Pakahdun

WWF:n Norppaliveä tai muuten norppauutisointia seuranneet ovat saaneet viihtyä Pullervon ja kumppaneiden seurassa. Kevätkauden kohokohtiin kuuluikin raaka taistelu lepokivestä -nimellä tituleerattu tapaus, jolloin katsojat joutuivat henkeään pidätellen todistamaan kahden norpan mahtumista samalle lepokivelle. Pullervo ei selvästikään halunnut lusikkaan. 

Vaikka emme yhtä lailla uhanalaisuuden rajoilla täällä henkikullistamme pitelekään, taistelu lepopaikasta on ollut, jos ei nyt raakaa, niin ainakin fyysistä. Mooi on saanut nyt viimeisinä kotonaoloaikoinaan erityisoikeuksia, mainittakoon niistä esimerkkinä vaikka sängyssä nukkuminen heti nukkumaan mentäessä. Luumu ymmärtää omaksi parhaakseen vissiin pitää etäisyyttä, mutta itse tykkään kyhnyttää peiton alla kylki kyljessä yhtä leveän kuin pitkän Mooiäidin kanssa. Jos meistä tosin olisi kuvattu WWF:n tai vaikka Suomen blogimedian toimesta jotain staffiliveä, katsojat olisivat päässeet todistamaan miten raavas täysikasvuinen ihmislajin edustaja luopuu omasta lepopaikastaan lähestulkoon taistelutta eli suoraan sanottuna tipahtaa sängystä lattialle, kun viimeisillään tiineenä oleva staffin ja ryhävalaan erikoinen risteytys ihan vain pikkuisen kääntää kylkeä ja samalla  a i v a n  jäätävän kokoista ruhoaan.

Mooi kasvaa ihan valtavaa vauhtia. Rehellisesti, ei tarvitse kuin kääntää katse hetkeksi pois ja taas takaisin, ja se on taas kasvanut. Olin loppuviikosta paljon poissa ja vielä maanantaina laivalla, joten kun riennoistani kotiin palasin, Moinän elopaino oli varmasti kaksinkertaistunut. Käydään huomenna vielä vaa'alla samalla kun haetaan viimeinen herpesrokotus, joten sitten näette miksi sängyssä pysyminen voi olla haastavaa ihan aikuiselle ihmisellekin, kun vieressä on jotain noin massiivista.

Kuvat on otettu meidän lähimetsästä
Mooin 4. syntymäpäivänä 15.5.,
rvp 31. (Sanotaanko se niin??)

Mooi kyllä edelleen lenkkeilee mielellään, vaikka meno onkin tasaisen rauhallista puksutusta. Olen edelleen pitänyt noita kumpaakin lähes päivittän tuossa lähimetsässä irti, joskin metsäreitti on niin lyhyt, että tohtiiko sitä oikein edes lenkiksi kutsua. Pellolla ollaan oltu harvemmin, kun olen vähän varonut kyitä (joita linnavuoren kupeessa on vapun tienoilla ihan älyttömästi), ja toisaalta helteetkin rajoittivat pidempiä lenkkejä. Mooi jaksaa siis oikein hyvin, ja vointikin on mitä mainioin. Ruoka maistuu vähän liikaakin, ja olen yrittänyt antaa mahdollisimman vähän kerrallaan, ettei se vatsanahka ihan oikeasti vaan repeä joku kerta. Mietinkin tuossa, että voikohan koirille tulla raskausarpia. Kun kohtalaisen timmi gasellimainen rakenne turpoaa käytännössä neljässä viikossa muistuttamaan rantapalloa tai jättiläiskokoista marsua, ei se voi olla kropalle kovin kevyt duuni.

Vaikka Mooi jaksaa hyvin, se ei ole kamalan ketterä enää. Enkä ihmettele! Tosin tämä urheilullisen lahjakkuuden yhtäkkinen menetys on tainnut tulla tulevalle äidille yllätyksenä, sillä niinpä vaan viime tekstini jälkeen ryhävalaskandidaatti sukelsi, ei sulokkaasti vaan lähinnä ähkien ja punnertaen, sohvan alle Luumun kaukotreeneistä jääneen namin perässä. Auts ja fak. Mä en voisi repiä sitä sieltä päästä ja etutassuista, kuten aina ennen kun se on hölmöyksissään jäänyt jumiin. Onneksi sohvamme saa näppärästi osiin, joten ei loppujen lopuksi ollut homma eikä mikään nostaa vaan se keskiosa siitä Mooikoiran päältä. Huh. 

