Yksi plus yksi

Kantaessani lähicittarissamme ylitsepursuavaa ostoskoria toisessa kädessäni ja Kirppua maailman epäergonomisimmassa turvaistuimessaan toisessa, huomasin lehtiständissä nätisti esillä olevat aikuisten värityskirjat. "Väritä itsellesi mielenrauhaa", lupasi slougani, ja ellen olisi ollut niin loputtoman uupunut kaikesta menemisestä, tulemisesta, kantamisesta ja raahaamisesta, olisin varmaan purskahtanut nauruun tai tirauttanut itkut. Mielenrauha tarkoittaa mulle sitä, että olen hoitanut kaikki (pakolliset) tekemistä odottavat asiat. Voidaan ehkä kahden vuoden päästä katsoa onko sitä mielenrauhaa näkynyt, vai vieläkö sitä tavoitellaan. Olen kovin taitavasti opetellut etenkin muutaman viime vuoden aikana elämään hetkessä ja nauttimaan siitä arjesta, mutta pakko sanoa että nyt kun otin vastaan yhden moniviikkoisen työprojektin (from hell, jos saan lisätä!), koko arki on ollut yhtä selviytymistä, eikä mielenrauhaa todellakaan saavuteta tässä huushollissa värityskuvia tuhertamalla - niin ihanaa kuin se ajatuksen tasolla olisikin. Joskus on vaan ajateltava taloudellisesti, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joka ikinen liikenevä vapaahetki istutaan koneella ja niinä muina hetkinä hoidetaan kaikki muut odottavat asiat sillä kolmannella kädellä. Koirien treenaaminen on luonnollisesti jäänyt vähemmälle, tavoitteellisuudesta puhumattakaan.

Mulla oli jemmassa vielä jotain lumikuvia Luumusta tammikuulta.
Pakko julkaista nyt jos vielä aikoo, koska kevät! 

Pakko niitäkin on kuitenkin liikuttaa, ja onhan näistä kaaosympyröistä poispääsy itsellekin ajoittain tärkeää. Plussana tässä kuitenkin on nähtävä projektin päättyminen lähitulevaisuudessa (ollaan jo paremmalla puolella, ja hei aina on oltava tyytyväinen, että ylipäänsä on töitä!), ja kaikki se massi, joka tästäkin talvihorrokseen unohtuneelle pankkitilille kilahtaa. Kerkesin kyllä jo vähän syödä kuormasta, kun tilasin Luumulle Saksasta sen vuotuiset nivelravinteet. Kiva satsi tollee kerralla maksettuna, mutta taisi viimeksikin kestää parisen vuotta.

Mitäs tänne meille muuta? No Mooikoira alkaa ilmeisesti kunnolla kotiutua, koska (siis mulle todellisena yllätyksenä) se ei ehkä sittenkään ole ihan niin partiotyttö kuin mitä on antanut olettaa. Vähän jopa naurattaa, että annoin itseni yllättyä tämmöisestä asiasta; onhan se a) staffi, b) nuori ja c) uudessa kodissa. Meillä on tässä viikon verran ollut päällä semmoinen kurinhankintaprojekti. En voi sanoa kurinpalautus, koska myönnettäköön: Mä oon ollut aivan liian höveli!

Kyllä Luumun kanssakin pienenä oli kaikenlaisia sääntöjä, mutta sitten kun se pääsi kaikkien kasvuvaiheidensa yli, siitä tuli leppoisa tissinvälikoira, ja rutiinien myötä arki (ohituskäyttäytymistä lukuun ottamatta) vaan rullasi. Tietyissä asioissa, kuten kaikki muiden koirien kanssa tapahtuva vuorovaikutus, mä oon ollut sen kanssa ihan uskomattoman tiukka, mutta meillä sisällä kotona ei juuri ole ollut mitään sääntöjä. Luumu on saanut olla sohvalla, nukkua sängyssä, nuolla lautaset, istua sylissä, ottaa vieraat vastaan omalla (vallattomalla) tavallaan jne.

