Pieni mainospätkä tänne bloginkin puolelle: tadaa! Tilasin nimittäin Vau Mumulle pienen erän staffin muotoisia heijastimia, koska niitä aina jonkun verran kysytään. Nyt niitä saakin ainakin rajoitetun ajan lähettämällä tilauksen joulupukin tulikuumalle linjalle osoitteeseen janina [at] vaumumu.fi.
Malli on Luumun keltaisesta takistakin tuttu ryhdikkäästi seisova staffi. Heijastin on CE-tyyppihyväksytty pehmoheijastin pienellä metallihakakiinnityksellä. Koko noin 7 - 8 cm. Väri valkoinen, toisella puolella pieni Vau Mumu -teksti (kuten kuvassa).
Saan heijastimet viikolla 49, jolloin pystyn lisäämään kuvan myös valmiista heijastimesta. Toimitus alkaen viikolla 49. Hinta 10 euroa / kpl (sisältää alv:n 24 % sekä 1. luokan postimaksun kotimaahan).
Tästä linkistä heijastimen erittäin viralliselle esittelysivulle.
Joo ei ole tuolla pallit pelkkänä kosmeettisena koristuksena, mutta silti tuli jotenkin yllättäen ja puun takaa miten voi äijä olla välillä niin äijä! Ihan tällaista kitinää ja matsoilua meillä ei ole vielä koskaan ollut, ja toooodella tarkassa harkinnassa on noiden killuttimien jättäminen sinne lekurin pöydälle.
Nyt taitaa olla meneillään neljäs tai viides päivä, kun pikku Muu on sisällä ollessaan vinkunut aivan taukoamatta suloisten juoksutuoksujen perään, ellei se sitten ole juuri syömässä, saanut unen päästä kiinni tai ellen pidä sitä aktiivisena kaikenmaailman tempuilla ja muilla huvituksilla. Ja huippu! Tyyppi oikeasti on tässä nyt pari kolme päivää ulvonut tuskaansa tuolla alakerrassa. Jos ne naiset sitten paremmin löytäisivät perille?
Voiko surkeampaa olla? Jos sitä viime syksyn Mimmi-episodia ei lasketa mukaan, niin tällaista on ollut kerran aiemmin. Oli ihan pakko tarkistaa, ja sehän on ollut tasan vuosi sitten! Tuolla meidän lähellä on omakotitalon pihalla ulkoaitauksessa pari malamuuttia, ja ihan varmana siellä ne juoksevat kummatkin. Sen päiväinen huuto sieltä yhtenäkin iltana kuului, haukun ja ulvonnan sekamelskaa. Ja Hämeentien toisella puolella olevassa ulkoaitauksessa olevat ajokoirat vastaavat. Jos viime vuonna olen voinut iloisesti todeta, että lenkkeily sentään sujuu kotona vinkumisesta huolimatta, nytpä en voi sitäkään juhlia. Luumu näyttää, että löytyy sitä jarrunappulaa ja omaa tahtoa tästäkin paketista, ja olisi koko ajan itse määräämässä mihin mennään ja miten kovaa (TÄYSILLÄ!). Se jopa kuopii takajaloillaan maata merkkaamisen jälkeen, mitä se ei ikinä tee!
Onko vastuutonta pitää vapaana pihalla, jos se hilpaiseekin narttuihin?
Ainakin vielä se kunnioittaa sääntöjä ja pihan rajoja, ja itsekin luotan karjaisuni tenhoavaan voimaan.
Eilen illalla jo ajattelin, että ollaan menossa helpompaan suuntaan, kun se suostui muutaman päivän paaston jälkeen jälleen syömään ja illallakin jopa nukkui meidän katsellessa telkkaria. No ei! Niin hullua lenkkiä ei vielä ole ollutkaan kuin tänään päivällä! Jos L olisi irti ollut, se olisi lähtenyt matkoihinsa, enkä olisi muuta kuin perävalot nähnyt. Sen verran meni hermo hihnassa tempomiseen, että kannoin sitä kainalossa jonkun matkaa (staffi on kätevän matkakokoinen koira!), kunnes se taas pysyi edes jotenkuten järjissään. Joo tiedän, ettei se itselleen mitään mahda, mutta sen verran kiehutti päässä, että jos jossakin olisi köysi ollut, olisin hirttäytynyt siihen ilomielin. Shaakeli että menee vaan hermo!
