee.

Ihania aurinkoisia päiviä, Aurajoen liplatusta, rusakoiden petipuuhia, lisää pällisteltäviä valkotakamuksisia kauriinlaisia otuksia. Ihana maaliskuu. Ja ajatelkaa, vielä ennen kesää meillä on huhti- ja toukokuu. Voisipa aina olla kevät. Kunnes siihen kyllästyy, ja toivoo kesää, syksyä ja talveakin. Onneksi on vuodenajat. On aina jotain mihin kyllästyä ja mitä odottaa.

Luumu sai tuliaisia mun kolmekymppisiltä <3 

Täs viel poseerataan...

Kaks possua bondas välittömästi.
Yhteinen telkkarinkatseluhetki. 

Sit kävi kamala tragedia, kun possulta irtosi häntä.
Luumu väittää edelleen, ettei hänellä ole onnettomuuteen osaa eikä arpaa.

Possu on hännättömänäkin ykkönen 

First contribution to #tongueouttuesday
Instajuttuja...

Ollaan teho-ohiteltu nyt pari viikkoa, ja tänä aikana on vain kerran keittänyt koirakkomme nelijalkaisella otuksella yli. Se oli pimeään aikaan täällä Vanhalinnassa, mutkassa, kun suoraan vastaan hölkkäsi nainen jonkun terrierin kanssa, jolla oli samanmoisia ohitushaasteita. Rähinäksi meni puolin jos toisin. Mutta muuten Luumu on ohitellut erittäin mallikelpoisesti. Pari tapausta on ollut, kun mietityttää vaan jälleen kerran kanssakoirankuljettajien ajatuksenjuoksu. Tänäänkin, kun oltiin Sannan ja Netan kanssa Luolavuorella, mies jäi oikein odottamaan meitä, vaikka näki, että me kierrettiin Luumun kanssa kauempaa ja selvästi harjoiteltiin kontaktia ja nätisti olemista. Vieras koira haukkui siellä, ja miehen ääni kuului: "älä viitsi haukkua, kun ei ne muuten tule tervehtimään". Siis mitä? Oli pakko sanoa, että menkää vaan, meillä on ohittaminen vaikeaa. Mieli teki lisätä, että niin vissiin teilläkin.

Ei se ohittaminen meillä mitenkään erityisen vaikeaa ole. Nytkin kun Luumu on jo harjoitellut, ja tietää millaista käytöstä siltä ohitustilanteissa odotan, se on oikein vastaanottavainen ja iloinen. Kontakti minuun ei tee siitä yhtään epävarmempaa tai haavoittuvaisempaa, vaan täysin päinvastoin. Ja nimenomaan ei se ohittaminen mikään sen suurempi ongelma ole laajemmassa mittakaavassa ole, se on vaan ongelma minulle. Noin pikaisella empiirisellä tutkimuksella Luumu käyttäytyy ohitustilanteissa keskimääräisesti yhtä hyvin tai paremmin kuin vastaantuleva ohitettava. Todella usein törmää koirien osalta kyttääjiin, odottelijoihin tai rähisijöihin ja ihmisten osalta kommentteihin, että "tämä ei tykkää toisista uroksista / mustista koirista / suurista koirista / pienistä koirista / karvaisista koirista" jne. 

