Sielunkumppanuudesta

Kirppumies pääsi maanantaina kummiensa kanssa Muumimaailmaan ja palautui vasta illalla ennen nukkumaanmenoa. Ristiriitaisin tuntein antoi äiti lapsosensa Naantaliin. Enkö siis itse tulisi mukaan näkemään muumeja ja sitä kuinka hän näkee muumeja? Ja toisaalta: saisinko ihan koko päivän ihan vain itselleni? Yes please! Kauanko olette poissa?

Olin ilahtunut, kun ymmärsin että jos voin valita maailmasta yhden asian mitä haluan "vapaapäivänäni" tehdä, se on metsälenkki. Tokihan pienen eräjormaharjoittelijankin kanssa voi ryteikköön piipahtaa, mutta ainakaan vielä se ei ole ihan sitä mitä metsältä itse kaipaan. Rauhaa, pitkiä patikkamatkoja, haastaviakin maastoja. Niinpä kun punaisen volkkarin takavalojen heikko kajastus sekoittui Härkätien pölyävään hiekkaan pihaltamme, pakkasimme oman volkkarimme täyteen koiria, vesipulloja ja metsäisiä haaveita.

Pari kertaa meinasi Luumulla moottoripyörä keulia,
mutta onneksi sain houkuteltua Naturista mussuttamaan ennen kuin pääsi ihan päättömästi hepuloimaan. 

Pääosin oli ihanan rentouttavaa kulkea <3 

Löydettiin me onneks takaisin siihen polulle... 

Blogin mukaan ollaan viimeksi lähemmäs viisi vuotta sitten kävelty tuo Maarian Paavonpolku, joten ei ihme että muistikuvat reitistä eivät olleet ihan kaikkein tarkimmat. Jätettiin autot jo kauas Karhunojantien alkuun ennen taimitarhaa, joten käveltävää tuli reippaasti enemmän kuin kartan osoittamat kolme kilometriä. Reitti on erinomaisesti merkitty, mutta myönnettävä se on että (iskän sanoin) ei kyllä tästä maailmasta sellaista laitetta löydy, jonka avulla en onnistuisi silti eksymään. Ihan totta, sama ajatus käväisi kyllä hiljaisena omankin tietoisuuteni perukoilla. Eihän mua voisi ikinä päästää vaikkapa Lappiin patikoimaan - ei musta varmaan olisi kaiken sen päättömän hyttystensyötävänä harhailun jälkeen mitään jäljellä. Olisi se varmaan nytkin pitänyt tajuta siinä kohtaa, kun sinisiä merkkejä lakkasi jossain kohtaa näkymästä, että nyt ei varmaan enää olla siinä Paavonpolulla. Puolitoistatuntisen paarmojen lounasbuffettina toimimisen aikana vastaan tuli vain yksi pappa koirineen. Tämä meidät sitten oikealle polulle opastikin, kun ensin oli taivastellut että eihän me olla siellä päinkään. Ellei tosiaan olisi ollut niitä pirun paarmoja ja infernaalisen kuuma (toisin sanoen ihan aito huoli koirien lämpöhalvauksesta), mikäs siinä olisi ollut ympyrää kulkea siellä. Pääosin maasto oli kuitenkin auringolta suojassa eikä meillä ollut mihinkään edes kiire. Sitä paitsi koiratkin käyttäytyivät oikein mallikkaasti jopa siinä tilanteessa kun sieltä mutkan takaa ilmestyi se päivän ainut muu kulkija koirineen. Ei muuta kuin rohkeasti vaan taas uusille reiteille! (Loppujen lopuksi muuten muumimaailmapäivä osoitti, että vitsi päivät on oikeesti pitkiä! Kun mä olin ollut pari tuntia metsässä, käynyt hakemassa yhden geokätkön, tehnyt kaksi tuntia töitä, ommellut yhdet Kirpun pihahousut valmiiksi, lakannut kynnet kolme kertaa, tehnyt ruokaa, syönyt sen ruoan, lukenut kirjaa, syönyt Ifa-pastilleja, päivittänyt bujoa, käynyt kaupassa ja koirien kanssa uudestaan lenkillä ja syönyt sipsejä ja katsonut telkkaria keskellä päivää (ajatelkaa!), mä en enää keksinyt mitään muuta tekemistä, mikä ei olisi ollut siivoamista. Mä en osaa enää olla kotona ilman pikkujäpää!)