Ja täällä kotona... Luumu tekee tokojuttuja tuossa keittiössä ihan tavalliseen innokkaaseen tapaansa, ja syö namit. Opetin sille jopa yhden täysin tarpeettoman kuonolla kämmeneen koskettamistempun aivotyön lisäämiseksi, mutta se hoksasi senkin ihan viidessä minuutissa. Ajattelin tehdä tänään myöhemmin tunnaria, ja mietin pitäisikö aloittaa jotain kivoja hajutunnistusjuttuja vaikka kanelilla... Saisimme kummatkin jotain muuta ajateltavaa. On vaan tämä viikko ollut töidenkin puolesta ihan yhtä uskomatonta kaaossekamelskaa, että ylimääräistä aikaa ei ole ollut juuri mihinkään (ja sen vähänkin kulutan valittamalla tänne blogiin). Eilenkin päivällä pitämääni kolmen tunnin taukoa lukuunottamatta istuin koneella aamuyhdeksästä iltayhteentoista. Huooh. No, ei pidä valittaa, kun on alkuvuosi muuten ollut niin hiljainen. Pieni stressi silloin tällöin tekee helposti flegmaattistuvalle olemukselleni pelkästään hyvää, mutta alituiseen korvan juuressa kitisevä koira ei tuo tilanteeseen mitään positiivista lisää...
Tiistain treeneissäkin Luumu teki tosi hyvin töitä, ja päästiin kokeilemaan noudon kehittymistämme halliympäristössä (l-o-i-s-t-a-v-a-a!). Lisäksi tehtiin hyppyä (miten se yhden hypyn lyhentämistreenin jälkeen hyppää jo liian lähelle estettä??) ja luoksarin pysäytyksiä (sekin näyttää jo ihan sikahyvältä!). Ainut mikä oli, niin häkissä Luumu vinkui pari kertaa, mitä se ei sitäkään tee oikeastaan koskaan...
No mut sellaista tänne. Jos ei meistä kuulu mitään vähään aikaan, niin se johtuu siitä, että on paljon töitä tai sitten siitä, että todellakin löysin sen köydenpätkän jostain. (Leikki leikkinä, ei tarvi soittaa ruumisautoa tai Leyseriä, ainakaan ihan vielä...)
Kummalla on isommat silmät?
Luumu näyttää miten istutaan ergonomisesti oikein (NOT!)
Luumu on masentuneenakin ihan hysteerisen aktiivinen. Heitä rotta heitä rotta!
Mitä sitten tehtäisiin?
Ompelin Millalle lorupussin päiväkotityöhön. Yks tonttu aina sitä naamaansa tunkemassa joka paikkaan.
Ompelin myös Vau Mumulle valjaat, ja tyyppi on taas sen suuren kuuppansa kanssa siellä.
Tekis mieli ottaa nämä valjaat Luumulle käyttöön, mutta sitten meillä ei ole ollenkaan mallivaljaita tapahtumiin! Karmee dilemma! Pitää vissiin tehdä toisetkin :)
Tultiin justiin Impparista treeneistä, mutta Luumu ei tänään treenannut ollenkaan, kun oli vielä vähän saikulla. Luumu kävi nimittäin eilen Koira-kissaklinikalla ripsiepilaatiossa, eli rauhoituksessa poltettiin luomen sisäpinnalla kasvavat ripset. En olisi koko vaivaa edes huomannut, ellei sitä keväällä virallisessa silmätarkissa olisi käynyt ilmi. Kyse on distichiasis-nimisestä perinnöllisestä silmäsairaudesta, eli kansankielellä ihan vaan ylimääräisistä ripsistä. En edes itse osannut mieltää vaivaa "sairaudeksi", mutta sellaisena sitä on kai pakko alkaa pitää. Onhan se nimittäin melko ärsyttävä vaiva, kun noita ripsiä voi polttamisesta huolimatta kasvaa vielä myöhemmin johonkin toiseen kohtaan. Näihin nyt poltettuihin ripsituppiin ei kuitenkaan niitä koskaan enää kasva, ja se on jo jotain sentään sekin. Harmittavaista vaan, että kun toimenpide pitää tietysti tehdä rauhoitettuna, eikä rauhoittaminen koskaan ole koiralle kovin terveellistä. Hmph. No, vaivansa kullakin.