Tai kuulisi, jos jäisi kuuntelemaan. Kun ei niillä ole mitään ongelmaa tai edes haastetta, kun ei ne vaan tykkää. Tässä kun olen tätä meidän ohitushaastettamme parin viikon ajan pohtinut ja muillekin avannut, on noussut esille pari ihan huomionarvoista kommenttia. Onko asia ongelma, vai onko se ongelma minulle? Jos mietin sitä aikaa päivästä prosenttiosuutena, jolloin en ole Luumun käyttäytymiseen tyytyväinen, onko ongelma todellisuudessa niin suuri? Kun se muuten on kaikissa tilanteissa niin toimiva koira, että tekeekö lähes nollaa hipova tyytymättömyysprosentti koirasta jotenkin keskimääräisesti p*skemman? Vaikka kuinka haluaisin kaikessa täydellisyyttä hipoakin ja jopa koskettaa, syleillä ja lääppiä, ei sellaista olekaan. Täydellistä elämäntilannetta, jossa minulla on täydellinen koira, joka toimii aivan joka ikisessä tilanteessa kuin ihmisen mieli. Ja se on siksi, koska on elämä, koska on koira ja koska on ihminen. Nämä kaikki kun lyö yhteen, aina löytyy joku inhimillinen tai koiramainen tekijä, joka tekee siihen täydellisyyteen sen pienen särön. Vaikka kuinka haluaisin, en voi kantaa koko universumia harteillamme. Olen sanonut moneen kertaan näkevämme meidät eräänlaisena staffilippulaivana. Ihan jopa viime viikolla taisin viimeksi rykäistä tällaisen sananparren suustani. Että haluan näyttää mihin näistä koirista on, miten kultaisia ne ovat, miten älykkäitä, miten sopivia juuri minunlaiselleni ihmiselle. Miten hyväkäytöksisiä. Miten lähes täydellisiä. Mutta kun ei se universumi vaan pyöri sillä tavalla, että yksi ihminen ja yhden ihmisen koira sitä lähes täydellisellä käyttäytymisellään saisivat paremmaksi. Se on sanonko yksi olematon neula tässä jumalattoman kokoisessa heinäsuovassa, jota elämäksi kutsumme. 

Muutama viikko sitten leikkimässä Haritussa 

On se vaan niin veikee otus suurimman osan ajasta 

No, tulihan taas päästettyä höyryjä. Ei vaan - olen ollut Luumuun ihan hirrrveän tyytyväinen. Ja lisäksi, että ne nuorat alkavat olla arjessakin kätösissä (ja paljon auttaa, kun oikeasti itse oppii ennakoimaan tilanteita), ollaan me tehty ihan hurrrrjan loistavaa tokoakin. Paljon ollaan päästy ongelmien juurille, kuten että miksi Luumu edistää ja poikittaa seuraamisessa, ja sitä kautta pystytty puuttumaan niihin. Kovasti tehdään töitä, että kesällä päästään korkkaamaan avoin, ja vielä mahdollisesti pystytään osallistumaan tokon SM-kisoihin staffijoukkueessa. Ensin on kuitenkin saatava kasaan se joukkue. Sitten meidän pitää ihan oman mielenrauhan takia käydä jossakin lähikisoissa hakemassa ykkönen tai vähintään muuten positiivinen kisakokemus. Sitten jos hyvin käy, heinäkuun alussa Pori kutsuu. 

Suurin kompastuskivi tällä hetkellä avointa miettien on paikalla makaaminen ja siihen liittyvä piilo. Alokkaaseen nähden aika pitenee vain minuutilla, eikä tämä ole meille mikään ongelma. Tuon piilon kanssa olen tainnut ottaa itse vähän turhan suuria edistysharppauksia, ja sitä myöten saanut ryssittyä meidät useamman loikan taaksepäin. Alkuun meni tosi hyvin, ja olinkin ihan että vou! Eihän se piilo ole Luumulle juttu eikä mikään. Sitten aika pian Luumu kuitenkin nousi istumaan minun ollessa piilossa. Ramppasin siis sitä piilon ja näkyvilläolon väliä, ja Muumelo vissiin jotenkin kuvitteli, että tämä on jokin uusi leikki, ja varmaan se mami siellä nyt odottelee, että milloin Muumuu tulee etsimään. Hohhoijaa. Ensin se tosiaan nousi istumaan. Korjasin käskemällä maahan ja jatkettiin homma onnistuneesti loppuun piilossakin vielä käväisemällä. Toisella kerralla se saakeli sieltä jo jolkotteli piiloon katsomaan, että missä se mami on. Eikä se kuulemma ollut mitään ahdistunutta mamin etsintää, vaan ihan sellaista uteliasta hyvänmielen jolkottelua. Luumu ei oikeasti tiennyt, että se ei saa sieltä nousta, vaan odotti kenties jopa palkkaa tästä oma-aloitteisesta toiminnastaan. Ensimmäinen ajatus oli tietysti että voi v*ttu. Kuulemma juuri näin ei saa ajatella. Hmm. Tähän on nyt vähän vaikeaa suhtautua millään muullakaan tavalla, koska hallitreenimme tältä talvikaudelta ovat ohi, ja eihän Luumu vielä näillä keleillä tuolla ulkonakaan makaa. Kuinka saada siis ulkopuolisen näkemys edes vähän kisamaisempaan piilopaikallamakuuseen, kun ei me voida suorittaa sitä missään? Haluaako joku tulla tänne meille keittiön lattialle kyttäämään Luumun ajatuksenjuoksua samalla kun minä juoksen eteisen ja yläkerran väliä..?