Sohva on muutenkin aiheuttanut pian varsovalle Mooille päänvaivaa. Muutama päivä sitten se tavalliseen tapaansa suunnitteli hyppäävänsä sohvalle siitä vaan, suorilta jaloilta ilman vauhtia. Sohvamme ei edes ole kovin korkea, mutta niin vaan ei ponnistusvoima enää riittänyt järkälemäisen kropan siirtämiseen sohvalle, vaan kuului komea mätkähdys, kun Mooi kellahti siitä lattialle kyljelleen. Järkytyinhän toki itsekin, raskaana oleville kun ei juuri mitään tuollaista extreme-urheilua suositella. Mut järkytyksestä toettuani olihan se hauskaa. Niin sarjakuvamaisen lystikästä, et en pystynyt muuta kuin nauramaan ääneen. Me ollaan Kirputtimen kanssa laulettu Mooista aiemminkin koppakuoriaislaulua koska se örisee ja hieroo selkäänsä mattoon, mutta nyt se on todella lisänimensä ansainnut, raukka.

Mulla on kuitenkin edelleen sellainen olo, että Mooi on ihan autuaan tietämätön kaikesta siitä mitä nyt tapahtuu ja missä liemessä se kohta tuleekaan olemaan. Luumu käy nuuskimassa sen toosaa ja varmaan hiljaa mielessään kiroaa ja pelkää. Se tietää aina kaiken, se varmaan nytkin mielessään miettii että eihän meille vaan tule niistä yhtään, eihän. Mooi taas elää niin hetkessä ja harjoittaa semmoista omalaatuista mindfulnessiä, että kun se yhtenä iltana tikisti kakkaa poikkeuksellisen kauan ja ähisten, mun oli pakko käydä ojanpenkassa jälkikäteen tsekkaamassa, että eihän se vaan jättänyt yhtään pentua matkasta sinne. Se on kuitenkin niin hassu ja lapsekas otus, että ei siitä koskaan tiedä.

Ihania aikoja on nämä nyt. En ollut tajunnut, että pentujen liikkeitä voi jo tuntea, ja kun siihen tunnustelupuuhaan ryhdyin, en ole millään iltaisinkaan malttanut nukahtaa. Katsoin The Handmaid's Talen viimeisimmät saatavilla olevat jaksot parissa illassa, kun en malttanut siirtää kämmentä Mooin vatsan päältä ja siirtyä hammaspesulle. On siellä melskettä! Erityisesti nyt iltaisin lenkin jälkeen pieniä menojalkoja vipattaa, ja tällöin Mooinkin on selvästi vähän tukalampi olla. Ja vaikka se liikkeiden tunnustelu on samalla niin tuttua ja samaistuttavaa, siinä on myös jotain tosi taianomaista. En kyllä koskaan unohda sitä miten mulla oli kummatkin koirat sohvalla sylissä, Mooi sylimpänä kainalossa ja Luumu vatsan päällä. Mooi hengittää raskaasti, kun pennut melskaavat mun kämmentä ja ehkä Luumunkin kylkeä vasten. Meinaan ihan just pakahtua onnesta ja sydämistä ja rakkaudesta, kunnes Luumukin kohottaa katseensa meihin ja laskee leukansa siihen Mooin kuonon viereen. Katsellaan siinä toisiamme kaikki kolme. Ja mä pakahdun.

Mooin maailma

Elämme hyvin mielenkiintoisia aikoja täällä. Mooin massu senkun turpoaa, ja jos alunperin epäilin tuon olleen ollenkaan kantavana, on pentujen lukumäärää koskeva varovainen neljän tsibaleen veikkaukseni kallistunut ennemminkin sinne seiskan tai kasin puolelle. Mitään aiempaa vertauskohtaahan mulla ei ole, muuta kuin tietty omasta raskausvatsastani, ja siellä oli sentään onneksi vain yksi mukelo. Mooin pentusten arvioituun saapumisaikaan on vielä 2,5 viikkoa (äl-aa 17.6.), ja tuon ajan kun se vielä vatsaansa kasvattelee... huhhuh! Reippaasti on jaksanut meidän kanssa kuitenkin lenkkeillä. Valitsisi aina pidemmän reitin ja välillä laittaa kaikella valtavalla elopainollaan hanttiin, kun valitaan tylsä ok-taloaluereitti metsä- tai peltoilottelun sijaan. Mooi lähtisi meidän pihasta aina mieluummin vasemmalle kuin oikealle, koska siellä on vissiinkin paremmat tsäänssit irtioloon.

Kuvat ovat toukokuun alusta, kun Mooi oli jo varmaan noin kolmannella viikolla.

Ruoasta tuo ei ole missään vaiheessa kieltäytynyt, ja nyt vissiinkin raskaudenaikaiset mieliteot vievät voiton siitä vähäisestäkin kainoudesta ruoan (varastamisen) suhteen. Eipä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen yllättänyt Ritvan pavlovaa tai britakakkua nuolemasta suoraan pöydältä. Vatsa alkaa kuitenkin olla sen verran suuri ja ilmeisen raskas kannatella, että mistään sen merkillisemmistä akrobatioista äitikoira ei enää haaveile. Jäipä tuo kerran vatsastaan kiinni sohvan reunaan, ja pakkohan se oli toinen ylös auttaa. Raukka räpiköi siinä kuin hylätty merinorsun poikanen. Tajusi sentään olla säntäämättä päistikkaa sohvan alle Kirputtimelta pudonneen cashew-pähkinän perässä. Jos se on hoikkinakin aikoinaan jäänyt sinne jumiin, nyt olisi massukkaeläimen pinteestä pelastamiseksi tarvittu varmaan vähintään kolme raavasta miestä sohvaa nostamaan.

