Marraskuu voi sittenkin olla kaunis

Oltiin heti Luumun sairasloman jälkeisenä sumuisena lauantaina Suvi Ylikojolan kanssa Kaarinassa Kuusiston linnanraunoilla patikoimassa. Valokuviahan varten me sinne mentiin, mutta tulipahan samalla päivitettyä kotiseututuntemusta (uskomatonta, että olen ollut täällä viimeksi lapsena!), ymmärrettyä, että saikkulapselta ei voi vaatia täydellistä käytöstä (tai edes sinne päin), ja nautittua mustan marraskuun ehkä kauneimmasta päivästä. Ja siitä päivästä teki kauniin erityisesti Suvin ihastuttava kädenjälki ja tyylitaju. No on se Mumukin tietysti komea ja kuvauksellinen, ja muutamasta tapakasvatuksen oikusta huolimatta jaksoi poseerata koko tunnin oikein mallikkaasti. (Miten se tulee aina yhtä moisena yllätyksenä, että tänne, maahan tai whatever on oikeasti hepulin sattuessa ihan mahdoton toteuttaa..?)

Ihan käsittämättömän upeita kuvia, joista on vaikeaa valita suosikkia. Pönötyskuvissa on sitä jotain uljasta ja ylvästä, mutta toisaalta nuo pari äksönshottia kertovat enemmän senhetkisestä fiiliksestä. Että miten mahtavaa oli juosta kameraa päin ihan täysillä, ja miten oli ihan tositositosi mahdotonta pysyä nahoissaan siellä raunioiden korkeimmalla kohdalla, aukiolla, jonka vihreä nurmi ihan houkutteli hulluttelemaan ja piehtaroimaan. Onni on kun saa hepuloida ja olla koira.

Kiitos Suvi hyvistä hermoista, mukavasta päiväretkestä ja ennen kaikkea todella kauniista valokuvista, joista jää elämänmittainen muisto.

Mikä onni! 

Tästä kuvasta välittyy kaikki se vapaana telmuamisen riemu,
joka oli sairasloman ajan kielletty.
(Onneksi siinä ei näy se, miten minä siinä naama punaisena yritän saada
edes hitusta menetetystä hallinnasta jälleen omaan handuuni :D) 

Ihanan ylväs potretti.
Luumu vaan oli jo riehunut itsensä tässä vaiheessa ihan läkähdyksiin,
eikä jaksanut enää pitää huuliaan tiukassa kuosissa :P
Luumu huuli sisään!

Ketterä kuin.. öö, kepponen. 

Kaikki ovat kauniita, jokainen omalla tavallaan.
Ehkä kuitenkin tämä on suosikkini. Jos pitää valita.