Muutama viikko sitten oltiin poikien kesken Paimion luontopolulla. 

Sielläkin onnistuttiin hetkeksi eksymään... tietenkin. 

Tämä on kyllä ihana polku, sillä maisema on niin vaihtelevaa. 

Kuvat ovat mamman käsialaa, kiitos <3 

Kirputtimen kanssa kiivettiin näköalatorniin. 

Ja jäätiin Luumun kanssa rannalle, kun muut kiipesivät vuorostaan. 

Ai parhautta. 

Noni Luumu, poseeraa nyt nätisti. 

Et sit voinu kattoo kameraan..? 

Uskokaa tai älkää, mut siellä keskellä metsääkin Luumu hakeutui julkisuuteen.
Meitä haastateltiin johonkin lehteen paikalle hiljattain rakennettuun grillipaikkaan liittyen.

Nää miehet sit aina nauttii äitin pusuista! 

Löydätkö kuvasta Luumun?
Möhkäle muiden joukossa. 

Tarkoituksella haettua ironiaa. 

Oletpa Luumu rohkea! 

Miesten kesken tässä. 

Paimiossakin oli siniset merkit. 

Honor kasin kameran ominaisuuksia vertailtiin tässä. 

Nii oisko sitä makkaraa? 

Jälleen tulivat kaikki sairaudet selätettyä, kun kuljettiin yhteenkasvaneen männyn alitse.
Mieskuntoa saatiin myös roppakaupalla. 

Kotona odotti luusavotta.

Mulla on takaraivossa ja otsalohkossa tykytellyt reilun viikon takaiset leirimuistot Koirakoutsin koulutusviikonlopusta. Asiaa tuli niin paljon, että pää oli jumissa ensimmäisen viikon, ja nyt kun se siitä selkeni, tuntuu etten muista mitään enää. Lupaan palata näihin vielä myöhemmin, mutta mainittakoon nyt että olin tosi tyytyväinen Mooiin miten hienosti se jaksoi kuumasta kelistä huolimatta treenata kumpanakin päivänä yhteensä 4,5 tuntia eri koulutuspisteissä. Osan aikaa se oli tietysti häkissä, kun treenattiin yksitellen, mutta suuri osa oli kimppatreeniä, jolloin oltiin koko ajan kentällä. Kouluttajina meillä oli Mika Jalonen, Krista Karhu ja Piia Karinen. Kouluttajien yhteinen ideologia poikkesi vähän siitä mihin olen itse viime vuosina urautunut, mikä oli ihan tosi virkistävää vaihtelua ja aktivoi reilusti myös omia aivonystyröitä. Avainaiheina päällimmäisenä itselle jäi mieleen avoin kommunikaatio koiran kanssa, ohjaajan ja koiran luottamuksellinen suhde ja aktiivinen koira. Huomattiin myös että Piia kouluttaa elokuussa täällä Turussa, ja saatiin Mooin kanssa paikka sinnekin. Leirin jälkeen ei olla kyllä yhtään jaksettu treenata, kun on näitä kesälomareissun tynkiä ollut tässä. Josko se elämä taas tästä rauhoittuisi, kun iskäkin palasi eilen työpaikalleen.

Rytmiryhmä lähdössä Helsinkiin mummilaan.
Huomaatko että meidän uudessa HYBRIDI-autossa on panoraamakatto. Ai sydän! 

Mooi odotti lupaa päästä pihalle grillaamaan myös. 

Surveillance duties... 

Luumu rrrakastaa mummin pehmeää mattoa. 

Rakas mussukka nassukka.