Mutta kun Luumua oli vain yksi! Nyt kun niitä on kaksi, ei peruskoulun matematiikan yhteenlaskuoppi mitenkään päde tässä asiassa! Yksi plus yksi staffia ei ole kaksi, vaan näiden tapauksessa se on jotain kolmesta viiteen. Kun Luumu on aina vähän pöhissyt esimerkiksi naapurin autonovenpaukahduksille, nyt se pieni pöhinä on sellainen kolmatta maailmansotaa muistuttava kahden panssarivaunun mellakka. Kun Luumu on vähän kovakouraisesti staffimaiseen tapaansa käynyt halaamassa meille tulevia vieraita, nyt ne vieraat joutuu ottamaan seinästä tukea ja varjelemaan sukkahousujaan silmäpaoilta ja reisiään mustelmilta. Ja kun Luumu on odottanut vaikkapa jäätelökulhoa nuoltavaksi, se on istunut hiljaa ja lähes näkymättömästi - nyt niillä on tuossa kiihkeä kilpailu siitä, että kumpi pääsee ujuttautumaan lähemmäs kulhoa, kumpi vaan saa ekana ja isomman lipaisun jäätelöä.

Sen lisäksi tietysti että kaksi staffia voi olla vähän mahdoton kombo välillä, on ne korvat uupuneet osittain tietämättömän partiotytön lisäksi myös tissinväliherralta. Eräänäkin kertana tämä muitta mutkitta päätti suihkuun mentäessä tehdä tiukan uukäännöksen kylppärin rappusilla. Kuvitteli vissiin että nyt kun sinne oli jo yksi staffi menossa, niin eiköhän se sitten riitä. Näitten kanssa saa olla niin käsittämättömän mustavalkoinen! Yhtään ei saa sovituista asioista antaa löysää, tai ne pirut ei vie mitään koko kättä vaan koko saakelin puoli valtakuntaa mukanaan. Toisaalta ne on niin kilttejä, niin kilttejä. Toisaalta ne on just semmosia itsekkäitä p*skiaisia, jotka kyöräävät jatkuvasti tilaisuutta saada kaikki heti mulle nyt!

Hävettää myöntää, mutta kesti tosiaan pari kuukautta, ennen kuin ihan lopullisesti sisäistin oman roolini tässä kaikessa. Olenhän mä ennenkin miettinyt, että minäköhän Mooi mahtaa mua pitää. Jonakin resurssipussin nyörinkiristelijänä varmaan, mutta nyt siihen tehtävänkuvaukseen on tämän viikon aikana lisätty myös yleisen järjestyksenvalvojan sekä diktaattorinomaisesti kaikki hölmöiltäkin tuntuvat säännöt määrittelevän The Bossin pesti. Mä oon se joka pitää täällä eniten meteliä. Koirat ovat joutuneet tekemään paljon kuuntelutreeniä muun muassa uloslähtemisten kanssa. Eteisessä odotetaan pannat kauloissa istuen, ja vasta oman nimen kuultuaan saa tulla ulos minun ja Kirpun perässä. Alkuun Mooi kuvitteli selvästi "Luumun" koskevan heitä kumpaakin, ja Luumu taas jähmettyi paikoilleen vaikka sitä kuinka kutsui. Myös ruokakipolla ollaan kuunneltu. Kummatkin ovat saaneet kuola suupielestä valuen katsella, kun minä tanssin ja laulan tuttifruttia siinä kippojen välissä; ruoan saa syödä vasta vapauttavan saaottaaolehyvän kuultua. Ihan pari kertaa vaan olen kaivellut broilerinkauloja huonokuuloisen partiotytön kurkusta ;)

Erityisesti nyt kun täällä on menossa vissiin joku laumanjärjestäytyminen, oma roolini kaikki säännöt määräävänä auktoriteettina kasvaa. Minä hölmö kuvittelin kahden aikuisen koiran pystyvän selvittämään kaikki asiansa keskenään. Kahden aikuisen koiran tosiaan, mutta lapsia ne pohjimmiltaan ovat. Tilaisuuden tullen todellisia pikku tuhmuliineja, jotka sille päälle sattuessaan kinastelevat kaiken maailman epäolennaisuuksista.

No, helppoja tapauksia nämä kaiken kaikkiaan ovat, kunhan saadaan nyt vaan rutiinit kuntoon ja sitä kautta se arkikin. Matikkateemaan palatakseni Luumu on vienyt Mooin tulon jälkeen taloudellisen ajattelun huippuunsa. Se kun ei ole ennen joutunut kilpailemaan lentävistä nameista, se ei ole ihan kamalan taitava ottamaan koppeja. Niinpä se ei enää edes yritä noukkia suun ohi menneitä namppoja, vaan lähes katsettaan kääntämättä jää odottamaan seuraavaa tietäen, että Mooi ne kaikki ohimenneet kuitenkin lattialta noukkii. Tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka kerta toisensa jälkeen viskoo niitä nameja kymmenittäin ohi noin isosta leipäluukusta.