Hei sun heiluvilles

Luumu kävi tiistaina Metsämäessä Koira-kissaklinikalla kastroitavana. Kyllä vähän suretti silpoa pikkumiehen private partsit, mutta lähes koko vuoden vaivanneet eturauhasvaivat eivät oikeen jättäneet muuta vaihtoehtoa. Ja eihän tuon terveystuloksetkaan mitään loistoluokkaa ole, että siinä mielessä menetys oli henkilökohtainen, ei niinkään koko koiranjalostusmaailmaa koskettava. (Ps. varoituksen sana herkemmille, postin kuvamateriaali on dokumentaarista.)

Kauan sitä tulikin arvottua. Joskus jo ennen Luumun perheeseemme astumista olin vakaasti päättänyt kastroivani sen heti vuoden kintaalla. Näin se jäisi vähän pentumaiseksi pikkujätkäksi, jolle elämä on pelkästään vaaleanpunaisia rillejä, pikkulintuja ja ruusun terälehtiä. Teini-iässä Luumu kehitti kuitenkin kaikenlaista epävarmuuspohjaista käytösmallia erityisesti ohitustilanteissa, ja siinä kahden vuoden paikkeilla näitä pulmia ratkottiin ja treenattiin tovi jos toinen. Jotenkin ajattelin silloin, että en halua kastroida sitä, kun jos sille jää sitten joku "tila" päälle. Niin siis koirathan jäävät toki siihen kehitysvaiheeseen ja mielentilaan, jossa ne kastroidaan, elämä on silloin siinä, ja sitten on vaan pärjättävä sillä, mitä se koira siinä vaiheessa on. Daa. No just näin ;)

Aika kului, kalenteri oli täynnä kisoja ja koulutuksia, eikä sopivaa väliä muutaman viikon pallisaikulle tuntunut löytyvän. Toisaalta joku romantikko (tai pikemminkin reppanaa pikkukoiraa alitajuisesti suojeleva mami) halusi lykätä operaatiota tietoisuuden ja kalentereiden rajamaille. Jos sitä ei sittenkään tarvitsisi leikata, jos sen lonkat yhtäkkiä ovatkin seuraavassa kuvauksessa aakkosten alkupäätä ja jos se eturauhanen rauhoittuisi ihan vaan itsekseen. Jos ja jos. Kaikki kovin todennäköisiä skenaarioita, eikö? 

Suurin emmityttävä tekijä lobo... eikun vasektomiassa oli pitkään se henkinen kapasiteetti. Olen kuullut kaikenlaisia kauhu- ja/tai tositarinoita koirista, joista on kastroinnin jälkeen tullut ihan lapasia tai toisaalta pelkoaggressiivinen käytös esimerkiksi ohitustilanteissa on saattanut lisääntyä, kun ei ole enää sitä testosteronia, josta sitä itseluottamusta saa. (En ole oikeasti ottanut mistään näistä asioista selvää, vaan ihan kuulopuheella ja mututuntumalla nyt pohdiskelen...) Eniten pelkäsin mitä meidän tokouralle käy. Jos Luumu muuttuukin tulenpalavan punaisesta niinjaniinmonen hevosvoiman Ferrarista vaaleanharmaaksi viisitoista vuotta vanhaksi Fiat Uunoksi, jota saa potkia ja maanitella jokaikisellä käynnistyskerralla.

Eturauhasvaivat tosiaan menivät loppukesästä niin pahaksi, että ne alkoivat jo vaarantaa meidän kisaamista. Laajentunut eturauhanen siis jumiutti koko kropan sisuskaluja myöten, jolloin liikkuminen ja etenkin äkkinäiset voimaa vaativat liikkeet olivat vaikeita. Fyssari on ollut koko vuoden meidän tuki ja turva, myös henkisesti. Kaikkien pohdintojen jälkeen ratkaisu oli selvä, kyse onkin nyt tuon henkisen kapasiteetinkin kanssa lähinnä siitä, olenko osannut rakentaa Luumun oikein alusta alkaen. Siis että sama koira se on. Hormoneilla on toki vaikutusta moneenkin asiaan, mutta ei se luonne sieltä mihinkään katoa. Vaikea kuvitella, niinkin suuri persoona Luumu kun on, että se siitä miksikään muuttuisi. Saattaa ottaa jotkut asiat vähän rennommin (ohitustilanteissa ei tarttis ihan niin paljon hötkyillä ja kyräillä), mutta ihan taatusti iskee leluun samanlaisella intensiteetillä kuin aina ennenkin.

