Keppiä ja porkkanaa

Mulla oli joku kamalan järkevä ja systemaattinen ajatus seuraavasta blogipostista, mutta jotenkin sekavassa päässäni suunnittelemani suhde-, yhteistyö-, ja luottamusaiheiset pohdinnat tuntuvat kovin irrallisilta nyt. Monta legendaa äitiydestä ja vanhemmuudesta on jo näin lyhyessä ajassa osoittautunut todeksi. Niin hauskalta sanaleikiltä kuin se kuulostaakin, niskap*ska on ihan todellinen asia, ja hajamielisyyteni alkaa pikkuhiljaa muistuttaa jo dementiaa. Luumu imuroi lattialle tippuneen puklan ja muut "luonnontuotteet" mielellään, ja mitä tuore äiti sekopäisyyksissään unohtaa, sitä hän ei todennäköisesti edes huomaa kaivata. En muista mitä juttuja olen kenellekin jo selittänyt - saatan jopa samassa keskustelussa ottaa asioita uusina juttuina esille. Jääkaapista löytyy mitä kummallisempia esineitä, ja olen ollut lähdössä ulos mitä kummallisimmissa vaatteissa. Olen meinannut pyrkiä vieraaseen autoon sisään, ja kerran erehdyin jopa kotitalostamme. Niinpä on suoranainen ihme, että Luumu on ylipäänsä päässyt treeneihin asti (aloitettiin hallikausi!), ja että niissä treeneissä on joka kerta ollut myös jokin punainen lanka.

Ne leikkasi kivasti meidän lähiniityn klaniksi! 

Ylikierroksilla käyvää pääkoppaani olen käynyt silloin tällöin rentouttamassa ulkoilemalla Luumun kanssa ihan kahdestaan. Kirpun kanssa ollaan tietysti käyty lähes päivittäin, mutta vaunuilla tai liinassa ei vaan ole sama asia. Liinassa melkein, mutta siinä saa olla aika varovainen kuitenkin askeleiden ja kumartelujen kanssa. Kun me ollaan Muumiluun kanssa ihan kahdestaan, voidaan kummatkin rypeä mudassa ja lammikoissa ihan mielemme mukaan.

Loppuvuosi on ollut suomalaiseen tapaan talveton. On pitänyt ottaa kaikki ilo irti sateettomista hetkistä ja rynnätä tilaisuuden tullen pellolle tai metsään. Oltiin jopa niin villejä, että tottumuksistamme poiketen hypättiin puron toiselle puolen ja löydettiin kiva uusi reitti! Siinä "uusia" huudeja tsekkaillessa ehti kameran räpsyttelyjen välissä käydä aika monikin asia mielessä. Miten etenkin nyt kun elämä on kaikkineen muuttunut niin kokonaisvaltaisesti, on ihana huomata siinä hetkessä palanneensa jälleen suhteen luomaan tuttuuteen. Kun elää monta viikkoa, kuukausiakin, itselle uusien arkisten askareiden rytmittämänä, hetken irtiotto rakkaista rakkaimman ystävän - oman koiran - kanssa voi tuntua eräänlaiselta kotiinpaluulta. Siinä on vaan jotain niin tuttua ja rakasta miten Luumun korvat pomppivat ylös ja alas sen ravatessa hihnan nokassa edessäni. Miten se vapaaksi päästessään ponkaisee täyteen vauhtiin, mutta palaa hetikohta tarkistamaan otinko tällä kertaa namit mukaan ja miten hövelillä päällä olenkaan. Miten se riemastuu, kun otan kamera esille, koska se tietää paljon poseeraamista eli palkkaa.