Viimeisellä treenikerrallamme tehtiin alokkaan paikallamakuu koemaisella otteella, ja se myös videoitiin. Jotenkin suhtauduin tähän asenteella, että nappiinhan se menee. Olin niin varma tästä suorituksestamme, että ihan täysin mitään ajattelematta nappasin siihen seisomisriviin tullessani pöydältä dominokeksin. Saman tien kun keksin olin suuhuni laittanut, mietin että mitä h*lvettiä mä tässä oikein teen, mutta olihan se keksi loppuun syötävä. Pahimmassa skenaariossa Luumu olisi noussut paikoiltaan ja tullut siihen naaman eteen norkaamaan. Tai varmaan olisi vielä paljon paljon pahempiakin skenaarioita, mutta tuo nyt olisi ollut oikeasti ihan mahdollinen. Paikallamakuun aikana siinä sitten dominokeksin lisäksi tippui lyhyt agiputken pätkä jostain korokkeelta alas, ja Oippaliinikin siellä ilmoitteli olemassaolossaan aika pontevasti. Kaikista epännistumistekijöistä huolimatta tehtiin hieno paikallamakuu, ja loppuosan mokasin ainoastaan minä kaivamalla sitä namia taskusta ennen vapauttamista. Ajatus oli vissiin palkata siitä liikkurin käskyyn reagoimatta jättämisestä, ja Luumu tulkitsi käden taskuun menemisen jonkinlaisena puolihulluna vapauttamisena. 

Paikallamakuuta ei olla nyt sen kummemmin hinkattu, pitää odottaa lämpimämpiä ilmoja. Seuraamisen ollaan kyllä taas pitkästä aikaa kiinnitetty enemmän huomiota. On se kyllä jännä, miten Luumu lukee ihan pikkiriikkisimmän sormen liikautuksenikin. Olen ennenkin saanut palautetta siitä, miten annan ihan kamalan paljon vartaloapuja Luumulle perusasentoonkin, eikä se tarvitse niitä. Päinvastoin - se asemoi itsensä minun vartalon epäluonnollisten kiemuroiden mukaan, ja se asema on väärä. Lääkkeeksi meille on määrätty paljon suoria seuraamisia niin, että minun katse on siellä edessä, ja kädet luonnollisesti sivuilla. Ei mitään alas koiraan tuijotteluita, että onko se nyt oikeassa paikassa ja poikittaako ja katsooko jne. Avustaja huutaa milloin palkataan ja piste. Tässä viikon takaa kuvatussa videossa harjoitellaan lähinnä sitä, että minä osaan olla puuttumatta Luumun tekemisiin, ja kyllä se silloin hyvin tekeekin. Viikossakin ollaan kuitenkin edistytty paljon, sillä nyt ollaan jo puututtu tuohon perusasentokäskyn aiheuttamaan nytkähdykseen Luumussa, jonka se tekee vaikka ei liikuttaisi yhtään mihinkään. Senkin olen ihan itse sille aiheuttanut, kun taannoin ollaan oltu jo hyvässä vauhdissa, ennen kuin ensimmäistäkään seuraamiskäskyä on ilmoille päästetty. 

