WWF:n Norppaliveä tai muuten norppauutisointia seuranneet ovat saaneet viihtyä Pullervon ja kumppaneiden seurassa. Kevätkauden kohokohtiin kuuluikin raaka taistelu lepokivestä -nimellä tituleerattu tapaus, jolloin katsojat joutuivat henkeään pidätellen todistamaan kahden norpan mahtumista samalle lepokivelle. Pullervo ei selvästikään halunnut lusikkaan.
Vaikka emme yhtä lailla uhanalaisuuden rajoilla täällä henkikullistamme pitelekään, taistelu lepopaikasta on ollut, jos ei nyt raakaa, niin ainakin fyysistä. Mooi on saanut nyt viimeisinä kotonaoloaikoinaan erityisoikeuksia, mainittakoon niistä esimerkkinä vaikka sängyssä nukkuminen heti nukkumaan mentäessä. Luumu ymmärtää omaksi parhaakseen vissiin pitää etäisyyttä, mutta itse tykkään kyhnyttää peiton alla kylki kyljessä yhtä leveän kuin pitkän Mooiäidin kanssa. Jos meistä tosin olisi kuvattu WWF:n tai vaikka Suomen blogimedian toimesta jotain staffiliveä, katsojat olisivat päässeet todistamaan miten raavas täysikasvuinen ihmislajin edustaja luopuu omasta lepopaikastaan lähestulkoon taistelutta eli suoraan sanottuna tipahtaa sängystä lattialle, kun viimeisillään tiineenä oleva staffin ja ryhävalaan erikoinen risteytys ihan vain pikkuisen kääntää kylkeä ja samalla a i v a n jäätävän kokoista ruhoaan.
Mooi kasvaa ihan valtavaa vauhtia. Rehellisesti, ei tarvitse kuin kääntää katse hetkeksi pois ja taas takaisin, ja se on taas kasvanut. Olin loppuviikosta paljon poissa ja vielä maanantaina laivalla, joten kun riennoistani kotiin palasin, Moinän elopaino oli varmasti kaksinkertaistunut. Käydään huomenna vielä vaa'alla samalla kun haetaan viimeinen herpesrokotus, joten sitten näette miksi sängyssä pysyminen voi olla haastavaa ihan aikuiselle ihmisellekin, kun vieressä on jotain noin massiivista.
 |
| Kuvat on otettu meidän lähimetsästä Mooin 4. syntymäpäivänä 15.5., rvp 31. (Sanotaanko se niin??) |
Mooi kyllä edelleen lenkkeilee mielellään, vaikka meno onkin tasaisen rauhallista puksutusta. Olen edelleen pitänyt noita kumpaakin lähes päivittän tuossa lähimetsässä irti, joskin metsäreitti on niin lyhyt, että tohtiiko sitä oikein edes lenkiksi kutsua. Pellolla ollaan oltu harvemmin, kun olen vähän varonut kyitä (joita linnavuoren kupeessa on vapun tienoilla ihan älyttömästi), ja toisaalta helteetkin rajoittivat pidempiä lenkkejä. Mooi jaksaa siis oikein hyvin, ja vointikin on mitä mainioin. Ruoka maistuu vähän liikaakin, ja olen yrittänyt antaa mahdollisimman vähän kerrallaan, ettei se vatsanahka ihan oikeasti vaan repeä joku kerta. Mietinkin tuossa, että voikohan koirille tulla raskausarpia. Kun kohtalaisen timmi gasellimainen rakenne turpoaa käytännössä neljässä viikossa muistuttamaan rantapalloa tai jättiläiskokoista marsua, ei se voi olla kropalle kovin kevyt duuni.