Ja onhan niitä noiden itsestäänselvien terveysasioiden lisäksi muitakin etuja tuosta kastraatiosta. Keskittymiskyky yhdessä tekemiseen saattaa lisääntyä (jei!), kävelylenkillä voidaan kenties ihan vaan kävellä, ei tartte hihnaa nykien rykiä jokaikisen sulotuoksun perään (jei!), ja se iänikuinen pissan lussuttaminen loppuu (pakko mainita, että Luumu löysi varmaan jotain kuivunutta pentupissaa vielä eläinlääkärin odotustilan penkin altakin, annoin nauttia lussutushetkestään vielä viimeisen kerran). Niin ja pippelitöhnän aika on kuulemma ohi! Oi loistavaa, vihdoin säästyvät sohvamme, mattomme, lattiamme, rappumme, lakanamme ja vaatteemme pieniltä valkoisilta ja tiukasti tarttuvilta tahroilta! Se jos mikä ansaitsee yhden jein!

Luumu leikkausta edeltävänä iltana.
Let it hang.

Leikkaus meni hyvin, Luumu oli eilen jo ihan oma itsensä, tosin aamulla vitisi ilmeisesti kipulääkkeen vaikutuksen loppumista. Ei oikein tiistaina halunnut syödä ollenkaan ruokaa, ja keskiviikkoaamuna lahjoin sitä joskus mätsäreistä voittamillamme Acanan nappuloilla, jotta saatiin Rimadylit menemään ruoan kanssa alas. Luumu on antanut haavan olla ihan nätisti rauhassa, ja sitä tuntuikin tiistaina häiritsevän enemmän käpälään kanyylin paikalle laitettu side. Jo tiistai-iltana se rötkötteli olohuoneen villamatolla ketarat levällään sammakkona, ja eilen samassa asennossa kontit kohti taivasta. Jaa mitkä pallit, oliko sellaisia koskaan?

Tosin vähän meinasin valua hysteriaan eilen, kun siis (tää kuulostaa tosi naurettavalta, tiedän...) Luumulla on ollut siellä jalkojen välissä ihan siitä asti kun se lääkäristä haettiin, niin niinku "pallit". Aluksi ajattelinkin, että kiva että ne on keksineet jonkun uuden tavan leikata, jossa koira jää sillee luonnollisemman näköiseksi (joo olen myös välillä aika turhamainen esteetikko...). Kuitenkin kun paperissa luki, että on poistettu kivekset ja kivespussit, jäin vähän miettimään. Onko niillä jäänyt työ kesken (jossain muussa eläinlääkärissä tämä ei oikeasti olisi välttämättä mikään naurunaihe) vai mistä on kysymys. Hoitaja sanoi puhelimessa, että kyse voi olla pienestä turvotuksesta, mutta oman mielenrauhan vuoksi voin tuoda myös näytille. No vielä en vienyt, kun Facebookin luotettavat tiedonlähteetkin rauhottelivat odottamaan. Jotenkin olin vaan odottanut sellaista "tyhjää" jalkoväliä, ja nämä kassit eivät nyt oikein vastanneet mielikuvaani kastroidusta koirasta. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, vai onko tämä sellainen kokemus, että se on jokaisella kastroidun koiran omistajalla samanlainen..?

Sorry niille, jotka eivät halunneet nähdä tätä näkymää...
Pidän kuitenkin juuri tällaisten kuvien julkaisua laajempia massoja palvelevana tehtävänä. 

Ei oo tyhjää siellä, ei.

Se kastraatiosta tällä erää. Olihan se jännittävä tapahtuma, mutta mitä jännitin oikeastaan vielä enemmän: Luumun vanhan vammapolven kontrollikuvia! Sehän on ollut minulle koko Luumun elämän aikana huoli ja murhe numero yksi. Ensin sen paraneminen, kuntouttaminen ja täyteen toimintaan saaminen, jälkikäteen mahdollisen nivelrikon pohtiminen, polven tarkkaileminen ja jatkuvat kyttäämien ja murehtiminen. Onko harrastamamme toko sille liian rasittavaa, olenko syöttänyt sille tarpeeksi ja tarpeeksi monipuolisesti kaikenmaailman nivelravinteita, onko liikuntamme ollut tarpeeksi monipuolista, eihän se ole juossut liikaa asvaltilla, onhan se päässyt vaihteleviin maastoihin kehittämään kehonhallintaansa ja lihaskuntoaan, ja lista jatkuu loputtomiin. Edellisistä polvikuvista taitaa olla jo lähemmäs pari vuotta, ja pelkäsin tuomiohetkeä kuin harkittua itsemurhaa. Pessimisti minussa valmistautui huonoihin uutisiin ja mietti valmiiksi mahdollisia reaktiovaihtoehtoja. Alanko itkeä, toteanko vaan, että arvasin sen, etäännynkö Luumusta omaa pahaa oloa lievittääkseni, osaanko enää ikinä olla sen kanssa samalla tavalla kuin ennen? 