On se hieno.

Hehheh... 

Jotenkin tää on musta aivan ihana kuva.
Toi takki ja noi jalat ja ja ja... Ihana tonttu. 

Hiljaa ja ajatuksella tehden hyvä tulee. Käännöksiinkin ollaan panostettu tehostamalla sitä kuuntelemista toistamalla seuraamiskäsky juuri ennen vasemmalle kääntymistä, ja kääntymäänkin lähdetään vasta kun avustaja antaa luvan (eli kun seuraaminen on kaikinpuolin muuten kunnossa). Sitten palkka käännöksen jälkeen. Helppoa, kun vaan itse ymmärtää loksautella palaset kohdilleen. Ei varmaan yhden käden sormet riitä laskemaan kertoja, kun olen viikon aikana tokaissut, ettei koirassa ole mitään vikaa - itse kun vaan tajuaisi olla. 

Paljon ollaan edistytty kaukoissa ja päästy ongelmien ytimeen luoksarin pysäytyksessä. Sen verran kovaäänisesti kuitenkin huokailee tuossa työhuoneen matolla tuo treenikaveri, että iltapissalle pitäisi päästä. Päästetään toinen tuskistaan, ja keskitytään muiden liikkeiden ruotimiseen joskus lähitulevaisuudessa. Kiitos muuten kuvista ja näihin kuviin liittyvästä treeniseurasta kuuluu Hennalle ja Sannalle!

Tee se itse viettitesti

Sain vihdoin suoritettua sen viettitestin, josta oli silloin viettiseminaarin ruodinnan yhteydessä puhetta (muistiinpanot osa I ja osa II). Testin toteuttamisesta olen raapustellut seuraavanlaisia muistiinpanoja: Kuinka pitkälle koira on valmis odottamaan (sekunteja). Laske 1 s > makupala, sitten 2 s > makupala jne. Kun olet päässyt noin seitsemään sekuntiin ja antanut seitsemän makupalaa, lakkaa sitten antamasta makupaloja, ja laske sekunteja kuinka kauan koira on valmis odottamaan viimeistä makupalaa. Ole itse passiivinen, katso lähteekö koira pois vai odottaako. Tee sitten sama testi lelulla. Leiki lelulla > laita taskuun. Laske 1 s ja leiki jälleen. Laske sitten 2 s ja leiki jälleen jne. Lopuksi laita lelu kokonaan pois, ja katso miten pitkälle koira on valmis menemään lelun saamiseksi vai turhautuuko ja lähtee pois.  

Tuo meidän testin makupalaosuus (ravinnonhankintavietti) on ollut YouTubessa jo aikoja, mutta eilen sain tuon toisenkin puoliskon sinne (saalisvietti). Voikohan viettitestiin olla pettynyt? Kyllähän se meni niin kuin ajattelinkin, että Luumu sitkeämmin jaksaa odottaa sitä saalista - jopa niin, että lopussa kyllästyin itse odottamaan sen kyllästymistä, ja annoin sitten sen lelun sille. En muista oliko Juha Korrin seminaarissa puhetta, että kuinka tämä viettitesti sitten lopetetaan. Näin meillä. 

Lähinnä siis petyin siihen, miten rauhallisesti Luumu odotti lelua. Toisaalta tässä näkyy mielestäni ehdottomasti koulutuksen vaikutukset. Eihän se treeneissäkään saa käyttäytyä miten sattuu lelua tavoitellessaan. Toisaalta mietin jälkikäteen, että olisko minun pitänyt jotenkin herätellä sitä saalisviettiä ensin. Nyt vaan tungin sen lelun Luumulle suuhun - olisko se tavoitellut lelua jotenkin maanisemmin, jos olisin vaikka vetänyt sitä lelua "poispäin suuntautuvasti ja nopealla liikkeellä"? No, videolta näkyy miltä tämä testi meillä näytti. Jännä huomata muuten sekin, että Luumu tarjoaa enemmän juttuja makupalaa odottaessaan ja myös vinkuu, kun lelua odottaessaan se vaan istuu ja tuijottaa paria naaman tasolle ulottuvaa hyppyä lukuunottamatta. Toisaalta lelua odottaessa se tuijotus on aika intensiivistä, kun taas makupalaa odotellessaan se jo alkaa kiinnostua ympäristön äänistä ja hajuista. Jännä. 

