Juuttipatukkatyttö

Huomaan, että mulla jää välillä "radio" päälle. Sitä kun tulee höpöteltyä Kirppuselle (joka on muuten 5 kuukautta vanha tänään!) kaikenlaista tajunnanvirtaa ja taustamölinää. Esimerkiksi autossa se pysyy pidemmän aikaa tyytyväisenä, kun kerron sille, että juu ja nyt tuolta oikealta tulee punainen auto, se on volkkari, ja sitten siinä vasemmalla on nesteen huoltoasema, siellä äiti tankkaa silloin tällöin, bensa on kallista, näin on, kohta ollaan kotona, nyt ollaan jo ravattulassa, hetki vielä, ihan kohta. Kotona Kirpun korvaan samalta kuulostavat lätinät, hieman eri sisällöllä: joopajoopa, pitäiskös vaihtaa se vaippa, niitä vaippoja sitten kuluu ja kuluu, semmoista se on, olet iso poika jo, vautsivaude miten hienosti melkein siitä ympäri käännyit, mites se vaippa, käydäänkö vaihtamassa... 

Kun sitä mölinää ylläpitää melkein koko hereilläoloajan, se alkaa tarttua tilanteisiin, joissa sitä ei ihan välttämättä tarvitsisi olla. Huomasinpa tuossa koirien kanssa peltolenkillä juttelevani niillekin jo samaan tapaan. Voi vitsi että onkin hieno ilma, kova tuuli, aika kylmä, mutta aurinko paistaa, onpa kiva ilma. Luumu, joka on siis aina kuvitellut olevansa yksi meistä ihmisistä, on aina kuunnellut mun juttuja tosi tarkkaan, ja joku koiranpsyyketutkija saisi varmaan kirjoitettua aika pitkän sanakirjan sen tunnistamista sanoista ja lauseenparsista. Mutta nyt Luumukin on jo luovuttanut mun suhteen. Se saattaa meillä sisällä reagoida enää aniharvoin tulee-verbiin, usein silloinkin turhaan (kakka, paukku, pukla, koska iskä, kyllä se iskä pian tulee). Painokas jasso tai nonni ovat myös niitä, mistä se vielä ikuisena optimistina pitää kiinni - tällöin ihan taatusti tapahtuu jotain!

Vaikka 99 prosenttia kaikesta suustani ulospäästämästä on ihan taatusti epäolennaista kaiken järkevän elämän näkökulmasta, Mooi-likkakin on suureksi ilokseni alkanut kuulostella mua paremmin! Huomasin tuossa jo pari viikkoa sitten, että se on hihnalenkilläkin jotenkin paremmin mua kohtaan "auki". Ja siis ihan vaikka en mitään sanoisikaan. Jos Luumu pysähtyy vaikka nuuskuttelemaan jotain, Mooi saattaa katsahtaa muhun sen sijaan että se vaan eteenpäin tuijottaen odottaisi matkan jatkumista. Ja saati jos mä sanon jotain, ihan mitä vaan, niin se on jo tosi hyvin hereillä. Se tietää, että vaikka melkein kaikki mitä toi nainen sanoo, ei tarkoita yhtään mitään, osa siitä on kuitenkin Luumulle merkityksellistä (Luumun neljän vuoden redundantin mölinän kuuntelun tulos!), ja usein se tarkoittaa a) palkkaa b) suuntaa c) vauhdin pysähtymistä d) ohitustilannetta e) hihnan korjaamista kainalon alta tassua nostamalla jne. you name it. Mulla on lenkillä aina nameja taskussa ja vaaniskelen hyviä tilaisuuksia päästä palkkaamaan satunnaisesti (esim. omatoimisesta kontaktin tarjoamisesta) ja toisaalta myös harjoiteltavista asioista (vaikeat ohitukset, asioista luopumiset jne.). Olen vihdoin saanut jotain tolkkua myös kahden koiran kanssa ohittamisiin (palaan tähän vielä toisessa postissa!), ja tässä kun käytän Luumulle tuttua korkeaoktaavista nimivahvistetta, Mooi varmaan kuvittee, että Luumun nimi on meillä joku palkkamerkki xP (Ihan oikeesti! Se on alkanut salamannopeasti kääntyä hakemaan palkkaa, kun sanon Luumu! Eihän meidän mitään hätäluoksetuloa tarvi rakentaa; riittää kun huudan Luumua, niin kummatkin tulee luokse piapiapiapian!)