Luumua hakiessani en enää nähnyt eläinlääkäriämme Eva Einola-Koposta, vaan hoitaja kertoi ensin ohjeet kastraatiosta toipumiseksi ja totesi sitten röntgenkuvissa polven olevan siisti. Hä? Siis mitä se tarkoittaa, eikö ollut yhtään nivelrikkoa? Hoitaja kävi vielä lääkäriltä tarkistamassa - oikein siisti vammapolvi, ei merkkejä nivelrikosta. Luumu on lääkärin mukaan niin hyvässä painossa ja lihaskunnossa, että se edesauttaa polven terveenä pysymistä nyt ja jatkossakin (paino ei saa nousta kastraation seurauksenakaan!). Totesin hoitajalle helpottuneena, miten raskas juttu polvi on ollut, ja että voisin nyt vähän tirauttaa. Ja kun hoitaja kävi hakemassa omin jaloin töttörö päässä minua vastaantulevan Luumun, vähän siinä onnenkyyneliä poskilta pyyhinkin. 

Vasta autossa tajusin iloisten uutisten todellisen merkityksen. Me voidaan edelleen jatkaa aktiivista elämäämme remuten metsissä ja pelloilla. Ja me voidaan edelleen tehdä sitä mikä on meille kummallekin maailman rakkainta - harrastaa tokoa nupit kaakossa ja niissä ilmansuunnissa, mitä ei ole vielä keksittykään. Vollotin koko lyhyen automatkan kotiin välillä ihan ääneen. Niin että turvallista matkaa vaan kaikille.

Uskomattoman hyvien polviuutisten lisäksi Luumulle tehtiin myös silmäkontrolli, jossa todettiin parin vuoden sisällä kasvaneen vain yhden ylimääräisen ripsen, ja se poistettiin. Tästäkin vaivasta pääsimme helpolla, jotkut kun joutuvat kuulemma käymään noita ripsiä poistamassa ihan jatkuvasti.

Nyt kotona me ollaan eletty semmoista neljän seinän elämää jälleen kerran. Luumu on käynyt vain pihalla pissalla, eikä se oikein tunnu ymmärtävän, että me ollaan saikulla. Eilenkin illalla oli ihan näillä näppäimillä jatkuvasti lähdössä lenkille, kun joku vähän sohvalla asentoa vaihtoi, saati nousi ylös hakemaan jääkaapista jotain. Ruokakin maistuu jo ihan tavallisesti, mikä on hyvä, sillä noita Rimadylejä syödään vielä muutama päivä 1,5 tabletin päiväannostuksella. Tehtiinkin eilen jo vähän tunnarin hajutunnistusta olkkarin matolla, kun kävi elämä vähän tylsäksi, mutta sekin on jo niin helppo nakki, että ei sitä miksikään aivotoiminnaksi oikein voi kutsua. Ilmaisiksi nameiksi korkeintaan. Pitää yrittää keksiä jotain muuta, mikä pitäisi kierrokset alhaalla ja päänupin toiminnassa. 

Krapulaa nukkumassa

Olenkin vähän siivoillut paikkoja ja kerrankin tein oikein reseptin kanssa ruokaa (Thaimaan ikisuosikkiani Massaman Curryä, jossa on kanaa, perunoita ja cashew-pähkinöitä ihanassa Massaman-kastikkeessa). Olkkaria järjestellessäni käsiini osui vihkoja ja askarteluja lapsuuden ajoilta. Eipä se ihminen kauaksi itsestään putoa, vaikka vanhaksi kasvaakin. Kymmenenvuotiaana (eli apua, kaksikymmentä vuotta sitten!) olen kirjoittanut itselleni muistiinpanoja kaikenlaisista koiriin liittyvistä jutuista. Siellä oli rotuesittelyjä, harrastusesittelyjä, tietovisoja ja muistiinpanoja näyttelyreissuilta ja metsälenkeiltä (kaverin äiti toimi kasvattajana niihin aikoihin). Enpä muistanutkaan, että minähän olenkin tehnyt debyyttini Rauman näyttelyssä jo vuonna 95, enkä vasta 2013 Luumun kanssa. Kymmenenvuotiaana suosikkirotuni on ollut sakemanni, enkä löytänyt staffista yhden ainuttakaan muistiinpanoa. Amstaffista oli kyllä kirjoitettu rotumääritelmä (amerikanstraffordshirenterrieri). Staffin kuva oli kuitenkin liimattu kaveriltani saamani lehtisen kanteen (muistatteko, kun lapsena "toimitimme" eläinaiheisia aikakauslehtiä toisillemme?). 