Jepjep. Semmoista meille. Kipittävät kummatkin näillä helteillä ensitöikseen tuohon terassille käristämään vatsanahkoja. Olen pitänyt niitä nyt aika huoletta kaikkialla muuallakin nyt irti, kun Mooi on sen verran hitaampi ja kömpelömpi, ei niillä tule mitään sellaista juoksukilpailun aiheuttamaan kränää tai loukkaantumisriskejäkään. Tosin Luumu nyt onnistuu ihan yksinäänkin aiheuttamaan mulle tukoittain harmaita hiuksia lähestulkoon syöksymällä kalliolta alas jonkun olemattoman metsäneläimen perässä. On taas ärkele kaikunut Vanhalinnassa, mutta sillä tuo nyt onneksi viimeistään tokenee hulluudenpuuskistaan. Mooi taas on rentouttavampaa metsälenkkiseuraa, ja erityisesti nyt kun se tukalan olonsa vuoksi harkitsee selvästi kaksi kertaa jopa jäniksen perään lähtemistä. Ja harkinnan päätteeksi vielä päättää olla ryhtymättä moiseen projektiin. Viksu likka, enpä olisi ihan heti siitä uskonut.

Ajattelin tosiaan kirjoittaa napakan tekstin Mooin luonteenpiirteistä ja hassuista ominaisuuksista, ja näinpä olen taas jaaritellut kolme kappaletta höpöhöpöä. Ryhdistäydyn än-yy-tee-NYT.

Millainen Mooi on? Kaikki koirat ja sanoisin että erityisesti staffit ovat aikamoisia persoonia. Mooi tekee lähtemättömän ja unohtumattoman vaikutuksen läsnäolollaan. Se nauttii huomiosta niin perin juurin ja muistaa hyvin sille huomiotaan lahjoittaneet ihmiset. Erehdypä katsomaan sitä silmiin, rapsuttelemaan sitä hetki tai lähde mukaan sen örinäorkesteriin - se nousee kaikesta saamastaan rakkaudesta niin uskomattomiin svääreihin, etten ihan todella ole koskaan tavannut samanmoista persoonaa.

Mooi nauttii fyysisestä läheisyydestä erittäin paljon. Se tulee kainaloon ja haluaa asetella päänsä usein mahdollisimman lähelle ihmisensä päätä, kaulaa tai niskaa. Sillä on hassu tapa tunkea kaikkine 15 + + kiloineen ihan naaman päälle, jos vaan mahdollista. Kamalan hauskaahan se on siihen asti kun happi loppuu. Erityisen mukavaa Mooin kanssa on katsella vaikkapa leffaa viileänä talvi-iltana, kun se lämmittää iho ihoa vasten niin ihanasti. Se haluaa monesti tulla myös peiton tai viltin alle ja löytää ihmisen kehosta omaan ruumiinrakenteeseensa sopivat mutkat. Mooi menee meillä illalla omaan petiinsä nukkumaan, mutta saman tien vaan kun yleinen tietoisuudentaso laskee, se kömpii meidän sänkyyn ja survoo tiensä vällyjen alle pötköttelemään. Siinä missä Luumu kuopsuttaa tassulla pyytäen ihmistä nostamaan sen verran peittoaan, että possutin pääsee peiton alle, Mooi ei mitään pyytele vaan senkun jyrää vaan.

Mä en tajuu miks nää pinup-tyyppiset kuvat ei vaan toimi Mooilla :D

Vaikka Mooi on hurrrjan ihmisrakas ja läheisyydenkaipuinen otus, se ei kuitenkaan jännä kyllä ole ihan samanlainen perseherhiläinen kuin Luumu. Jos teen vaikka ruokaa, Mooi pötköttelee usein olkkarin puolella sohvalla, kun Luumun pitää aina saada olla samassa huoneessa mun kanssa. Myös hihnalenkillä Mooi on enemmän sellainen oman tiensä kulkija. Se menee virtaviivaisesti hihna pitkällä suoraan eteenpäin, kun taas Luumu jää monessakin käänteessä kysymään multa katseellaan mitä ikinä, suuntaa, saisko palkkaa, voidaanko tehdä jotain, anna joku käsky.

