Tapahtui aivan kamalia. Maanantai-iltana oltiin Mumelon kanssa täällä Vanhalinnan Hakkisissa lenkillä puoli kymmenen maissa (ei ihmisiä mailla halmeilla). Puhuin puhelimessa kummitätini kanssa, ja päästin Luumun irti pellonreunalle, jossa usein lenkkeillään irti. Se on tavallaan pellonreuna, tavallaan se on myös puistotie, jota reunustavat omakotitalojen takapihat. Joo, kuulostaa pahalta: puhuin puhelimeen ja Luumu oli irti. Ollaan tällä reitillä harjoiteltu häiriökestävyyttä muun muassa takapihoilla puutarhahommissa kykkineiden ihmisten muodossa, ja koira on ollut hallinnassa. Ja niin kamalasti kun olen itse huudellut täällä hallinnan perään, eikö se ollut nyt sitten minun pieni harmaa kanuunankuulani, joka päätti mennä morjenstamaan takapihallaan frisbeetä heitteleviä ihmisiä! Oli siellä pieni perhoskoirakin (?), joka sai varmaan paskahalvauksen nähdessään 18 kiloa pelkkää kitaa tulevan kohti ja vielä omalle pihamaalle.
Luumu on kenties vielä katsonut minuun päin ennen päätöstään lähteä moikkaamaan pihalla olleita. Niin tai näin, koska olin puhelimessa, reaktiokykyni ei riittänyt kahden asian suorittamiseen samaa aikaa. Kun Luumu lähti, puhelin lensi kaaressa nurtsille. Ei siinä mitään ehtinyt tapahtua (muuta kuin että Luumu meni sinne pihalle), ja Luumu tuli kyllä samantien sieltä pois, kun tajusi huudostani, että tänne ei vissiin saanutkaan mennä. Järkytys oli suunnaton varmaan ihan kaikilla osapuolilla. Pyytelin tuhannesti anteeksi ja kysyin vielä voinko korvata tämän jotenkin (minkä..? no kuitenkin). Frisbeenainen oli aiheesta vähän närkästynyt, ja minä olisin voinut vajota maanrakoon. Tai antaa tuon koiran adoptioon seuraavalle vastaantulevalle. Tosin en minä Luumua tästä voi syyttää. Frisbee + iloinen koira -yhdistelmä oli pikkutahvolle näemmä aivan liikaa, etenkin kun emäntä haahuili perässä ihan omissa maailmoissa.
Olin koko loppuillan ihan pahalla tuulella, enkä todellakaan voi syyttää muita kuin itseäni. Luumu tuli jopa syliini katsomaan telkkaria, mitä se ei näillä kuumilla keleillä tee koskaan. Taisi itsekin ihmetellä, mistä olen niin pahalla tuulella. Heti seuraavana päivänä saimme peräämme eräältä pihalta pari irtonaista shelttiä, ja naapurimme koira huinii omilla teillään jatkuvasti. Mutta että minun koirani, ja vielä toisten pihalle! Mietin oikeasti, että veisinkö näille frisbee-ihmisille vaikka pullaa. Halusin myös jonkunlaisen synninpäästön. Ihan oikeasti tämä on hallinnassa. Se ei ollut koiran syy. Se oli minun typeryyttäni. Eivät ne sitä uskoisi. Selittää muija laiskuuttaan koirankoulutuksessa. En uskalla ikinä kulkea sitä pellonpiennarta enää. Tai ainakaan pitää Luumua irti missään.
 |
| Täst edes lenkkeillään vaan metsässä...? |
Jouduin riuhtaisemaan itseni kuitenkin tästä irtipitämisen pelosta ja luottamuspulasta heti seuraavana aamuna, sillä menimme Orikedolle eräälle jalkapallokentälle Hamtin ja Noan kanssa treenaamaan. Oli muuten ihan loistotreenit, vaikka yhdessä vaiheessa Hamti huomauttikin minulle, että nyt susta huomaa, ettet luota siihen koiraan pätkääkään. Ja niin me vaan tehtiin niin superhuippujuttuja, että Luumu pysyi hallinnassa ja jopa kontaktissa ohimenevistä koirista ja päiväkotiryhmistä huolimatta - irti. Onko edesvastuutonta treenata irti olevan koiran kanssa, jos on pienikin mahdollisuus, että koira lähtee huitelemaan omille teilleen. No on, mutta ei sitä mahdollisuutta todellisuudessa ollut. Ja nyt sitä maanantai-illan frisbee-katastrofia makustelleena en todella usko, että Luumu olisi mennyt sinne, jos minä olisin ollut hereillä ja kiinnostavampi. Tai edes hereillä.