Miksi sitten mentiin treeneihin, eikä vaan pidetty ansaittua vapaapäivää? No kun tänään treffasimme ensimmäistä kertaa talven treeniporukkamme kanssa! Meitä on siis kahdeksan eritasoista ja "erirotuista" koirakkoa, jotka treenaamme tokoa enemmän ja vähemmän tosissaan kuuden talvisen kuukauden ajan Raision DOXX-areenalla. Kävimme samaan syssyyn vetämässä puumerkkimme myös vuokrasopimukseen, joten nyt se on oikeasti ihan virallista. Porukka tuntui todella mukavalta, ja onkin hirmu mieltäylentävää haaveilla missä kunnossa sitä jo reilun puolen vuoden päästä ollaankaan. Kun hallivuoro päättyy, alkavatkin taas keväiset kelit, ja passaa treenata ulkosallakin. (Kyllä muuten teki treeneissä mieli Luumun kentälle, ja vähän itselläkin. Salavihkaisesti teinkin muutaman kaukojumppatuokion siinä... ei me mitään treenata, ihan vähän vaan jumppaillaan...)
Piti kirjoittaa tokosta tässä jossain vaiheessa ihan erillinen postaus, mutta miten pääsikin taas juttu lipsahtelemaan? Takaisin eiliseen. Luumu jäi klinikalle ensimmäistä kertaa periaatteella "tulkaa parin tunnin päästä hakemaan". Mentiinkin Teemun kanssa hodarille Ikeaan ja käytiin me hipelöimässä telkkareita Gigantissa (Teemu) ja kankaita Kodin Ykkösessäkin (minä). Ei tuntunut ihan hirveän kamalalta jättää Luumua klinikalle, koska se oli jo taju kankaalla lähtiessämme, mutta outoa oli tulla hakemaan sitä. "Niin mun koira on jossain tuolla, et mahtaako se olla jo valmis?" No olihan se, ja sieltä se jo reippaasti käveli omin jaloin autolle. Siihen se reippaus siltä illalta oikeastaan jäikin, koska poika makoili hyvin suvereenisti koko illan sohvalla kissaa tyynynä pitäen. Ei edes tullut keittiöön norkaamaan, vaikka tein lohipastaa!
Rauhoittuuhan se hiljalleen. Tyyppi kömpi penkille Teemun kainaloon, ja itse sain istua lattialla kantoliinan päällä. "Mami mä en oo sun kaveri enää."
Ylämäki oli kotipihalla vähän turhan raskas koitos.
Napsulle kyllä pointsit kotiin, kun piti pikkuveljestä niin hyvää huolta. Nuoli korvat ja päälaen ja piti vielä tassustakin kiinni. Sanoi varmaan että "tuuri sulla kävi - minä kun tulin tuossa kunnossa kotiin, niin miehuuden olivat vieneet!" Sanoinkin Teemulle ennen kuin kävimme Luumun hakemassa klinikalta, et mieti jos olisikin menneet siellä jotkut paperit sekaisin, ja Luumulta olisikin viety pallit. Teemu sanoi, että no olishan sit sekin vaiva vähemmän. Sanoin siihen, että sitten ei päästäisi näyttelyihin enää. Teemu siihen, että edelleen - olishan sekin vaiva vähemmän. Haha.
