Projektihommissa

Elämä on yhtä haipakkaa välillä, pitkää suoraa ja yhtäkkisiä mäkiä. Kuitenkin kun kuumeista Pikkukirppua nukuttaessani laskeva aurinko värjää persikkaisilla sävyillään luumunväriset makuuhuoneen verhot ja sitä mukaa koko huoneen, nojaan poskellani hänen lämpimään otsaansa, hengitän samaa ilmaa ja muistan taas mikä on tärkeää. Kyllä se tästä, kyllä se aina siitä.

On siis kiirettä pitänyt. Ei tosiaan tarvitse miettiä vapaa-ajanpuuhaa, kun ei sitä vapaa-aikaa juuri ole. Arki on yhtä kaaosteoriaa. Paitsi pelkkää kaaosta, ja sitäkin ihan käytännön tasolla. Kun Luumun kanssa voidaan jo lenkkeillä noin neljän kilsan vaunutempauksia, Mooi Koiranen potee tassuhaavaa pihapissakuurilla. Koitin mä kerran sitä teipata pikkuhappihyppelylle, mutta siitä tuli just vaan sitä: hyppelyä. Nyt se on jo parempi, ja tänään ollaan koko sekalaisella sakilla päästy vaunuilemaan paristi. En taida kuitenkaan ihan hetkeen ottaa Mooia vielä juoksemaan mukaan.

Tekisi mieli käydä elokuvissa katsomassa se boodomelokuva. Kehuvat hyväksi suomalaiseksi vilmipätkäksi. Sais vähän jännitystä elämään. Tai en mä kyllä oikeastaan tarvitse. Meillä on ihan oma Painajainen Elm Streetillä täällä Vanhalinnassa. Se on se yks pikkuinen tienpätkä, jossa on varmaan bauttiarallaa yhdeksän taloa. Se on yks saakelin miinakenttä nykyään, kun ekassa oikealla on se Mooikoirasia poskeen pureva valkoinen pikkukoira. Sit siinä keskivaiheilla vasemmalla on iät ja ajat ollut se Luumun arkkivihollinen numero yksi, eli joka helkkarin kerta aidallaan räksyttävä collie. No se on jo onneksi niin ennalta arvattava tapaus, ettei nuo jaksa siitä innostua muuta kuin omaksi huvikseen silloin tällöin. Sitten siellä tien päässä on vielä oikealla snautsereita. Ne on onneksi harvemmin pihalla, mutta kun ovat, tulevat ilmoittamaan aidalle myöskin olemassaolostaan.

Tämä tie on sillä lailla ratkaisevassa kohdassa meidän lenkkeilyitä, että siitä on usein pakko mennä. Aina pitää olla namppaa taskussa ja tsempata koirat väistämään kaikki miinat ehjin nahoin. Yhtenä päivänä mä olinkin Luumun kanssa kahdestaan vaunuttelemassa, kun se jo ekan miinan vältettyään valmistautui seuraavaan: collietaloon. Mä olin täynnä kaikkea hyvää mieltä ja maailmansyleilyä, koska siis sen koiranhan pitää tulla mukaan mun visioon. Pus ok kraam ja sitä rataa. Kyllä hyppäsi aika komean loikan sisuskalut maailman syleilijältäkin kurkkutorveen, kun ihan siitä parin metrin päästä oikealta murahti joku valtava musta otus. Se ääni tuli niin jostain syvältä sanonko mistä syövereistä, että ihan oli omat Baskervillen kertomukset meillä siinä. Aika hauskan videopätkän olisi varmaan joku saanut Sampolle lähetettäväksi siinä kohtaa. Meikäläinen yrittää pitää supercoolin mielentilan ja rauhoitella just äsken viis metriä ilmaan loikannutta Luumukoiraa. Nooni, ei se haittaa, mennään vaan, maailma on ihana ja turvallinen paikka. Se oli joku rotikka(mix), siinä kuistilla jollain narulla kiinni. Ja totta kai se oli siinä vielä seuraavallakin lenkillä. Totta kai se on varmaan muuttanut asumaan siihen nytten. Totta kai se on.

En kykene nyt nälissäni, väsyissäni ja sikkuraisin silmin laatimaan mitään järkevämpää tekstikokonaisuutta, vaan läjäytän tähän miljoona kuvaa kesän projektihommista. Mitään muuta ei ollakaan kesällä saatu aikaan. Onhan sitä tässäkin.

Meillä oli siis tommoinen lipastoprojekti keväällä/alkukesästä, kun mä sain mammalta tuommoisen ihan tavallisen puunvärisen, mahdollisesti ysikytlukulaisen lipaston. Muistaakseni se on ollut meillä silloin Piikkiössä eteisessä, kun itsekin olen vielä kotikotona asunut. Se oli ihan hyvässä kunnossa, toki jotain pikku naarmua ym. löytyi sieltä täältä. Vähän valkoista maalia pintaan ja uudet vetimet, niin se sopisi pienine kauneuspilkkuineen juuri täydellisesti tähän rustiikkiseen huusholliimme. Käytin meillä sattuvasti jo olluttakin Tikkurilan Helmi -kalustemaalia, sävyä Lumikko (samaa kuin meidän keittiön kaapeissa). Muistan sen sävyn nimen sitä varten niin hyvin, kun yhdessä toisessa esitteessä saman sävyn nimeksi oli kirjoitettu Lumiukko. En tiedä kumpi se todellisuudessa on. Ehkä Lumikko on sivistyneempi. Noi vetimet mä alun perin suunnittelin värikkäiksi, mut en sitten kuitenkaan löytänyt takka-/ruokahuoneen tummanvioletteihin tapetteihin sopivia. Niin nyt ne on valkoiset. Ne tilasin iibeistä. Siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin. Parissa ylimmäisessä laatikossa on Vau Mumun pakkausmatskuja, ja pari alimmaista on vielä tyhjillään. Uskotteko? Tyhjillään!