Mooia on kovin vaivatonta pitää irti. Se on kuitenkin riistaviettisempi kuin esimerkiksi Luumu. Se haistelee kovasti jänisten ym. hajuja, ja uppoutuu myös sitä kautta helposti enemmän omaan kuplaansa. Pyytelenkin sitä aika aktiivisesti luokse silloin kun huomaan, että ihania hajuja on paljon. Ollaan myös tehty juokseviin rusakoihin liittyen kovasti mielentilatreeniä, mikä ei ihan ole kantanut vielä tarpeeksi hedelmää. Rrrrakastan sitä että koira on ihan tappiinsa saalisvietikäs yksilö, koska ominaisuus on harrastuksissa niin hyvin hyödynnettävissä. Tykkään kuitenkin myös siitä, että koira ei mene niin sanotusti tiloihin pakenevan saaliseläimen nähdessään, ja tämän kanssa meillä on vielä Mooin kanssa puuhaa. Mielentilatunnelin päässä välkkyy ihana valo erityisesti nyt kun Mooi taitaa itsekin tajuta omien fyysisten rajoitteidensa todellisuuden. Kunpa tästä harkitsevaisuudesta jäisi jotain myös pentujen jälkeiseen elämään.

Mut joo, riistan näkemistä lukuun ottamatta Mooi on ihana kumppani metsä- ja peltolenkeille. Se nauttii vapaana ulkoilusta suunnattomasti, mutta sillä ei mene asiasta kuppi nurin ihan samalla tavalla kuin Luumulla. En voisi koskaan kuvitella että Mooi vetäisi mitään sata lasissa -hepuleita perse maata viistäen ihan vaan koska voi (kuten Luumu). Vaikka se laukkaakin johonkin, sen eteneminen on jotenkin seesteistä ja hallittua, ei sillee villiä kuin Luumun, joka on innostuessaan kuin luonnonvoima. Yhtä kaunis, jännittävä kuin tuhoavakin samaa aikaa. Mooi on nopea, reaktiivinen, helposti innostuva ja vilkas, mutta samalla sillä on joku järki siinä hommassa koko ajan, mikä se homma sit kulloinkin on. Tämä tuntuu vaikealta selittää ihmisille, jotka näkevät meidän koirat vaikka meillä kotona pelkästään. Koska meillä kotona nuo ovat ihan päinvastaisia. Mooi on meillä kotona se hönö hassuuttaja, jonka touhuissa ei tunnu hyvällä tahdollakaan olevan mitään järkeä, ja Luumu on se joka kaikessa vanhemman ylevyydessään hiljaa paheksuu pikkusiskonsa touhuja.

Mooi on myös mitä parhainta juoksulenkkiseuraa. Jos lähden juoksemaan, en tosiaankaan jaksa pysähtyä mihinkään hajuille, ja haluan että koira menee mahdollisimman vaivattomasti siinä edessä suorittaen omaa juoksuaan. Mooi on just tällainen. Se etenee virtaviivaisesti nokka kohti menosuuntaa, ja se hoitaa vessa-asiansakin mahdollisimman vaivattomasti ja nopeasti. Vielä kun käytiin enemmän yhdessä juoksemassa, päästiin jo sellaiseen vaiheeseen, että mun ei tarvinnut edes risteyksissä oikeastaan puuttua sen menoon, vaan pystyin omalla kehollani ohjaamaan Mooia kääntymään oikeaan suuntaan. Non-Stopin juoksukamat niin ihmiselle kuin koiralle ovat muuten ihan lyömättömät! Ainut oikeastaan missä mulla on Mooin kanssa lenkillä mennyt hermo, on muiden koirien ohittaminen satunnaisesti.

Kuvaa tässä nyt sit kukkasia.

Se onkin pidempi juttu se, ja edistystä siinäkin nähtävissä on toki. Ei meillä kummankaan koiran kanssa ohitukset ole sataprosenttisesti mitään pikkukakkoskamaa, enkä koskaan oikein tiedä että mikä koira se on tai mikä tilanne se on, joka sen painavan vastalauseen näissä saa aikaan. Ja vakio on se, että vain toinen huutaa. Jos se on Mooi, niin Luumu relaa ja ohittaa kuin mallioppilas konsanaan, ja sama päinvastoin. Naurettavinta just Mooin ohitushaasteissa on se sen mä hakkaan sun faijas -tyyppinen rehentely. Itse olen nämäkin kaikki ressitilanteet varmasti tietämättäni aiheuttanut, ja nyt kun olen viimeisen vuoden aikana rentoutunut itsekin silmin nähden, ollaan jo paljon paremmassa paikassa kuin koskaan ennen kummankin koiran kanssa. Ollaan myös jonkin verran saatu noita irtokoiria niskaan ja iholle (Mooi myös ihan konkreettisesti poskeen kiinni), joten kaikkea syytä en sentään minäkään voi tästä ottaa.

Näitä satunnaisia ohitushaasteita lukuun ottamatta Mooi on muiden koirien kanssa ihan velho. Se on niin varma ja sinut itsensä kanssa, että voin huoletta ottaa sen irti minne vaan kavereiden koirien kanssa. Se on ollut haastavissa tilanteissa muun muassa ihan vieraalla mökillä, jossa on ollut niin narttuja kuin uroksia kaikki irti. Se on ollut erirotuisten pentukoirien kanssa, ja se on luotettava kuin peruskallio. Se ei myöskään ole semmoinen yltiösosiaalinen riekkuja (kuten Luumu), joten muillakaan omaa tilaansa vaalivilla koirilla ei mene sen kanssa hermo.