Mulla oli siis tosi kompakti ja johdonmukainen blogiteksti mietittynä, mutta koska olen hillonnut sitä tykönäni niin kauan (töitä, väsymystä, pitkiä Pukumiesten täyttämiä iltoja jne.), on se pirstaloitunut käsittämättömäksi mambotsamboksi, kuten huomaatte. Yritetään silti vielä. Kaikki alkoi leiriviikonloppua edeltävänä torstaina, kun oltiin Helsingissä Kirpun mummin luona pari yötä kylässä. Olin sopinut aamuun kimppalenkin Nanin kanssa, koska kun viimeksi täällä Turussa RantaKertun hampparibuffan merkeissä treffattiin, huomattiin ettei mikään aika riitä kuulumisten vaihtamiseen, jos tapaamisväli venyy yli kuukausien mittaiseksi. Me kun rampataan kehien sisällä harva se kuukausi, miksi ei yritettäisi listiä useampia kärpäsiä kerralla siis.

Oli mitä täydellisin koiranulkoilutusilma. Oltiin kävelty jo melkein tunti, kun päätettiin pysähtyä eräälle isolle nurmelle istumaan ja juttelemaan. Apilat kukkivat, juttu luisti ja pilvet karkasivat. Ei ollut mikään kiire mihinkään. Rentouduttiin siinä määrin, että päästin Luumun fleksistään irti sillä ehdolla että se sai köllötellä siinä vieressä. Siinä se köllöttelikin pääasiassa. Välillä ketarat taivasta kohti sojottaen, koska se vaan on paras tapa nauttia nurmikosta. Välillä se kävi salaa nuuskuttelemassa Nanin Ruutikoiraa, koetti saada sitä leikkimäänkin. Yhtenä tämmöisenä leikkiinkutsu-/haistelukertana kävi kuitenkin niin, että Ruuti oli yhtäkkiä selällään ja Luumu rähisi siinä päällä. Siis whatte-friikin-hell! Voin kertoo että siinä muuttui kaikkien mielentila seesteisestä heittämällä. Ei siinä tietysti mitään tapahtunut, kun jo saatiin Luumu siitä kiskottua päältä pois. Mut siis mitä hittoa. Se oli sen jälkeen tietysti kilttiä poikaa, ja vaikka itse en kyennyt enää järkytykseltäni edes mihinkään järjelliseen keskusteluun, Nani ja erityisesti Ruuti palautuivat insidentistä lähes kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Koska kuulemma ei Luumu vaikuttanut siltä, että se olisi ollut tosissaan. Vaikka pahalta se näytti ja kuulosti! Ja voi luojjjjja mua hävetti. Mua suututti, harmitti, ärsytti ja suoraan sanottuna vitutti. Mua otti se koira niin paljon päähän, että mä vitsailin jättäväni sen lyhyellä hihnalla puuhun kiinni ja annan ensimmäisen vapaaehtoisen viedä sen mukanaan.

Nani nimesi tämän ottamansa kuvan "Tyyntä myrskyn edellä" aika osuvasti.
"Itku pitkästä ilosta" olisi ollut myös ihan passeli.

Paluumatkalla takaisin lähtöpaikkaan me puitiin tietysti tätä asiaa. Mä tein kaikkeni, jotta mä ymmärtäisin mistä Luumun käytös johtuu. Mutta kun siinä ei ole mitään kaavaa. Se on nuorempana ollut tosi huono pentujen kanssa. Jos ollaan vaikka metsässä nähty sattumalta pentukoiria, sen käytös niitä kohtaan on ollut samanlaista rähisemistä, vaikka niitten pentujen käyttäytymisessä ei tosiaan ole ollut mitään syytä siihen. Voisiko se olla kipeä? No ei kyllä, ei kai se olisi itse käynyt siinä vähän väliä riiustelemassa? Ja mitä se nyt vanhemmalle sterkatulle nartulle käy sanomaan, eihän siinä ole mitään järkeä! Voisiko Mooilla olla juoksut tulossa ja sillä hämääntyi kuuppa siitä? Oliko tässä kuitenkin joku resurssihomma, jota me ei ymmärretty? No ei, Luumu ei ole mistään resursseistaan tarkka.

Luumu on aamupäivisin saanut välillä erivapauksia nauttia auringosta terassilla ihan yksinään.
Jos se on tuosta paraatipaikalta kadonnut, se odottaa ulko-oven takana sisäänpääsyä. 