Vaikka Mooi jaksaa hyvin, se ei ole kamalan ketterä enää. Enkä ihmettele! Tosin tämä urheilullisen lahjakkuuden yhtäkkinen menetys on tainnut tulla tulevalle äidille yllätyksenä, sillä niinpä vaan viime tekstini jälkeen ryhävalaskandidaatti sukelsi, ei sulokkaasti vaan lähinnä ähkien ja punnertaen, sohvan alle Luumun kaukotreeneistä jääneen namin perässä. Auts ja fak. Mä en voisi repiä sitä sieltä päästä ja etutassuista, kuten aina ennen kun se on hölmöyksissään jäänyt jumiin. Onneksi sohvamme saa näppärästi osiin, joten ei loppujen lopuksi ollut homma eikä mikään nostaa vaan se keskiosa siitä Mooikoiran päältä. Huh.
Sohva on muutenkin aiheuttanut pian varsovalle Mooille päänvaivaa. Muutama päivä sitten se tavalliseen tapaansa suunnitteli hyppäävänsä sohvalle siitä vaan, suorilta jaloilta ilman vauhtia. Sohvamme ei edes ole kovin korkea, mutta niin vaan ei ponnistusvoima enää riittänyt järkälemäisen kropan siirtämiseen sohvalle, vaan kuului komea mätkähdys, kun Mooi kellahti siitä lattialle kyljelleen. Järkytyinhän toki itsekin, raskaana oleville kun ei juuri mitään tuollaista extreme-urheilua suositella. Mut järkytyksestä toettuani olihan se hauskaa. Niin sarjakuvamaisen lystikästä, et en pystynyt muuta kuin nauramaan ääneen. Me ollaan Kirputtimen kanssa laulettu Mooista aiemminkin koppakuoriaislaulua koska se örisee ja hieroo selkäänsä mattoon, mutta nyt se on todella lisänimensä ansainnut, raukka.
Mulla on kuitenkin edelleen sellainen olo, että Mooi on ihan autuaan tietämätön kaikesta siitä mitä nyt tapahtuu ja missä liemessä se kohta tuleekaan olemaan. Luumu käy nuuskimassa sen toosaa ja varmaan hiljaa mielessään kiroaa ja pelkää. Se tietää aina kaiken, se varmaan nytkin mielessään miettii että eihän meille vaan tule niistä yhtään, eihän. Mooi taas elää niin hetkessä ja harjoittaa semmoista omalaatuista mindfulnessiä, että kun se yhtenä iltana tikisti kakkaa poikkeuksellisen kauan ja ähisten, mun oli pakko käydä ojanpenkassa jälkikäteen tsekkaamassa, että eihän se vaan jättänyt yhtään pentua matkasta sinne. Se on kuitenkin niin hassu ja lapsekas otus, että ei siitä koskaan tiedä.
Ihania aikoja on nämä nyt. En ollut tajunnut, että pentujen liikkeitä voi jo tuntea, ja kun siihen tunnustelupuuhaan ryhdyin, en ole millään iltaisinkaan malttanut nukahtaa. Katsoin The Handmaid's Talen viimeisimmät saatavilla olevat jaksot parissa illassa, kun en malttanut siirtää kämmentä Mooin vatsan päältä ja siirtyä hammaspesulle. On siellä melskettä! Erityisesti nyt iltaisin lenkin jälkeen pieniä menojalkoja vipattaa, ja tällöin Mooinkin on selvästi vähän tukalampi olla. Ja vaikka se liikkeiden tunnustelu on samalla niin tuttua ja samaistuttavaa, siinä on myös jotain tosi taianomaista. En kyllä koskaan unohda sitä miten mulla oli kummatkin koirat sohvalla sylissä, Mooi sylimpänä kainalossa ja Luumu vatsan päällä. Mooi hengittää raskaasti, kun pennut melskaavat mun kämmentä ja ehkä Luumunkin kylkeä vasten. Meinaan ihan just pakahtua onnesta ja sydämistä ja rakkaudesta, kunnes Luumukin kohottaa katseensa meihin ja laskee leukansa siihen Mooin kuonon viereen. Katsellaan siinä toisiamme kaikki kolme. Ja mä pakahdun.