Tokokin esiintyy useamman kerran kirjoituksissani, vaikka muistelisin, että agility oli lapsena kiinnostavampaa. Ihan valideja ajatuksia vieläkin: 

- Koiralla olisi ainakin oltava kunnolliset käytöstavat.

- Kilpauraankaan ei esteitä ole, sillä tottelevaisuuskokeisiin (TOKO) pääsee millä rodulla hyvänsä.

- Tämän koemuodon kautta, sen tasoluokissa yleten, koira saavuttaa tittelin SF TVA, Suomen tottelevaisuusvalio, tai jopa KV TVA eli kansainvälinen tottelevaisuusvalio. Paljon tätä vähemmälläkin se on jo mukava seurakoira ja omistajansa ilo ja ylpeys.

- Koiran rodusta ja varsinaisesta käyttötarkoituksesta riippumatta TOKO on laji, josta oikein harjoitettuna on aina apua eikä koskaan haittaa.

Lapsen suusta se totuus tulee.
(Kaverini minulle lähettämässä lehtisessä)

Jotenkin kaikessa tekemisessäni ja olemisessani näkyvä rakkaus yksityiskohtiin (voitaneen myös pedanttisuudeksi kutsua) on tullut esille näköjään jo lapsena. Mitä ne pikkutytöt yleensä sitten piirtelee, ellei koiran sisuskaluja leivinpaperin läpi?

Mutta nyt taidan herättää Muumelon päivätorkuiltaan, sillä taivaalta sataa jotain talvenväristä! Ensilumi saapui vihdoin Vanhalinnaankin!

Distichiasis eli Luumun pöllyinen keskiviikko

Tultiin justiin Impparista treeneistä, mutta Luumu ei tänään treenannut ollenkaan, kun oli vielä vähän saikulla. Luumu kävi nimittäin eilen Koira-kissaklinikalla ripsiepilaatiossa, eli rauhoituksessa poltettiin luomen sisäpinnalla kasvavat ripset. En olisi koko vaivaa edes huomannut, ellei sitä keväällä virallisessa silmätarkissa olisi käynyt ilmi. Kyse on distichiasis-nimisestä perinnöllisestä silmäsairaudesta, eli kansankielellä ihan vaan ylimääräisistä ripsistä. En edes itse osannut mieltää vaivaa "sairaudeksi", mutta sellaisena sitä on kai pakko alkaa pitää. Onhan se nimittäin melko ärsyttävä vaiva, kun noita ripsiä voi polttamisesta huolimatta kasvaa vielä myöhemmin johonkin toiseen kohtaan. Näihin nyt poltettuihin ripsituppiin ei kuitenkaan niitä koskaan enää kasva, ja se on jo jotain sentään sekin. Harmittavaista vaan, että kun toimenpide pitää tietysti tehdä rauhoitettuna, eikä rauhoittaminen koskaan ole koiralle kovin terveellistä. Hmph. No, vaivansa kullakin.

Miksi sitten mentiin treeneihin, eikä vaan pidetty ansaittua vapaapäivää? No kun tänään treffasimme ensimmäistä kertaa talven treeniporukkamme kanssa! Meitä on siis kahdeksan eritasoista ja "erirotuista" koirakkoa, jotka treenaamme tokoa enemmän ja vähemmän tosissaan kuuden talvisen kuukauden ajan Raision DOXX-areenalla. Kävimme samaan syssyyn vetämässä puumerkkimme myös vuokrasopimukseen, joten nyt se on oikeasti ihan virallista. Porukka tuntui todella mukavalta, ja onkin hirmu mieltäylentävää haaveilla missä kunnossa sitä jo reilun puolen vuoden päästä ollaankaan. Kun hallivuoro päättyy, alkavatkin taas keväiset kelit, ja passaa treenata ulkosallakin. (Kyllä muuten teki treeneissä mieli Luumun kentälle, ja vähän itselläkin. Salavihkaisesti teinkin muutaman kaukojumppatuokion siinä... ei me mitään treenata, ihan vähän vaan jumppaillaan...)