Laitoin huvin vuoksi tuohon kolmanneksi videopätkäksi vielä saalisviettipäämäärän saavuttamisen. Eli käytännössä Luumu juoksee saaliinsa kanssa ympäri pihaa ja tapporavistelee sitä. Sellaista pitkää ja voimakasta purua en tuossa näe, mutta kyllä se koira iloiselta vaikuttaa eikä stressaantuneelta (vrt. muistiinpanot aiheesta). Ennen tätä videopätkää se oli ehtinyt juosta talon ympäri saaliinsa kanssa pari kertaa ennen kuin vähän rauhoittui yläpihalle kuvattavaksi :D

Ihan mielenkiintoinen kokeilu, ja tekisi mieli kokeilla tuota saalisosuutta vielä uudelleen treeniliivi päällä jossain kentällä hiukan lelulla enemmän noissa välipalkkauksissa hetsaten. Voisi näyttää meinaan hippasen erilaiselta tuo. Mutta katsotaan jääkö suunnitelman tasolle vai saanko joskus toteutettua. 

Ja mitäpä olisi postaus ilman yhtä ainuttakaan kuvaa?

 

Tällaisia töllisteltiin pihalta joen toiselle puolelle yhtenä päivänä.

Ei tehrä tästä ny numeroo

Melkoista tunteiden vuoristorataa taas matkataan. Uusi viikko alkoi jollakin merkillisellä vatsapöpöllä. Luumu nojaili suuren osan maanantain vastaista yötä rintakehällään minuun, vatsaansa takajalkojen varassa roikotellen ja tyhjällä katseella ei mihinkään tuijotellen. Kuskasin sitä pakkasen puremalle pihalle yöpaidassa ja crocseissa. Ei se siellä muuta tehnyt kuin söi ruohoa ja pureskeli keppiä (!) Ei oksentanut eikä p*skonut. Ajatukset unenpätkien lomassa kulkivat rataa "onko se saanut jostain myrkkynakkeja", "onko mahdollista syödä niin paljon ja niin äkkiä, että vatsalaukku repeää", "onko sen vatsalaukku kiertymässä ympäri", "onko sen jalka kipeä", "onko sen selkä kipeä", "onko sillä anaalirauhaset tukossa" ja "onko sillä suolitukos"? No ei varmaan ollut mitään näistä, sillä heti aamulla, kun Luumu oli tuskaisella tuijotuksellaan saanut minut ylös, pihalle ja kahvia keittämään, se kömpi itse takaisin sänkyyn ja nukkui minun tyynyni päällä pitkälle iltapäivään. 

On tullut vähän taas napsittua kuvia...
Instaa varten... :D 

Aamunaama 

Tämä päivä taas on ollut ihan erilainen kuin maanantai. Eilen olin koko päivän töissä, ja tänään ollaan tehty mitä huvittaa. Huvituksiin kuului kangaskauppakäynti (ne on aina ihan huippuja) ja pitkähkö lenkki täällä Vanhalinnassa ystävänpolulla. Se on kiva polku. Kulkee suuren osan matkaa tuolla Aurajoen rannalla pellon ja pientareen välissä. Ihana ilma. Harmi kun ei tullut kameraa mukaan, vaikka kyllä tuolla nykyisellä puhelinkamerallakin jo aika hyviä otoksia saa. Luumu on hienosti tottunut olemaan kuvattavana. Nyt olen vaan huomannut, että se kuvittelee sen kameran laukausäänen tarkoittavan vapautusta. Heti lopettaa poseeraamisen, kun naps kuuluu. Aijai. Pitää treenata ;)

Muonamiehen mökki 

Ystävänpolulla. Taustalla Linnavuori 

Ei nää aina oo ihan onnistuneita nää otokset.
Bongaatko kuvasta virtahevon hännän?