Facebookissa oli jokin aika sitten keskustelua hallinnasta ja irtokoirista. Peltolenkkimme aikana tulikin pohdittua, että miten se on aika hienoa, kun Luumu on niin hyvin hanskassa. "Totteleminen" eli hallinta on rakentanut välillemme vahvan luottamuksen. Voin pitää Luumua lähes missä vaan irti, koska luotan siihen, että se pysähtyy kuin seinään tarpeen niin vaatiessa. Juuri tällä viikolla sanoin eräällä lämppälenkillä, että meillä ei olisi varmaan mitään ohitusongelmia, jos pikkupentuina olisin päättänyt, etten koskaan kytke sitä hihnaan ;) 

Energisen ja reaktiivisen koiran vauhti voi olla pelottavaa, kun sen päästää valloilleen, mutta sitä arvokkaammalta rakennettu luottamus tuntuu. Takana on lukemattomien tuntien työ hallinnan eteen ja valtavasti uskallusta luottaa koiraan luodun suhteen vahvuuteen. Enpä enää tiedä mikä on syytä, mikä seurausta. Toki Luumu on saanut ja saa edelleen paljon palkkaa (porkkanaa) lähellä pysymisestä sekä käskyjen noudattamisesta, mutta samalla siltä myös vaaditaan näitä asioita. Ulkoillessamme kaikki pyynnöt ovat saman arvoisia; Luumun pitää tulla luokse kun sanotaan, ja jotta se ei koskaan kyseenalaistaisi pyyntöjäni, sen on myös noudatettava niinkin vähäpätöisiä käskyjä kuin vaikka katso (kameraan). Eli toisaalta olen onnistunut huijaamaan Luumun haluamaan ja odottamaan uusia käskyjä, joita noudattaa ja joista saada palkkaa. Hallinnan ja suhteen kestävyyden huomaa kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun koiralla olisi vaihtoehtona tehdä jotain mielenkiintoisempaa (kuten juosta jäniksen perään tai mennä morjenstamaan metsässä vastaan tullutta koiraa). Silloin koiran pitää oikeasti haluta toimia oikein ja toisaalta myös ymmärtää, että todellisuudessa sillä ei ole valinnanvaraa toimia toisinkaan.

Luumu ei ole koskaan innostunut kepeistä juuri. 

Nykyään sen elämä on kuitenkin vissiin niin tylsää,
että se löysi uuden tavan viihdyttää itseään. 

Siellä uudella reitillä kulkiessamme tunsin jotain niin syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta Luumun kanssa, että vähän herkistyin. Meidän välinen hyvä suhde on rakentunut ajan kanssa, yhdessä tehden ja kokeillen. On ollut tärkeää löytää tekemistä, johon olemme kummatkin voineet intohimoisesti paneutua. Sitä kautta ollaan saatu onnistumisia ja sulauduttu saumattomasti tiimiksi, pidetty hauskaa yhdessä.

Maaseutumaisemissa vietettyjen henkisten irtiottojen jälkeen vastuu ihmislapsen vanhempanakaan ei pelota enää yhtään niin paljon. Tärkeintä on kai olla siinä, olla siinä aina. Luoda sitä suhdetta. Rakentaa luottamusta ja nauttia siitä. Ajatella, että jos sitä on onnistunut tekemään eläimestä sielunsa palasen, eiköhän sitä oman lapsensa kanssakin onnistu edes vähän. Pitää kädestä ja toivoa pystyvänsä elämään hetkessä, sillä tunnetusti pienet ovat pieniä vain hetken.

Luumu laukkaa kohti porkkanaansa!
Monesti sitä on vaikeaa saada edes irtoamaan,
kun se pyörii jaloissa palkan toivossa. 

Mielettömän hieno "reitti" tämä. Miksei ennen olla keksitty? 

Missä maa kohtaa taivaan. 

Luumu odottaa mistä kohtaa mennään puron yli. 

Lapsena tuli vietettyä paljon aikaa luonnossa,
ja jotenkin oli nyt tosi virkistävää poiketa pois merkityiltä reiteiltä.
Sitä löysi vanhakin ihminen itsestään ihan uusia,
unohtuneita seikkailijan piirteitä. 

Ja paluumatkalla Luumukin löysi taakseen jättämän kepin. 

Ensi kerralla enemmän niistä punaisen langan tokoreeneistä!