Haluaisin silti edelleen sen synninpäästön. Veikkaanpa kuitenkin, että frisbee-pariskunta pitäisi minua varmasti kajahtaneena, jos menisin pimputtelemaan heidän ovikelloaan tyyliin: "on mun koira hallinnassa, katso vaikka". Mutta jos joskus uskaltaudun sinne pellonreunalle Luumun kanssa (hihnassa!), ja pariskunta sattuu takapihallaan olemaan, voisin ainakin yrittää selventää. Etten ole huono ihminen, ja että Luumu on loistokoira.
No, treeneistä vielä sen verran, että todellakin VAU! Olen käynyt läpi tuota alokasluokan liikeluetteloa, ja huomasin, että Luumu ei suorita mitään liikettä vielä täydellisesti, mutta on jo erinomainen joidenkin liikkeiden joissakin osasissa. Mikä meiltä kuitenkin puuttuu, ja mikä on lähes kaikissa liikkeissä erittäin tärkeää: SEURAAMINEN. Kontaktiin on tarvittu kestoa, ja sitä harjoittelimme nyt omatoimitreeneissämme saalispalkalla, toisin sanoen lelu taskussa/kainalossa/liiveissä (olisikin treeniliiveissä, mutta vielä treeniliivittömänä oli jossain muissa liiveissä...). Taisin taas sanoakin, että liian monta liikkuvaa osaa! Mitä me osataan, on hienosäätö rauhassa. Luumu osaa tulla perusasentoon rauhassa ja liikkeet ovat rauhallisia ja hienosäädettyjä. Mitä me saimme nyt Hamtin loistavalla opastuksella, on lisää intoa oikeanlaisen leikin avulla! Tässä video, jossa Luumu palkataan repimisleikillä siitä, että tulee seuraamiskäskystä seuraamaan oikeaan paikkaan ja säilyttää vielä kontaktin. Sinä päivänä riitti muutama toisto ja ihan muutama askel. Nyt ollaan harjoiteltu tätä samaa lenkin ohessa kerran/pari per lenkki, ja voin jo vaatia uskomattomia suorituksia! Tämä siksi, koska Luumu oikeasti osaa tämän jo! Pitää kuitenkin muistaa, etten saa ahnehtia!
Tulee harjoiteltua tätä leikkimistä ja lelupalkkaamista nyt hyvin tässä pieninä annoksina monta kertaa päivässä. Ei muuten ole kamalan helppoa miettiä missä järjestyksessä kaikki pitää tehdä. Millainen olen itse, milloin pyydän seuraamaan, mikä riittää, milloin riittää, milloin sanon palkkasanan, vapautanko samalla/sen jälkeen, annanko lelun sille kokonaan vai revinkö sitä Luumun kanssa hetken jne. Meillä oli kyllä silloin tiistaiaamuna niin mahtava omakoutsi, jolta sain ajateltavaa muun muassa palkkaleikin kestosta, luopumisharjoituksista ja itse harjoittelun kestoista. Pitää taas aktiivisesti pitää mielessä, että treenaaminen on muistettava lopettaa silloin, kun ilo on ylimmillään! Vou mitkä treenit! Tässä videossa harjoiteltiin luopumista ja leikkimistä häiriössä. Luumu ei tosin tainnut ohitsemme kävelevää naista edes huomata.
Ja sitten tämän päivän kohokohtaan: ME SAATIIN OMA TOKOESTE! Taisi olla eilen tai edellispäivänä, kun kysyin iskältä voisiko hän rakentaa meille tokoesteen. Tänään iskällä oli mukanaan valmis mittojen mukaan tehty tokoeste! Ja miten se on hieno!!! (Tähän ei voi laittaa tarpeeksi huutomerkkejä!!!) Vietettiin tänään koko päivä Piikkiössä, ja vedettiinkin kevyet nakkitreenit uuden esteen kanssa. Harjoiteltiin me myös seuraamista uunimakkaran kanssa (alkaa toimia makupalalla myös samalla tavalla kuin rätin kanssa!) ja otettiin me yksi pidempi paikallamakuukin. Esteen Luumu kiersi ensin kerran pari, ennen kuin muisti että siitä pitikin hypätä. Muutama onnistunut hyppy ja voilá. Ketjutuksissa ollaan siinä mallissa, että enää pitää hioa hypyn jälkeinen pysähtyminen kohdilleen. Luumu pysähtyy kyllä sijoilleen käskystä, ja odottaakin siinä hetken, mutta kun alan kävellä luo, se vaihtaa asentoa kohtisuoraan minuun päin. Katsotaan miten tästä eteenpäin, ja korkeuttakin pitää alkaa lisätä maltilla. Hypätään tällä hetkellä 20 cm, ja satunnaisesti joku 30 cm hyppy. Neljäänkymmeneen pitäisi kuitenkin päästä, ja erinomaisesta hyppytekniikasta tinkimättä tietenkin.
Mut hei, treenit meidän pihalla? Miten olisi?