Oli ihan mahtava viikonloppukin. Loppuviikolla saatiin ihan loistavia ohituksia Nättinummessa mamman kanssa ulkoillessa. Vaikka ihan lähellä oli toinen koirakko, Luumu meni niin nätisti ohi makkarankuvat silmissä. Ihanaa nähdä sen olevan jälleen oma iloinen itsensä, kun sillä on jokin tehtävä, jonka suorittamiseen se saa keskittyä. Nallekin oli niin mukana näissä ohituskuvioissa, ettei makkaranhimoissaan malttanut isolla hädälläkään käydä. Haha. Viikonloppuna tuli muutenkin juteltua erilaisten koiraihmisten kanssa, ja vasta nyt alan ymmärtää, että kaksivuotiaana uroksilla usein on joku tällainen epävarmuus-/mahtailuvaihe. Helppo laittaa aina jonkun ikäkauden piikkiin (niinhän olen aina tehnyt, on se ongelma mikä tahansa!), mutta kuulemma on hirmu yleistä, että iloisesta ja sosiaalisesta puolitoistavuotiaasta tulee yhtäkkiä epävarma remmirähjä. Töitä pitää tehdä, ettei tila jää pysyväksi, mutta niiden töiden avulla jo kolmivuotiaana helpottaa. Toisaalta olin itse kovin helpottunut tästä "synninpäästöstä". En välttämättä olekaan itse sössinyt meidän hihnakäyttäytymistä (oltaisiin me tietty voitu käydä ihmisten ilmoilla useammin lenkkeilemässä), ja ei se välttämättä olekaan Luumu, joka on ihan p*ska, hermoheikko koira. Toisaalta vähän järkytyin. Että vuoden verranko tässä pitäisi työskennellä niinkin tavanomaisen asian sujumiseksi kuin hihnassa toisten koirien ohittamisen. Tekisi vaan joskus mieli ottaa tuolta tuo hihna kokonaan pois, ja käskeä pärjäilemään. Kaikki ongelmat mitä meillä on, ovat olemassa aina hihnassa. Metsässä tai missä vaan oikeastaan irti ollessaan Luumu on minulla hallinnassa, vaikka se mitä puuhaisi. Irti ollessaan se on kuitenkin myös jollakin tasolla vapaa päättämään omista asioistaan, mikä tekee siitä paljon itsevarmemman. Todellisuudessahan se ei saa tehdä juuri mitään päätöksiä itse, on se sitten hihnassa tai irti, mutta se fiilis on varmasti koiralle erilainen. Olevinaan saa päättää - ottaa vaikka ritolat jos siltä tuntuu. 

No, edelleen me siedätellään sen verran kuin pystytään, mutta harjoitellaan niitä ohituksia myös käskyn alla. Toivoisin tämän tehtävän tekemisen ja kontaktin muuttuvan jossain vaiheessa sellaiseksi omaehtoiseksi kontaktin tarjoamiseksi aina vieraan koiran havaitsemisen jälkeen. Sinne päin ollaan varmasti menossa. Yhtenä päivänä juuri mietin, että onkohan Luumu jotenkin kipeä, kun se kulkee noin rauhallisesti ja minua vähän väliä katsellen. Makkaraa se varmaan halusi, mutta kenties tämä minun huomioiminen jäisi enemmän treenattuamme pysyväksi olotilaksi? Eikä niin, että Luumu parin kilsan kävelyn jälkeen haistaa mun lahjetta ja ihmettelee, että jaa sääkin oot täällä?! No, varmasti voisi tässä taas sanoa, että kun määrätietoisesti olisi pennusta asti tehnyt näitä hommia, niin mitään ongelmaa ei nyt olisi... Ja pitkäänhän meillä olikin seesteistä, taisin huokaista helpotuksesta vaan liian aikaisin.