Kysyin muuten samalla hoitavalta eläinlääkäriltämme Eva Einola-Koposelta, joka Luumun kontit on kuvannut ennenkin, että kannattaisiko nyt kuvauttaa se polven rustotilanne samalla, kun on kerran muutenkin kanttuvei. Ei kuulemma vielä kannata, on liian varhaista. Vasta noin vuosi ensimmäisestä kuvauksesta aikaisintaan. Mietin kyllä muutenkin tätä - siis toki olemme uusiin kuviin menossa - mutta että mitä hyötyä siitä sinänsä on. Luumun ruokavalio on nyt jo *varmuuden vuoksi* lähes nivelrikkoisen koiran ruokavalio, ja meidän elämäntapaa tieto nivelrikosta ei muuttaisi mitenkään. Luumu ei harrastaisi mitään lajia nykyistä enempää tai vähempää, eikä meidän ulkoilu voisi olla enää tämän monipuolisempaa ja niveliä tukevampaa kuin se nyt on. Tietohan lisää tuskaa, mutta pimennossakaan ei osaa elää. Onneksi se kuvausaika ei meillä kuitenkaan ihan vielä ole.
Vähän iloisemmalla sävyllä loppupostaus - me ollaan todellakin innostuttu juoksemaan! Mistä vaan saa välineurheilua, jos haluaa näemmä. Nuo meidän uudet juoksuvermeet ovat kyllä ihan kymppikamaa. Luumulla menee edelleen lenkin alussa muutama hetki ymmärtää, että me todellakin juostaan - mami ei leiki mitään riehumisleikkejä, me ei pysähdellä kiinnostavien hajujen kohdalla, eikä me myöskään kiitolaukata menemään sata lasissa. Mutta kun näistä on päästy, ja juoksu oikeasti rullaa eteenpäin... se on jotain niin mahtavaa. Luumulla on vielä jotenkin niin mahtava se korvien asento, kun se viipottaa menemään. Tulee itsellekin ihan hirveän urheilullinen olo - tässä me yhdessä laumana juostaan. Minä ja koira. Muih.
Ja toinen asia, joka tuo valoa tähän yhtäkkiä alkaneeseen syksyyn - Vau Mumu! Nyt kun uskalsin nostaa jalan jarrupolkimelta ja antaa mielikuvituksen riistäytyä käsistä, saan aikaan ihmeellisyyksiä. Voi mennä vähän itsekehuskeluksi, mutta olen ollut niin hirrrrveän iloinen aina jotain valmiiksi saatuani. Tällä hetkellä tuntuu, ettei päivä ole ollut täydellinen, ellen ole ehtinyt edes yhtä uutta pantaa tekemään. Ja kun ompelemisesta ja ideoimisesta tulee niin hirveän hyvälle mielelle! Hyvälle mielelle tulee myös virtuaalisten ja realististen kangaskauppojen valikoimaa hypistellessä, joskin se saattaa välillä lipsua jopa maanisuuden puolelle. Tyyliin "mun on pakko tilata täältä kaupasta nyt jotain ja paljon, koska kuljetuskuluja ei ole" tai jotain muuta yhtä järkevää. Olen kuitenkin tehnyt joitakin hyviä kauppoja viime aikoina, ja odottelenkin innoissani postia ympäri maailmaa! Ideoitakin pursuaa vähän jokaiseen käyttö- ja näyttötarkoitukseen - mistä vaan lisää tunteja näihin päiviin ja rahaa näihin luottokortteihin? ;)
Sen verran olen sentään rauhoittunut, että vaikka noita mallipantoja Facebook-sivuille tehtailenkin, nekin ovat kuitenkin ihan myyntikappaleita. Luumu ei todellakaan tarvitse enää yhtään uutta pantaa noiden jo olemassa olevien parinkymmenen lisäksi. (Toisaalta piru olkapäälläni (vai enkeli?) kuiskuttelee, että Luumu nimenomaan tarvitsee kaikista mallikappaleista yhden itselleen, koska toimiihan se samalla kaikkialla kuljeskellessamme mitä parhaimpana mallina mahdollisille asiakaskandidaateille...)
Iltalenkille menossa
... ja lenkiltä tulossa! Onpa pimeää jo!
Napsuakin näkee näin syksyllä useammin sisällä torkuilla. Fits like a glove.