Mooi on myös ihan täydellinen harrastuskoira, mikä on suuri syy siihen miksi se on just mulle niin täydellinen koira. Se keskittyy aina käsillä olevaan hommaan täysillä, ja silti se osaa ottaa rennosti. Se on helppo nostaa lelulla, ja se juoksee kovaa ja räjähtävästi. Silti se on äärimäisen hyvin motivoitavissa myös ruoalla, ja sille kelpaa tylsempiin hommiin ihan pelkkä kuivanappulakin. Näiden reilun kahden vuoden aikana sille on rakentunut mukavasti myös toistokestävyyttä - eli sen kanssa voi hinkata vaikka niitä perusasennon millejä äkkiä vaikka 50 toistoa putkeen ilman että sen mielenkiinto loppuisi tai se alkaisi tarjota väliin jotain muuta. Muistan ihmetelleeni silloin pari vuotta sitten, että miten se voi vaikka kahden hyvin palkatun istumisen jälkeen tarjota samalla käskyllä maahanmenoa. Että mitä ihmettä silloin kolmannella toistolla oikein tapahtuu, kun se äsken vahvistettu toiminto ei enää juolahdakaan neidon mieleen. Vuosien aikana Mooikin on tottunut siihen, että mä saatan ihan oikeasti pyytää vaikka kymmenen istu putkeen, heh. Toki panostan myös koiran oma-aloitteisuuteen ja pyrin erityisesti uudet asiat sheippaamaan, mutta aikansa ja paikkansa kaikella.

Mooilla on valtavan hyvät hermot harrastamiseen. Toki mikä tahansa kotikoirakin hyötyy hyvistä hermoista - elämä on vaan tervepäiselle koiralle (ja sen omistajalle) paljon rennompaa ja helpompaa. Mutta erityisesti tokon harrastamisessa hyvät hermot ovat paljon väärti. Tykkään venytellä ja paukutella koiran osaamisen ja pystymisen rajoja ja haastaa sitä treenaamalla helppoja juttuja haastavissa paikoissa ja tilanteissa. Tykkään siitä että voin ottaa kumman vain koiran vaikka Myllyn kauppakeskukseen ja tehdä niiden kanssa siellä ruuhkassa vaikka paikallaoloa. Tykkään siitä, että vilkas koira kykenee sulkemaan ympäristön pois ja keskittymään olennaiseen. Tietenkään tämä ei tule automaattisesti, eikä se ole mikään geneettisesti ennaltamääritelty ominaisuus - mutta hyvähermoisen koiran kanssa tähän tavoitteeseen pääseminen on paljon, paljon helpompaa. Vaikka Luumullakin on hermot ehdottomasti ihan kymppiplus-luokkaa, sen kanssa ympäristön poissulkeminen on ollut kuitenkin paljon suuremman duunin takana.

Sen lisäksi että Mooi on henkisiltä ominaisuuksiltaan mainio, se on myös valtavan terve otus. Näiden lähes kahden ja puolen vuoden aikana, kun se on meillä asunut, se on käynyt eläinlääkärillä ainoastaan virallisissa terveystutkimuksissa, rokotuksilla ja tähän tiinehtymiseen liittyvissä asioissa (proget, herpesrokotteet, ultra). Sillä ei ole ollut mitään hämäriä ontumia tai tulehduksia. Tassuhaavoja olen tosin joutunut muutaman hoitamaan, kun joskus on kulunut joku antura tai kynsivalli lenkin jäljiltä vereslihalle. Mooilla on myös tosi helppohoitoiset kynnet, sillä ne kuluvat usein siinä määrin, ettei niitä joudu leikkaamaan muuta kuin jos ollaan vallan lenkkeilty pehmeillä alustoilla (metsät, pellot, lumihanget). Mulla on Mooin kanssa kovin huoleton olo, ja sen jälkeen kun Luumua on saanut kiikuttaa eläinlääkärillä enemmän tai vähemmän koko sen elämän (pidempiä hyviä jaksoja lukuun ottamatta, kuten nyt, kopkop), tuntuu että tämmöistä sen koiranomistamisen kuuluisi ollakin. Käydään tosiaan vaan niillä rokotuksilla ja hankkimassa satunnaiset punkkihäädöt jne. Ei jatkuvasti tarvi arpoa miksi se keventää sitä ja tota jalkaa tai onkohan sillä nyt selkä kipeä tai mitä ikinä.