Toi staffin kaulanahka tuntuu vaan jotenkin niin taivaalliselta paljaita varpaita vasten. 

Ja kun tää on mun muru, vaikka onkin välillä täys paska.
Blogia vuosia seuranneet saattavat muistaa vastaavan lauseen vilahdelleen täällä joskus aiemminkin. 

Mun varjo, sydän ja sielu.

Seuraavana päivänä kotiuduttuamme Helsingistä ja pakattuamme auton täyteen Koirakoutsille lähtijöitä, yövyttiin Annen ja Elinan kanssa Annen mökillä Urjalassa. Perjantain ja oikeastaan koko viikonlopun teema taisi rakentua sielunkumppanuuden käsitteen ympärille. Koska totta kai se satuttaa, kun toinen tekee jotain tuommoista pöllöä, jos se toinen on sun sielunkumppani. Pala sielua, samaa taivasta ja yhteistä tulevaisuutta. Luumu onnistui palauttamaan mut maan tasalle nanosekunnissa, sillä mä olin oikeasti unohtanut, miten haastava tapaus se voi olla. Mä olin unohtanut, miten se on just tommonen samanlainen kus*pää pentujen kanssa. Mä olin unohtanut, miten varmaan kaksi vuotta sitten kävi lähes identtinen sattumus pellolla Elinan Siiri-kultsun kanssa tämän käytyä heinikkoon piehtaroimaan. Mä olin unohtanut, että sillä on tuollainen sikamainen puoli. Siis joo osaahan se porsastella, mut mä olin unohtanut, että sillä porsastelulla voi olla myös tuollainen ikävä sävy. 

Ja oikeastaanhan me löydettiin siihen kaava. Ja se kaava on heikkouttaan osoittava tai heikolta vaikuttava koira. Kummatkin nämä rähinätapaukset on nyt olleet vanhemman selällään olevan sterkatun nartun kanssa, ja sit ne ikivanhat tapaukset oli sitä räkimistä pennuille. Voisko vaan olla niin, että Luumu on ihan klassinen koulukiusaaja? Ja itse asiassa vähän jopa nauratti oma ajatuksenkulku, kun äsken hain tota linkkiä tuohon melkein viiden vuoden takaiseen Paavonpolkutekstiin, sinnehän mä olin kirjoittanut sen kommenttikenttään jo silloin: "Sillä on vähän tota ajatusmaailmaa, että niiltä otetaan luulot pois keneltä pystytään". Mä olin siis tajunnut sen kaavan jos vuosia sitten, mutta mä olin unohtanut sen. Koska Luumu on sosiaalinen. Sen voi lyödä melkeinpä millaiseen laumaan tahansa (kunhan kukaan ei näköjään käy maahan selälleen...). Se voi kehittää valtavan bromancen itsevarmojen urosten kanssa, ja riiustelee narttuja mielellään. Se tykkää jahdata ja tulla jahdattavaksi, se tykkää painia ja mutustella leluja kaverin kanssa. Mutta sit siinä on toi yks puoli, jonka mä olin unohtanut.

Mä vatvoin tätä sielunkumppanuusasiaa koko viikonlopun ihan kyllästymiseen asti. Olisko mun vaan vaikeaa hyväksyä se, että loppujen lopuksi Luumukin on "vain" koira. Ja se että se ei sittenkään ole sellaista Lassie-ainesta, joksi sen olin ehtinyt jo mieltää. Ja ties miten monennen viinilasillisen jälkeen onnistuin kääntämään tämän sielunkumppanuuskeskustelun Mooiinkin. Tulin kovin surulliseksi siitä, että en tunne samanlaista sielunkumppanuutta sen kanssa. Vielä. Enkä tullut siitä surulliseksi oman itseni takia, vaan Mooin. Mitä jos noin kaikin puolin täydellinen koira ei saa koskaan kokea sielunkumppanuutta? (Tässä kohtaa kannattaa varmaan lukijoidenkin kaataa lasillinen punaista, sen verran henkeväksi menee tämä filosofointi nyt...) Mä en edes itse taida enää yltää niihin öisiin fiiliksiin, jotka tuntuivat silloin niin todellisilta. Siis että eikö se ole epäreilua ihan jokaista kohtaan, että mun sielunkumppani on Luumu, joka haastavuudessaan onnistuu pettämään mun odotukset näemmä kerta toisensa jälkeen. Että eikö se ole epäreilua mua kohtaan, että se sielunkumppani on just Luumu, koska se ei sittenkään ole kuin ihmisen mieli, mun mieleni. Että eikö se ole epäreilua Mooia kohtaan, että kun se tekee kaikkensa ollakseen hyvä koira ja ollakseen mua lähellä, että mä tunnen suhteen Luumua kohtaan läheisemmäksi, siellä syvällä sielun tasolla.