Yrität ottaa kaunista kuvaa kauniista koirasta?
Miten näin pääsi käymään..? 

I'll spread my wings and I'll learn how to fly 

Hehe. Yritin ottaa sellaista kuvaa, jossa Luumu on juuri nappaamassa namin... 

Tartten selkeesti assarin tähän puuhaan... 

Luumu saa hiekalla aina kamalat hepulit :DDD

Näiden arjen haasteiden ohella on ihanaa, että treeneissä on mennyt ihan superhyvin. Kirjoitan seuraavaksi niistä enemmän, ja tällä kertaa on kuvamatskuakin! Olin lauantaina TSAU:lla koko päivän kehäsihteerinä tokon MM-edustusjoukkueen karsintakisoissa, ja oli todella hienoa nähdä Suomen parhaimmistoa tekemässä mitä he parhaiten osaavat. Huipputokoa! Päällimmäisenä jäi mieleen, että ei pitäisi olla niin kamala kiire aina reagoida siihen liikkurin käskyyn. Seuraamisessakin voi ihan rauhassa itse ensin reagoida, sitten antaa käskyn, ja sitten vielä vähän hengähtää. Esimerkiksi liikkeelle lähtiessä. Mikä kiire on olla jo itse puolimatkassa ja sitten vasta huudella koiraakin seuraamaan. Mutta voi vitsi kun oli hienoa. Tunnarissa ohjaajat laitettiin siinä alussa seisomaan ihan melkein meidän pöydän eteen, ja hyvin pääsi näkemään millaisia ilmeitä ohjaajilla oli, kun liikkuri vei kapulat paikoilleen. Vähän liikutuin, kun mietin miten mekin toivottavasti joskus ollaan siinä vaiheessa. Että Luumu siinä nätisti istuu vierellä ja minä kelaan mielessäni onnistunutta suoritusta oikean tunnarikapulan noukkimisesta ja nätisti palauttamisesta. En sentään ruvennut kyynelehtimään siinä, vaikka ei se kaukana ollut. 

Olisi heti kisojen jälkeen tehnyt mieli lähteä treenaamaan, mutta mentiin vasta sunnuntaina. Lauantaina mentiin kyllä Muumelon kanssa tuohon Vanhalinnan Linnavuoren taakse ihailemaan jäiden lähtöä. Käytiin siellä lammasaitauksen puolella (kun ei ne lampaat ole vielä tulleet kesälaitumille...), ja napsin muutamia kuvia (taas puhelimella...). Ihan yhtäkkiä Muu bongasi läheltä rusakon, ja lähti perään tietysti. Olin jo ihan varma, että sinne meni koira eikä takaisin tule, kun karjaisin meidän hätäluoksetulokäskyn kerran ja todella kuuluvasti (vieläkin on ääni käheä). En edes juoksemaan lähtenyt, mutta niin se vaan Luumu teki välittömästi loivan kaaren ja jätti jäniksen sikseen. Vitsi että olin ylpeä. Vaikka kovin kehuskelen Luumun saalisvietillä, niin ehkä se laumavietti kuitenkin vie voiton? Tai vaan niin voimakas ehdollistuminen käskyyn? Makkaran kuva silmissä? Tarpeeksi ponnekas ulosantini? En tiedä, mutta takaisin se tuli. On se raksu.

Sellaista tänne. Ollaan nyt menossa viimeistä kertaa DoXX-hallitreeneihimme, kun puolen vuoden vuokrasopimuksen jälkeen vuoromme päättyy. Luvassa on ainakin kahvia, keksejä ja ihania ihmisiä. Koiriakaan unohtamatta. Onneksi hallivuoron päätyttyäkin jäljelle jää porukka. Ja keväiset kelit!