Forever Feels Like Home

Saaristolaislimput ruskettuvat uunissa siirappihunnun alla, joululahjat vartovat paperiin käärittyinä saajiaan, kynttilöiden liekit lepattavat ilkikurisesti, litroittain glögiä odottelee juojiaan... Joulu on ovella! 

Mietin tuossa aiemmin viikolla pihamaalta mustaksi mädänneitä lehtiä haravoidessani miten suhteellista kaikki on. En jaksa valittaa lumetonta joulua, vaan olen tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin ei tarvitse suihkuttaa mutaa irti pikkukoiran vatsanalusesta jokaisen pikkulenkin jälkeen. Ja eilen oli talvipäivänseisaus, mikä tarkoittaa, että jokainen tuleva päivä on edeltäjäänsä valoisampi!

Myös nuo meidän ohitus"ongelmat" ovat kovin suhteellisia. Jokainen tarkastelee toivottuja käytösmalleja subjektiivisen seulansa läpi, ja kun jollekin hyvä ohitus on rennosti ympäröivään maailmaan suhtautuva koira (meidän tavoite; ei enää kovin kaukana..?), toiset eivät ole koko asialle suoneet ajatustakaan. Ihminen päästää itsensä suhteellisen helpolla, kun ei tee arkipäiväisistä asioista isoja ongelmavyyhtejä. Toisaalta taas yksityiskohtiin ja arjen sujuvuuteen huomionsa kiinnittävä, projekteihin mieltynyt ihminen oppii edes kaukaisella tavalla nauttimaan harjoitteluntäyteisestä matkasta kohti tavoittelemaansa täydellisyyttä. Jokaisella on omat tavoitteensa, kaikilla ei niitä ole lainkaan, ja täydellisyys on subjektiivisuudessaan erittäin suhteellista. 

Täydellisyyden ja suhteellisuuden käsitteet sinkoavat aivan omiin ulottuvuuksiinsa tuoreen äidin elämässä. Ennen Kirppua ihmettelin jopa ääneen miten äidit syyllistyvät kaikista näennäisesti pienistä asioista uskomattoman helposti (ja ilmeisesti myös syyllistävät toinen toisiaan!). Syyllisyys syntyy täydellisyyteen syntyneistä säröistä, ja pienistä asioista tulee helposti omassa päässä pyöriteltyä valtavia mörköjä. Vaikka kuvittelin syyllistäneeni itseäni jo Luumun elinikänä yhden ihmisen tarpeiksi aivan tarpeeksi, tunnistan äidin megalomaanisen syyllisyyden myös itsessäni. Pieni kolhu Kirpussa, ranteet auki äidillä. Onneksi tässäkin hätiin tulee ystävien lohdutuksen muodossa realismi, ja suhteellisuus saa taas todenmukaisemmat puitteet. 

Parhaiten suhteellisuus näkyy ajan kulumisessa. Luumu täyttää pian jo neljä, vaikka vastahan me se Lontoosta haettiin. Toisaalta meidän yhteinen aika on ollut niin vauhdikasta, että siinä riittäisi tapahtumia useammankin koiran elämälle. Ja nyt kun Pikkukirppunen kasvaa vauhdikkaammin kuin koskaan enää elämässään, ajan kulumisen vasta huomaakin. Toisaalta odottelen malttamattomana koska se oppii uusia taitoja ja "temppuja", ja toisaalta vuodatan kyyneleitä pakatessani pois pieniksi jääneitä vaatteita. Sivulauseessa puhun kuinka se on koko ajan minussa kiinni. Ääneen lausumattomassa päälauseessa odotan kauhulla sitä hetkeä, kun se ei enää olekaan. Aika on sekä ystävä että vihollinen. Olenko osannut elää niin, ettei minua mikään kaduta? Osaanko nyt varmasti nauttia jokaisesta hetkestä? Herkistää ajatus siitä, etten ole koko elämää pitämässä kädestä kiinni. Toisaalta pelottaa jos olenkin. Etukäteen murehtiminen on kuitenkin valtavan turhaa. Silloin joutuu pahimmassa tapauksessa murehtimaan kahteen kertaan.

Ollaan valtavan onnellisia siitä mitä meillä on ja hiljennytään jouluun. Otetaan jokainen rauhallinen hetki nautinnolla vastaan, sillä... no, rauhallinen joulu on meillä ainakin tänä vuonna (ja varmaan ainakin seuraavat kymmenen vuotta) suhteellinen käsite.

Pelto- ja metsäkuvat ovat eiliseltä lenkiltä.
Talvipäivänseisauksena, kolmesta neljään. 

Jos ikuisuus on tällaista, se tuntuu kovin kotoisalta.

Voin kertoa, että menneinä vuosina 
jouluntoivotuskuvien nappaaminen on ollut helppoa...

...nyt kun vertaa siihen, että kuvassa pitää olla kaksi terävää 
ja suhteellisen söpön näköistä tonttua.  

Luumu osaa jo "pistä pääkky siihen" -tempun :D 

"Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee."
Tove Jansson 

Hyvän joulun toivotus meiltä teille!