Mooi miettii että miten sitä olisi kaikkein parhaiten avuksi. 

Hiomisesta huolimatta maalia sai sutia neljä, paikoin jopa viisi kerrosta! 

Olipa homma, mutta tulipa tehtyä. 

Pikkuapulaiset aina kärppänä paikalla. 

Jaa juu ja samoihin aikoihin koottiin myös Kirpulle syöttötuolia. Apulaiset taas paiskimassa hommia siellä. 

Ja tässä tämä nyt on. Lipasto oli valmiina jo aikapäiviä sitten.
Vetimet tuli suht hiljattain, mutta kuva on tämänpäiväinen.
Ei valokuvaa ilman Luumua. Niin se vaan on. 

Ihan rehellisesti mun piti siis ottaa tämmönen kuva,
mut se vaan tunki siihen kuvaan ;)

Ja sitten meillä oli touko-kesäkuussa terassiprojekti. Kaikki on varmaan kuulleet siitä. Se oli maagista hommaa, ja olemme valtavasta ja valtavan kauniista terassistamme ikuisessa kiitollisuudenvelassa uutterille veljilleni. Kyllä aika monena päivänä sitä väännettiinkin ihan iltamyöhälle asti. Itse olin lähinnä muonitustiimin puolella. Pitihän sitä talkooporukalle miettiä aina päivän menuut valmiiksi. Huh! Mutta on se ihana. Tuohon meidän takapihalle (tai etu-, miten sen nyt ottaa, sanotaan vaikka ylä-) paistaa vielä aina silloin aurinko, kun se vaan päivällä paistaa, ja siinä on ihan valtavan kuuma. Siihen ei juuri edes tuule, joten siinä saa nyt ihan todellisen etelänlomafiiliksen kaivettua esille. Kirppu kävi tänäkin kesänä monesti pulikoimassa kahluualtaassa siellä. Meidän oma pikku teneriffa.

Alussa oli... 

Pohjatyöt tehtiin huolella. 

Välivaiheista ei olekaan näköjään tämän enempää kuvia.
On vaan valmiista terassista ja auringonpalvojista. 

Voi hullua koiraa, menis varjoon... 

Kun ei oo muutenkaan tarpeeks kuuma,
niin kainaloon pitää päästä. 

Alun sekavuuden jälkeen hyvä kirja, suosittelen. 

Aamupäiväeväkset. 

Nää kuvat on siis useana eri kertana otettu.
Tässä Garpin maailma.
On muuten edelleen kesken, kun tässä välissä on ollut kaikkea muuta. 

Kerrankin muistin ostaa koko kesän läpi mansikoita.
Ja kuoharii kans. 

Ja voi että miten me syötiinkin mansikoita ja juotiin kuoharia.
Mooi meinaa et mansikoita ääntä kohden. Siis hänen ääntänsä. 

Taas kuoharia, ei vitsi.

Ja vimppana projektina mainittakoon kirjaprojekti. Tää on niin hassu juttu, etten ehkä kehtaa laittaa sitä tähän. (Höpöhöpö, ei mulla oo mitään kehtaamisrajaa...) Mä olen siis lukenut nyt juhannuksesta alkaen whatsappiin ääniviesteinä kirjoja sekalaiselle kuulijakunnalle. Ja sitten kun se osoittautuikin niin hauskaksi puuhaksi, niin ollaan vaihdeltu sitä lukijan roolia. Siis että kukin valitsee vuorollaan omasta kirjahyllystään seuraavan kirjan, jonka sitten lukee ääneen muille. Niin hauskaa! 

Tämä oli ihan eka. 

Anybody who has a staffy is a friend of mine. 

Ääneen lukeminen oli jotenkin yllättävän terapeuttista. Ja rentouttavaa.
(Ihan sama näköjään minkä värinen sohva meillä on,
Luumu on aina sen värinen.)

Me pysähdyttiin välillä lenkilläkin puistoon lukemaan. 

Ja sit nää kaks keksi jotain ihan muuta puuhaa.
Pitää varmaan hommata niille oma hiekkalaatikko pihalle. 

Tää tais olla toka.
Sit mä oon kerinnyt lukea jo John Steinbeckin Helmen,
ja nyt pikkutauon jälkeen aloitin just Steven Hallin Haitekstiä. 

Sit mulla oli tämmöinen toisenlainen kirjaprojekti.
Olen aina halunnut järjestää kirjahyllyn väreittäin.
Piti laittaa yks tonttu poseeraamaan sinne,
että voin jaella tätä kuvaa ympäri medioita xP 

Nämä jäi kirjahyllyn järjestämisessä kodittomiksi.
Tosin noi Tervot siitä jo meni.
Muilta osin saa edelleen tulla hakemaan vaikka kahvipakettia vastaan. 

Ainiin paitsi että Kirpulla oli kans oma kirjaprojekti jo.
Kaikissa ei välttämättä ole kaikkia sivuja enää...

Ei mulla tällä kertaa muuta. Heips.