Realitytsekki tähän väliin oli paikallaan. Ei Luumukaan ole aina ollut thö van änd ounli. Tai nimenomaan se on ollut sitä, koska se on ollut konkreettisesti se yksi ja ainoa. Kaikki eivät välttämättä tähän sielujen läheisyyteen pääse koiriensa kanssa ikinä (esimerkiksi koska persoonat eivät vaan sillä tasolla kohtaa tai ei vaikka tule harrastettua koiran kanssa niin paljon, että sielut oikeasti saisivat sen mahdollisuuden päästä lähelle toisiaan). Mun on tarvinnut rakentaa Luumun kanssa sitä kumppanuutta, koska ei ole ollut muitakaan vaihtoehtoja. Se oli ihan shaathanan raskas koira ensimmäiset kaksi vuotta. Ja sen jälkeenkin sillä on omat haasteensa. Ne, jotka olen aktiivisesti muistanut, ja ne jotka näemmä olen vähemmän aktiivisesti unohtanut. Miten mä voisinkaan olettaa samanlaisen läheisyyden tunteen syntyvän yhtään kenenkään kanssa näin lyhyessä ajassa, minkä Mooi on kuitenkin vasta elänyt meidän kanssa? Ja eikö se suhde lähenny koko ajan, kun me vaan päästään tekemään sen kanssa asioita kahdestaan. Se käy vaan hitaammin nyt, kun oma huomio jakaantuu niin paljon useampaan kohteeseen kuin mitä Luumun kanssa suhteen rakennusaikoina. Mun on hyväksyttävä se, että ei välttämättä koskaan enää tule sellaista aikaa, jolloin (uusi) koira voi olla huomion keskipisteenä aina ja kaiken aikaa. Silloin se yhteyskään ei voi olla niin saumaton, sydämet samalla tavalla yhteenkasvaneita. Mutta se ei silti tarkoita etteivätkö kaikki eläisi just sitä parasta elämäänsä, joka niille on annettu. Jokaisen yhteisen kokemuksen myötä se kumppanuus lujittuu. Ja esimerkiksi tämä leiri oli ihan mahtava osoitus siitä, miten me ei kaivattu Mooin kanssa ketään muita siihen suhteeseen. Kun me voitiin keskittyä vain toisiimme, me oltiin paljon lujemmin tiimi kuin koskaan aikaisemmin. Mä olin niin ylpeä mun pienestä lehmänvärisestä koirasta, joka tuli mökillä ihan täydellisesti toimeen niin Kodan kuin Kipinkin kanssa. Joka ei lakannut seuraamasta mua kuumalla hiekkakentällä, vaikka itse en uskonut sen enää jaksavan. Joka yritti kerta toisensa jälkeen, vaikka muut olisivat lyöneet jo hanskat tiskiin. Koska sellainen on Mooikoira, ja siitä koirasta tulee vielä jonakin päivänä mun sieluni kumppani.

Naisten mökkireissu <3 

Netistä löytyi Nicklas Nulandin kuvaamana pari otosta Grännasta.
Mä oon rehellisesti sitä mieltä, että mitä enemmän koiraa kouluttaa ja sen kanssa puuhaa ja menee paikkoihin,
sitä läheisemmäksi suhde sen kanssa muuttuu ja sitä enemmän sitä myös toinen toistaan ymmärtää. 

Me ollaan Mooin kanssa vasta alkutaipaleella,
ja näiden ensiaskelten valossa tulevaisuus näyttää oikein aurinkoiselta.