Mooin täydellisyyttä hipova rakenne pitää sen toivottavasti pitkään erinomaisessa fyysisessä kunnossa, ja luustonsa lisäksi tätä edesauttaa myös sen pehmeäntyyppinen lihaskudos. Tätä ei siis ole mitenkään eläinlääketieteellisesti tutkittu, mutta koirien lihastyyppi voi vaihdella hyvinkin jähmeästä ja joustamattomasta pehmeään ja joustavaan. Luumu on tämmöistä jähmeämpää tyyppiä, mikä tarkoittaa sitä että se kudos repeää helpommin repäisevissä liikkeissä, ja se on alttiimpi pehmytkudosvaurioille saadessaan tällejä. Pehmeä lihas joustaa paremmin, ja pehmeäntyyppinen koira välttyy myös kenties helpommin lihasrevähdyksiltä. Sue me, mut mulla ei ole tähän nyt mitään lähdettä, kunhan olen asiasta rupatellut ortopedin ja parin fysioterapeutin kanssa.

Perhosia

Ja mitä siihen suureen persoonaan tulee, Mooilla on kaikenlaisia hassuja tapoja. Se nukkuu usein etutassut kuonon edessä kuin pieni soma orava. Se on meillä se joka suolestaa kaikki pehmolelut ja pureskelee kaikki lojumaan jätetyt puuesineet. Kirputtimella ei ole varmaan yhtään puista palapeliä, jonka jotain palaa Mooi ei olisi maistellut. Myös yksi puinen soittorasia on kohdannut loppunsa Rituliinan käsittelyssä. Mooi tykkää kamalasti möyriä ojissa, ja se menee niihin usein naama edellä. Luumukin tykkää plutrata veden kanssa, mutta sille ei koskaan tulisi mieli laittaa naamaa kuono edellä sinne. Mooi taas välttelee uimista siten, että jalat ei ottaisi pohjaan. Mut myyräillä siellä voi niin paljon kuin sielu vaan sietää. Mooi on hurjan hyvä ottamaan nameja ilmasta kiinni. Meillä ei kotona heitellä enää mitään ruokaa mihinkään. Mooi nimittäin havaitsee vaikkapa huoneen läpi lentävän irtokarkin syvästä unesta, silmäluomien läpi se huomaa lentävän ruoan. Ruoka on muutenkin Mooille kamalan tärkeää. Se syö nopeasti ja jos ei pidetä huolta, se syö nopeasti myös Luumun ruoat. Mooi joutuikin alkuaikoinaan tekemään vähän semmoista treeniä, että heitin broilerin siiven ja vasta nimellä sai ottaa. Jos mä sanoin että Luumu, ja siipi lentää lattialle, sen saa ottaa vain Luumu. Jännä kyllä ruoka on Mooille niin tärkeä asia, että se ottaa myös nämä ruokaan liittyvät oppimansa asiat hyvin tosissaan. Se ei edelleenkään mene broilerinsiivelle, jos olen sen Luumulle määrännyt. Mitään ongelmaa sillä ei tosin edelleenkään ole siinä, etteikö Luumun ruokaa voisi mennä syömään sen kiposta, jos Luumu hitailee.

Luonnossa on kyllä kaikenlaisia värejä. 

Mooikin tuli ihmettelemään.

Alussa kirjoitinkin, että Mooi tykkää viettää aikaa naaman läheisyydessä. Se on myös uskomattoman peräänantamaton läheisyydenkaipuussaan. Kun se tulee iholle, se tosiaan tulee iholle eikä mitään kysele. Jos sanotaan, että staffeilla ei ole minkäänlaista henkilökohtaisen tilan kunnioitusta, Mooin henkilökohtaisen tilan kunnioituksen puute ei mahdu mihinkään asteikolle edes. Se tunkee lähelle kuin mikäkin sumopainija ja osaa todella hyödyntää matalaa painopistettään. Jos jostain syystä sitä yrittääkin vaikka siirtää tai työntää poispäin, se heittäytyy ihan veteläksi kuin pahimpaa uhmaikäänsä läpikäyvä taapero.

Hassu otus se on, Mooi. On alusta asti tykännyt osallistua Kirputtimen hoitamiseen (joka oli muuten alle kolmen kuukauden ikäinen silloin kun Mooi muutti meille). Tulee aina mun kanssa yläkertaan nukuttamaan sitä (ja muistaa ärsyttävästi myös samalla ilmoittaa, jos en muistanut vielä antaa iltaluita). Kakka on ollut myös erityisen mielenkiintoinen aspekti nannydogin näkökulmasta, ja muistankin erään, nyt jo naurua aiheuttavan vaippaepisodin, kun satuin tietty itse olemaan kyläreissulla ja iskä palasi kotiin ihailemaan pisin sänkyä ja makuuhuoneen valkoista karvalankamattoa levitettyä sinappikakkaa. Eipä ollut vaikeaa arvata kumpi tämän taideteoksen takana oli, kun toisella oli kuono ihan keltainen. Joo, se ei ollut Luumu.

Viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisempänä mainitsen kaksi Mooin erikoisalaa. Toinen on ääntely. Odotan koska tahansa, että NRJ-radiokanava ottaa meihin yhteyttä nauhoittaakseen Mooin örinää heidän mysteeriäänekseen. Se ei kuulosta koiralta, se ei kuulosta edes eläimeltä. Ja mitä enemmän siihen kannustaa, sitä kovemmaksi se ääni kohoaa. Lähinnä se liittyy siis sellaiseen huomionkerjäämiseen ja huomiosta nauttimiseen. Tää tietty kovaääninen jumalaton metakka siis. Mut sit on ne kaikki muut äänet. Niitä saa kuulla hermojaraastavissa odotustilanteissa, kuten eläinlääkärin vastaanotolla tai juoksulenkille valmistauduttaessa. Mooi onnistuu myös kiristelemään mun hermojani odotellessaan häkissä omaa vuoroaan treenikentälle, ja siinä missä Luumu on erittäin hiljainen staffi, koira, eläin, Mooi todellakin ilmoittaa epämääräisellä kitinällä kaikesta elämäänsä liittyvästä epämukavuudesta (ruoka myöhässä tai kokonaan unohtunut, pissahätä, mennäänkö johonkin, mitä tapahtuu, nami mennyt kirjahyllyn alle tai nami on ehkä mennyt kirjahyllyn alle, lelu on saavuttamattomassa paikassa to name but a few).

Toinen näistä ihan Mooin tavaramerkkihassutuksista on nuoleminen. Me ollaankin naurettu, että ne pennut on varmaan jatkuvasti ihan tiptop putipuhtaiksi nuoltuja. Jos vaan meinaan jossain on paljasta ihoa, Mooi on siellä kerkiäväisen kielensä kanssa nuolemassa. Suihkunraikkaat varpaat, vastavoidellut sääret. Kirppukin tietää antaa tahmeat kätensä Mooille putsattaviksi, ja jos ei ole paljasta ihoa, Mooille kelpaa myös satunnaisesti housunlahje tai sohvan verhoilukangaskin. Tai auta armias, jos sen päästää nuolemaan naamaa. Siitä ei todellakaan tule loppua, ja tähän rituaaliin yhdistyy kaikki edellä mainitsemani sumopainimaiset otteet, matalan painopisteen hyödyntäminen ja toisen henkilökohtaisen tilan täydellinen epäkunnioitus.

Hassu sä oot, mä usein Mooille sanonkin, koska sellainen se on. Meille ei ole nyt pentua tulossa, koska mulla ei olisi sille sen ansaitsemaa aikaa. Luumu on vielä aktiivisessa harrastusiässä ja mulla on sen varalle sittenkin jokunen tavoite vielä mietittynä. Mooin kanssa tokon harrastaminen on melko alkutaipaleella, ja olisi suoranainen hulluuden päähänpisto ottaa tähän nyt kolmatta koiraa - etenkin kun huomaan nauttivani entistä enemmän ajan viettämisestä näiden kanssa välillä ihan yksitellen kahdestaan. Olen kuitenkin ihan äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä Tarun huolella suunnittelema yhdistelmä toteutuu, sillä se tarkoittaa sitä että mulla saattaa joskus tulevaisuudessa olla mahdollisuus ottaa vaikkapa Mooin lapsenlapsi. On todella kutkuttavaa nähdä mitä kaikkea sieltä reilun parin viikon päästä syntyy ja ennen kaikkea mitä niistä sitten ajan kanssa kehittyy. Uskon ihan vilpittömästi, että mistä nämä pennut ikinä kodin saavatkaan, niiden omistajilla tulee olemaan erittäin riemukas ja toisaalta rento taival Mooikoiran lapsenomistajina edessä.

Utopia

Utopia = muinaiskreikan kieltävä etuliite u- sekä topos 'paikka', 
sananmukaisesti siis "paikka jota ei ole", 
tarkoittaa jonkinlaista tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa (Wikipedia).
Utopia = mahdoton haavekuvitelma, haaveellinen suunnitelma (Kielitoimiston sanakirja).

Äitin pieni pillipiipari

Päästiin kolme-neljä vuotta sitten Luumun kanssa niin ihanteelliseen kehitysvaiheeseen, että sen kanssa pystyi viettämään rennosti aikaa meidän pihalla tarvitsematta joka hetki kytätä mitä se puuhaa. Voi niitä pitkiä aamupäiviä piknikviltin päällä, rennonletkeitä aamiaisia, kahvintuoksuisia romaaninlukusessioita keskellä aurinkoista päivää. Isohkoa tonttiamme ei siis ole aidattu, vaikka siitä olen monesti haaveillutkin. En sitä varten, että Luumu lähtisi jonnekin, vaan siksi ettei myöskään meidän pihalle tule ketään vieraita irtokoiria (ei ole yks tai kaks, joita olen tuosta hätistänyt). Mutta koska Luumun kanssa on olleet pihallaolot kovin huolettomia, aidanrakennuksen vaiva on tuntunut hyötyään suuremmalta prokkikselta.