Piti kirjoittaa tokosta tässä jossain vaiheessa ihan erillinen postaus, mutta miten pääsikin taas juttu lipsahtelemaan? Takaisin eiliseen. Luumu jäi klinikalle ensimmäistä kertaa periaatteella "tulkaa parin tunnin päästä hakemaan". Mentiinkin Teemun kanssa hodarille Ikeaan ja käytiin me hipelöimässä telkkareita Gigantissa (Teemu) ja kankaita Kodin Ykkösessäkin (minä). Ei tuntunut ihan hirveän kamalalta jättää Luumua klinikalle, koska se oli jo taju kankaalla lähtiessämme, mutta outoa oli tulla hakemaan sitä. "Niin mun koira on jossain tuolla, et mahtaako se olla jo valmis?" No olihan se, ja sieltä se jo reippaasti käveli omin jaloin autolle. Siihen se reippaus siltä illalta oikeastaan jäikin, koska poika makoili hyvin suvereenisti koko illan sohvalla kissaa tyynynä pitäen. Ei edes tullut keittiöön norkaamaan, vaikka tein lohipastaa! 

Rauhoittuuhan se hiljalleen. Tyyppi kömpi penkille Teemun kainaloon,
ja itse sain istua lattialla kantoliinan päällä.
"Mami mä en oo sun kaveri enää."

Ylämäki oli kotipihalla vähän turhan raskas koitos.

Napsulle kyllä pointsit kotiin, kun piti pikkuveljestä niin hyvää huolta. Nuoli korvat ja päälaen ja piti vielä tassustakin kiinni. Sanoi varmaan että "tuuri sulla kävi - minä kun tulin tuossa kunnossa kotiin, niin miehuuden olivat vieneet!" Sanoinkin Teemulle ennen kuin kävimme Luumun hakemassa klinikalta, et mieti jos olisikin menneet siellä jotkut paperit sekaisin, ja Luumulta olisikin viety pallit. Teemu sanoi, että no olishan sit sekin vaiva vähemmän. Sanoin siihen, että sitten ei päästäisi näyttelyihin enää. Teemu siihen, että edelleen - olishan sekin vaiva vähemmän. Haha. 

Kysyin muuten samalla hoitavalta eläinlääkäriltämme Eva Einola-Koposelta, joka Luumun kontit on kuvannut ennenkin, että kannattaisiko nyt kuvauttaa se polven rustotilanne samalla, kun on kerran muutenkin kanttuvei. Ei kuulemma vielä kannata, on liian varhaista. Vasta noin vuosi ensimmäisestä kuvauksesta aikaisintaan. Mietin kyllä muutenkin tätä - siis toki olemme uusiin kuviin menossa - mutta että mitä hyötyä siitä sinänsä on. Luumun ruokavalio on nyt jo *varmuuden vuoksi* lähes nivelrikkoisen koiran ruokavalio, ja meidän elämäntapaa tieto nivelrikosta ei muuttaisi mitenkään. Luumu ei harrastaisi mitään lajia nykyistä enempää tai vähempää, eikä meidän ulkoilu voisi olla enää tämän monipuolisempaa ja niveliä tukevampaa kuin se nyt on. Tietohan lisää tuskaa, mutta pimennossakaan ei osaa elää. Onneksi se kuvausaika ei meillä kuitenkaan ihan vielä ole.

Vähän iloisemmalla sävyllä loppupostaus - me ollaan todellakin innostuttu juoksemaan! Mistä vaan saa välineurheilua, jos haluaa näemmä. Nuo meidän uudet juoksuvermeet ovat kyllä ihan kymppikamaa. Luumulla menee edelleen lenkin alussa muutama hetki ymmärtää, että me todellakin juostaan - mami ei leiki mitään riehumisleikkejä, me ei pysähdellä kiinnostavien hajujen kohdalla, eikä me myöskään kiitolaukata menemään sata lasissa. Mutta kun näistä on päästy, ja juoksu oikeasti rullaa eteenpäin... se on jotain niin mahtavaa. Luumulla on vielä jotenkin niin mahtava se korvien asento, kun se viipottaa menemään. Tulee itsellekin ihan hirveän urheilullinen olo - tässä me yhdessä laumana juostaan. Minä ja koira. Muih. 