... mitä teki mami! Eläintarvikkeiden ompelu- ja puuhastelualan yritykseni on nyt vihdoin nähnyt päivänvalon muuallakin kuin täällä kotona kirjoitus- ja ompelupöydällä. Huooh. Rakas lapsi on jotenkin hirmuisen vaikea hyvästellä, lähettää pärjäämään yksinään kovassa maailmassa. Luopumisen tuska oli suunnaton, kun eilen lähetin tuotokseni, kesällä tehdyistä aatelmista syntyneen helmeni Facebookiin. Ja eihän tässä mistään luovuta, vaan nythän se kaikki vasta alkaa! Täydellisyyden tavoittelijana halusin kuitenkin kaiken olevan tiptop-priimakunnossa ja loppuun asti pohdittuna, ennen kuin esittelen ajatuksiani koko maailmalle. Jos olisin teidän antanut odottaa siihen asti, siis että kaikki todella olisi ollut loppuun asti pohdittua, ette varmaan koskaan olisi nähneet Vau Mumun Facebookiin astumista. Sillä pohdintaahan ei voi suorittaa loppuun. Se on päättymätöntä.
Ajatus taisi lähteä kulkemaan omia polkujaan kesäkuun alussa. Että kun kuitenkin valmistan noita vermeitä ja vimpeleitä Luumulle ja satunnaisille muillekin koirille. Että kun olisi ihan mukavaa tehdä sitä sen itsenkin takia. Siis että sen lisäksi, että tekemisestä valmistuu tuote - vaate tai verme - itse tekeminen tukisi myös samalla jotain suurempaa päämäärää. Olisi osa kokonaisuutta, tässä tapauksessa Vau Mumu -brändiä. Brändistä on kai vielä vähän ennenaikaista puhua, mutta toivon pääseväni puhumaan siitä joskus. Ja eihän brändiä voi muodostua, ellei sen eteen tee ensin vähän töitä. Tai enemmänkin.
Tästä kaikesta Vau Mumussa on kysymys. Tarkoitukseni on omin käsin ja luonnollisesti koneavuin luoda esteettisiä vaatteita ja tarvikkeita koirille ja välineitä erilaisiin koiraharrastuksiin. Kilpailua alalla on nykyään jo melkoisesti, eikä ensisijainen tavoitteeni olekaan tehdä Vau Mumusta suuren luokan tavaramerkkiä. Kaupallisin termein Vau Mumun tavoite on ujuttautua markkinarakoon, jossa on tarve yksilöllisille, uniikeille, kapea-alaisen asiakaskunnan esteettistä silmää miellyttäville kestäville ja käytännöllisille tuotteille. Oliko selkeästi ilmaistu? Kovin selkeänä tämä Vau Mumun tulevaisuudessa tallattava polku ei itselläkään ole vielä mielessä - perusidea Vau Mumun takana on kuitenkin kristallinkirkas.
Minulla on hyvin selkeä käsitys siitä, millaisia tuotteita Vau Mumu visuaalisesti pitää sisällään. Ne ovat tuotteita, jotka kestävyytensä ja käytännöllisyytensä ohella muistuttavat meitä jostain kauan sitten koetusta. Vau Mumu on tehty luonnollisista materiaaleista ja maanläheisistä väreistä - romantiikkaa unohtamatta!
Olen hirmu innoissani. Toisaalta toivon pyörien pyörivän hitaasti, jotta ehdin makustella päätöksiä niiden vaatiman ajan. Olen hyvin analyyttinen ja suunnitelmallinen ihminen, ja ajatustyöni vaan on sellaista aikaavievää sorttia. Vau Mumun tämä hetki on tehty inspiraatioiden toteuttamisesta ja yrityskuvan selkiyttämisestä omissa ajatuksissa. On tärkeää tiedostaa mitä Vau Mumu on, mutta myös mitä se ei ole. Mitä se on, sen me näemme toivottavasti mahdollisimman pian ensimmäisten projektien muodossa. Muutama on aluillaan, muutama on vielä pienenpienenä ajatuksen taimena päässä ja kangaskaupan ostoskassissa.
Syksy on minulle rauhoittumisen, tunnelmoinnin ja käsillä tekemisen aikaa. Ihanaa. Tämä syksy on Vau Mumun.