Rennonletkeyttä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kun vielä 2015 kesällä muistan kasvatelleeni Kirputinta vatsassa ja nauttineeni just niistä pitkistä aamiaisista ulkona Luumun kanssa, seuraava kesä menikin Mooin perään katsellessa. Yllättävän hyvin sekin on pysynyt tontilla, mutta kun se oli silloin ekana kesänä niin kamalan nuori ja utelias. Totta kai siis oli, mutta muistan miettineeni että ei vitsi. Meni neljä vuotta siihen kun sain Luumun rentoutumaan pihalla siinä määrin että se voi maata paikoillaan ja nauttia elämästä - ja sit tulee uusi koira jonka kanssa alkaa sama projekti alusta. Ei se Mooikaan tuossa pihalla sen kummempia puuhannut, mutta maate käyminen kesti tuhottoman kauan aikaa, ja itse ei pysty ihan satasella rötväämään, jos pitää puolikas silmä pitää koko ajan kaikkialla tättähääräävässä nelijalkaisessa.

Jonkun puskan raunoilla.

Arvaatte varmaan. Kun Mooi jo sentään seuraavana kesänä rauhoittui silmin nähden, ja meillä oli uudenuutukainen terassikin kaikesta tästä kesästä nauttimiseen - liikkeelle lähti taapero. No totta kai se lähti. Kun se tajusi, että nimenomaan tielle ei saa mennä, sinnehän se just halusi mennä. Koirat lekottelee siellä ylellisellä terdellä ihan ryijyinä, ja meikäläinen juoksee (no okei kyyristelee) pahimmanlaatuisen pakenijan perässä. Ainoastaan päiväuniaika ja satunnaiset hellekelin lutraushetket puhallettavine uima-altaineen toivat tähän kauan kaivattua paussia.

Ni kolme vuotta siihen loppujen lopuksi meni, että kaikki kolme pystyy pitämään pihalla samaan aikaan irti ja samalla myös nauttimaan itse edes jonkun satunnaisen sekunnin mielenrauhaa muistuttavasta tilasta. Havahduin tähän kun yhtenä viikonloppuaamuna iskä karsi omenapuita, possuttimet silppusivat omenapuun- ja minkälie vaahteranoksia tahoillaan, Kirputin työnteli vuoroin kottikärryään, vuoroin polkumopoaan mäkeä edestakaisin ja itse nuorensin marjapensaita (lue: revin kokonaisia hapertuneita pensaita maasta juurineen). Ihanaa, täydellisen idyllistä, jopa pikkuisen... utopistista. Tiellä kulki jos jonkinmoista ajopeliä ja koiraa ulkoiluttajineen, mut kaikki lapset tietää missä koti. Oikeesti mä en saanut itse oikein mitään aikaiseksi, kun jatkuvasti huokailin tämän kesäidyllin perään. Sit kun mä olin olevinaan saanut sen yhden puskan remmottua sieltä maasta, kävin sisältä hakemassa kameran ja ikuistin tän kaiken. Koska mistä sitä loppujen lopuksi tietää kauan tämä taas kestää. Mut aijumaleissön mä aion nauttia tästä tänä kesänä.

Omg, mä yleensä aina muistan suoristaa horisontin!

Loppukaneettina mainittakoon, että Luumu tekee edelleen töitä sen eteen, että pystyisi olemaan pihalla samaan aikaan A) kottikärryn kanssa silloin kun se liikkuu, koska rengas B) haravan, kuokan, lapion tai lumikolan kanssa, silloin kun ne on ihmisen kädessä. Ja yllättävää kyllä, Mooikin on saanut sisällepassitukset nyt viime aikoina silloin kun A) Kirputin haluaa pelata sitä pallopeliä, jossa karvainen "tennispallo" lentää semmoiseen tarramailaan B) Kirputin haluaa heitellä samaa karvapalloa trampoliinin sisällä. Oli muuten aika hilkulla, ettei meidän upouuden ja ihka ensimmäisen trampan turvaverkko ollut täynnä semmoisia Rituliinan mentäviä aukkoja. Hän yritti päästä palloon käsiksi jopa pohjan kautta. Apua. Meinasi tulla pikkuinen tappajahaiefekti.

Vielä loppukaneetin peeässänä mainittakoon että kelleen ei varmaan ole jäänyt pimennykseen se, että meidän Bergenin-matka oli kuin olikin hedelmällinen, ja Mooille odotetaan pentuja syntyväksi ennen juhannusta! Huippujuttu. Mooi vietti myös nelivuotissyntymäpäiviään tällä viikolla, ja aionkin pyhittää seuraavan postin pelkästään tälle kaikelle. Sillä välin voit käydä lukemassa upean Mooin aivan huippukasvattajan Tarun tilannepäivityksen täältä. 

No totta kai tarvii oksasakset olla!

Huhhuh ku oli rankat pihahommat!