Ja toinen asia, joka tuo valoa tähän yhtäkkiä alkaneeseen syksyyn - Vau Mumu! Nyt kun uskalsin nostaa jalan jarrupolkimelta ja antaa mielikuvituksen riistäytyä käsistä, saan aikaan ihmeellisyyksiä. Voi mennä vähän itsekehuskeluksi, mutta olen ollut niin hirrrrveän iloinen aina jotain valmiiksi saatuani. Tällä hetkellä tuntuu, ettei päivä ole ollut täydellinen, ellen ole ehtinyt edes yhtä uutta pantaa tekemään. Ja kun ompelemisesta ja ideoimisesta tulee niin hirveän hyvälle mielelle! Hyvälle mielelle tulee myös virtuaalisten ja realististen kangaskauppojen valikoimaa hypistellessä, joskin se saattaa välillä lipsua jopa maanisuuden puolelle. Tyyliin "mun on pakko tilata täältä kaupasta nyt jotain ja paljon, koska kuljetuskuluja ei ole" tai jotain muuta yhtä järkevää. Olen kuitenkin tehnyt joitakin hyviä kauppoja viime aikoina, ja odottelenkin innoissani postia ympäri maailmaa! Ideoitakin pursuaa vähän jokaiseen käyttö- ja näyttötarkoitukseen - mistä vaan lisää tunteja näihin päiviin ja rahaa näihin luottokortteihin? ;) 

Sen verran olen sentään rauhoittunut, että vaikka noita mallipantoja Facebook-sivuille tehtailenkin, nekin ovat kuitenkin ihan myyntikappaleita. Luumu ei todellakaan tarvitse enää yhtään uutta pantaa noiden jo olemassa olevien parinkymmenen lisäksi. (Toisaalta piru olkapäälläni (vai enkeli?) kuiskuttelee, että Luumu nimenomaan tarvitsee kaikista mallikappaleista yhden itselleen, koska toimiihan se samalla kaikkialla kuljeskellessamme mitä parhaimpana mallina mahdollisille asiakaskandidaateille...)

Iltalenkille menossa 

... ja lenkiltä tulossa! Onpa pimeää jo! 

Napsuakin näkee näin syksyllä useammin sisällä torkuilla.
Fits like a glove.

Hyvät ja huonot uutiset

No niin, eli hengissä selvittiin virallisista terveystutkimuksista, eikä tarvinnut omaa pääkoppaakaan mennä tarkistuttamaan samalla reissulla. Pääasiassa kaikki on kunnossa, mutta löytyi myös muutama juttu, joihin pitää nyt ja tulevaisuudessa kiinnittää huomiota. Luumulla ei ole silmissä perinnöllisiä sairauksia, minkä jo tiesinkin - koska rekisteripapereidenkin mukaan Luumun silmät ovat perinnöllisesti terveet. Tämä vaan ei näy Luumun tiedoissa täällä Suomessa, ja siksi halusin nyt samalla hoitaa silmätarkastuksenkin. Luumulla on kuitenkin kummassakin silmässä muutama ylimääräinen ripsi, jotka olisi hyvä hoitaa ennen kuin ne alkavat vaivata. Kuulostaa hassulta, mutta ne kasvavat sillä tavalla sisäänpäin, että kun ne kasvavat pituutta, ne raapivat jokaisella silmänräpäyksellä silmämunaa - ja voi kuvitella miltä se tuntuu, kun tuon karvakasan turkki on muutenkin kuin nuppineuloja ja ohuenohutta rautalankaa. Eli kun olen taas onnistunut täyttämään tämän eläinlääkärikäynnin lompakkooni jättämän kolon jollain keinolla, ylimääräiset ripset eliminoidaan nukutuksessa. En huomannut kysyä kuinka se tehdään - poltetaanko tai laseroidaanko ne ripsitupet jotenkin...? Kokemusta kellään..?

Luumulta koplattiin polvet, ja niistä lähtee Kennelliitolle 0/0-lausunto. Samaan paperiin tuli merkintä myös normaaleista kiveksistä - mutta nehän nyt näkee jo staffille härskiin tapaan päältäkin päin. Talven kynnyksellä äiti oli sitä mieltä, että minun olisi tarvinnnut ommella Luumulle myös kulkussuoja pakkasia vastaan, Nallella kun on suojat omasta takaa... eikä muuten ole enää niitä kulkusiakaan ;) Pärjättiin kuitenkin koko pitkä talvi ilman suojia!

Sitten röntgeniin. Äijä sinnitteli rauhoittavan voimallakin niin, että piti laittaa nukutusainetta. Luumu meni röntgeniin siis jo kolmatta kertaa elämässään, enkä tällä kertaa edes kovin haikein mielin jättänyt sitä sinne. Kuvien ottaminen ja niiden tarkastelu kesti yllättävän kauan (noin 20 minuuttia), ja kun meidät kutsuttiin sisään kuuntelemaan tuloksia, olin vissiin sen verran kehittänyt itselleni jostain jännitystä, että meinasin oikeasti pyörtyä! Ehdin jo kuunnella hyvän tovin niitä tuloksia, ja yhtäkkiä tuli kamala kuuma aalto, päässä kihelmöi ja alkoi näkö lähteä. Oli pakko mennä istumaan, olisihan se ollut melko noloa, jos oltaisiin kummatkin Luumun kanssa pötkötelty siinä lattialla kanttuvei! Kyynärät olivat siistit, niistäkin lähtee lausunto 0/0. Luumulta otettiin myös virallinen Kennelliitolle lähetetty kuva lannerangasta (siisti, ei huomautettavaa - en tiedä miten se käytännössä näkyy tiedoissa...) ja sen lisäksi selkä kuvattiin ylös asti - siisti/ei huomautettavaa. 

Kyynärät 

En tiedä mikä näistä selkäkuvista on se Kennelliitolle lähtenyt,
mutta tässä kaikki kolme tasapuolisuuden nimissä. 

Sitten, lonkista. Jo aiemmin tiesin, etteivät Luumun lonkat ole tiiviimmästä päästä, mutta että C/C:n sijaan ne ovatkin nyt sitten C/D. Luumun vasen lonkka on matalampi, ja tuosta lonkkakuvasta pystyy itsekin katsomaan, että se takana näkyvä rajapinta on toiseen lonkkaan nähden kauempana (kuvassa siis oikeanpuolinen lonkka ;)). Olihan tämä vähän järkytys, mutta toisaalta pitää taas ajatella, että huonomminkin olisi voinut käydä. Nyt on tärkeää pitää huolta lihaskunnosta, ja toimivan lihaksiston avulla tukea reisiluun pään pysymistä sisällä lonkkakuopassa. Pitäisi varmaan mennä johonkin fysiologian luennolle, kun nämä lääketieteelliset termit ovat vähän hakusessa, mutta jokainen varmaan ymmärtää mitä tarkoitan ;)

Otettu 21.3.2013

Kaivoin ihmeteltäväksi myös nuo elokuussa napatut kuvat, ja onhan se niissäkin jo näkyvissä tuo lonkkien hienoinen ero. Eli vaikka silloin arvioitiin lonkkien olevan noin B tai C, ero ei ole nyt reilussa puolessa vuodessa syntynyt, vaan jo silloin ollut olemassa. Eli kun tässä pohdin, että onko oikean takajalan polven varominen voinut vaikuttaa nyt puolessa vuodessa vasemman lonkan mataluuteen - maallikkokin näkee, että siitä ei ole kysymys. Uskomattomia asioita sitä oppii, kun omistaa koiran. Täällä sitä vaan arvioidaan röntgen-kuvia muina naisina ja hirrrveen pätevänä lausutaan niitä dr.Philimäiseen tapaan. Asiantuntijuudella. Tässä vielä siis vertailtavaksi 11. elokuuta 2012 otettu kuva Mumeloisen lonkista:

Otettu 11.8.2012

Ja sitten pyysin kuvat myös meidän murheenkryyneistämme, eli takapolvista. Oikeassa polvessa on rustottumaa, mutta kuulemma minimaalisesti. Eli sieltä on silloin liukastuessa irronnut pienenpieni rustonpala, joka ei ole vielä näkynyt silloin elokuussa otetuissa kuvissa. Merkkasin tuohon kuvaan missä kohtaa rustottumaa on. Einola-Koposen mukaan vamma on ollut luultavasti yliojennus-vamma nimenomaan noiden rustottumien sijainneista päätellen. Ja tästä syystä polvi on kuntoutunut hitaasti. Ja tästä syystä Luumu myös edelleen pomputtaa satunnaisesti oikeaa takajalkaansa. Oikea takapolvi tulee olemaan aina Luumun heikompi polvi, eikä sille asialle voi tehdä mitään. Tämä oli minulle todella vaikea pala niellä, mutta toisaalta taas nyt sain jonkun todistettavan syyn siihen, miksi meillä on ollut viimeistä paria kuukautta lukuunottamatta vammaa seurannut puoli vuotta yhtä vuoristorataa ja paikoitellen kummitusjunaakin. 

Otettu 21.3.2013

Rustottumaa on onneksi "minimaalisesti", eikä meidän tule rajoittaa elämäämme millään tavalla - päin vastoin. Liikuntaa lisätään nyt reilusti, kolmen vartin päivän pisin lenkki tulee olemaan meille lähihistoriaa, kun porhallamme - alkuun tietysti rauhallisesti - mutta jossain vaiheessa tuntienkin lenkkejä. Emme voi kävellä liikaa, ja (toko-)treenipäivinäkin kävellä voi ja pitääkin ihan tavalliseen tapaan. Ihan niinkuin matalan lonkankin kanssa, samalla tavalla hoidamme takapään kestävyyttä oikealla puolella erinomaista lihaskuntoa ylläpitämällä. Liikunnan on oltava tasaista, eli viikolla ei voi lepäillä laakereillaan ja viikonloppuna posottaa täysillä. Kuten aina, kovaa kävelypintaa tulisi välttää, ja mahdollisimman paljon metsässä monipuolisessa maastossa ja mielellään irti. Hyvistä verryttelyistä ennen rasitusta ja rasituksen jälkeen tulee pitää huoli - mikä on sekin meille jo tuttu juttu. Kesällä vesikävelyä ja uintia. Lisäksi meille suositeltiin mäkitreeniä, ja haluaisinkin saada kunnon mäkitreenin mahtumaan kalenteriimme ainakin kerran viikossa. Piikkiössä on Kehityksen kerhomajan pururadalla todella hyvä mäkinen reitti, ja siellä on pohjakin pehmeä! Ollaan loppuvuodesta Luumun kanssa molemmat niin rautaisessa kunnossa, että oksat pois! Luumu oli nytkin kyllä jo Einola-Koposen mielestä hyvässä lihaskunnossa, ei mikään lihapulla ;)

Fyssarimme Sofi piipahti myös Luumua katsomaan, ja hänen sympaattinen huolenpitonsa sai minut melkein tillahtamaan itkuun. Toinen lonkka on dee ja polvessakin on rustoa! Nämä huonot uutiset ottivat minut sinä päivänä ja vielä muutama päivä tutkimusten jälkeen niin kovasti valtaansa, etten ollenkaan osannut iloita siitä kaikesta mikä meillä on hyvin - (lähes) terveet silmät, terveet kyynärät ja ennen kaikkea: TERVE SELKÄ! Nyt asiaa reilummin makustelleena olen ihan tyytyväinen terveystutkimuksen tuloksiin. Olen onnellinen siitä, että se oli juuri minun koirani, joka liukastui kuistilla ja yliojensi polvensa niin että rustot vaan paukkuivat. Koska kun se on minun koirani, tiedän että se tulee saamaan parasta mahdollista hoitoa toivottavasti pitkän elämänsä varrella. Kun vielä opin itse elämään se suurennuslasi enemmän pöytälaatikossa kuin takataskussa, niin hyvin meillä menee. 

Otettu 11.8.2012

Oli kuitenkin pakko kaivaa polvikuvat myös elokuulta, ja ihan kuin tuossa ylhäällä olisi jo silloin ollut nähtävissä rustottumaa (vrt. terve polvi). Tiedä häntä. Häntä! Niin häntäkin tutkittiin. Siitä kaljusta otettiin raapenäyte, mutta ei löytynyt ylimääräisiä tallustelijoita sieltä. Katsotaan nyt meneekö ohi Megaderm-rasvahappokuurilla (meille määrättiin Omega Aidia, mutta se on maahantuojalta loppu), vai onko kenties jotain hormonaalista. Lääkäri ei puhunut hormoneista mitään, mutta sopisi kyllä hyvin kuvaukseen. Luumu on tosin itse hampaillaan jyrsinyt karvat pois, ja kaljuuntumista on hännän kummallakin puolella juuri siinä kohdassa, mihin se hampaillaan ylettyy. No, saa nähdä auttaako rasvahappokuuri, vai onko tämäkin päälakikaljun tapaan puolen vuoden taisto.

Ihan tokkurainen äijä menossa kuvauksista Barffikaupan kautta kotiin.

Nyt iloisempiin asioihin, eli auringonlaskun Vaarniemeen! Oltiin eilen iltalenkillä äitin, Japen ja Nallen kanssa ja satuttiin Kaarinaan Vaarniemeen juuri auringonlaskun aikaan. Katsokaa ja ihailkaa! (Tällä kertaa koirista tuli niin epäedustavia kuvia, että ihailtavaa on tosiaan vaan noissa auringonlaskuissa!)

Siis oikeasti - kenen tämä hirviö on?
Missä on kaunottareni? 

Kawelukset! 

Varokaa heikkoa jäätä!