Oli mulla ihan oikeaakin asiaa, eikä vaan tätä ainaista tyhjän mölisemistä ;) Availlaan vähän sitä työnkuvaa, johon Mooi meillä pestattiin, eli tokokoiran virkaa Mooin näkökulmasta. Enhän mä sinänsä olisi tarvinnut toista koiraa, kyllä Luumussa on koiraa ihan riittämiin. Mitä en olisi ikinä kuvitellut vielä neljä vuotta sitten sanovani, mutta fakta vaan on se, että jos haluaa harrastaa koiraurheilulajia, on oltava niitä koiria, monikossa. Kyllähän Luumun kanssakin vielä riittää ihan pelkästään tokon saralla tekemistä (aloitetaan vaikka tästä ihan pikkuruisesta projektista nimeltä EVL-kisakuntoon saaminen uusilla säännöillä...), ja fingers crossed, se on pysynyt terveenä, joten sen kanssa on saanut puuhastellakin. Ihan pian alkaa kuitenkin olla käsillä se tilanne, että jotta homma pysyisi itselle mielenkiintoisena, olisi Luumun kanssa aloitettava uusi laji (mikään, YHTÄÄN mikään ei voi olla niin siistiä kuin TOKO, kuningastoko, lajeista päälliköin!), tai mun hankittava uusi koira, jonka kanssa voimme tehdä kaiken sen saman työn uudestaan ja mahdollisesti reilusti päälle vielä, mikä Luumun kanssa on tehty. Summasummarum. Mooi tuli meille täysivaltaiseksi perheenjäseneksi samalla kun se tuli ensisijaisesti harrastuskoiraksi.

Ihan just nyt mä en olisi uutta harrastuskaveria tarvinnut (koska Kirppu ja siihen liittyvä akuutti aikapula), mutta tilaisuus teki varkaan, tai tässä tilanteessa adoptoijan. Kirjoitin aiemminkin, että mulle oli tosi tärkeää, että mä oikeasti tykkään Mooista täysillä. Vaikka olo oli siinä kohtaa vähän kuin toisten elämän raunoiden ympärillä kaartelevalla korppikotkalla, kyselin ihan hirveän yksityiskohtaisesti Mooin ominaisuuksista jo ennen sen näkemistä edes. Onko se vilkas, energinen, miten se leikkii, lähteekö saaliille, miten palkkautuu muuten? Moni saattaa pitää tätä perheenlisäystä "hyvänä tekona", mutta auliisti myönnän, että ihan itsekkäistä syistä Mooi meille muutti. Ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana noin niinkuin harrastuskoiran näkökulmasta pidin sen vilkkautta ja vietikkyyttä. Totta kai sitä voi ihminenkin oppia, ja omaa tapaansa tehdä ja harrastaa uuden koiran kanssa on joka tapauksessa muokattava, mutta ajattelin, että jos se ei ole saalisviettinen, mä en pysty tekemään sen kanssa mitään. Jos se ei leiki mun kanssa, mä en voi tehdä sen kanssa mitään. Leikkimisenkin voi opettaa ja sen pystyy oppimaan, mutta jotenkin Luumun kautta sellaisesta sisäsyntyisestä halusta leikkiä on tullut mulle tosi tärkeä ominaisuus. 

Mooi on ihan täydellinen harrastuskoira mulle. Ollaan tässä parin kuukauden yhdessäelomme aikana päästy tietysti raapaisemaan vasta pintaa, mutta siitä likasta löytyy energiaa, löytyy moottoria, löytyy motivaatiota, löytyy saalisviettiä, löytyy keskittymiskykyä ja löytyy asennetta! Aijettä siinä on siis ihan kaikki tuossa noin vaan valmiina lautasella, senkuin poimit vaan! (Välillä jopa mietin, että olinko sittenkin liian itsekäs, kun sen meille otin. Mulla kun ei ole juuri tällä hetkellä ihan hirveesti aikaa edes panostaa siihen, ja ihan kuka tahansa olisi saanut siitä niiiiin mahtavan treenikaverin. Tosiasiahan on kuitenkin, että äitiyslomastani huolimatta meidän koirat saa varmasti enemmän niille tärkeitä resursseja (ulkoilua sekä hihnassa että irti, ulko-/hallitreenejä pari kertaa ja vieläkin useamman kotitokosession viikossa) kuin mikään keskivertosuomalaisturre. Ero on vaan aika suuri siihen verrattuna, mitä me vaikka toissakesänä Luumun kanssa tehtiin: viidet-kuudet treenit viikkoon.)

Mooista on kasvanut siis kaikin puolin mun käyttööni ihan huikea tyyppi. Sen kanssa ei ole tehty juuri mitään, mikä on aina parempi mulle, koska voin opettaa kaiken alusta pitäen ihan omalla tavallani. Mulla ei ole vielä mitään selkeää suunnitelmaa siitä että mitä kaikkea pitäisi nyt aluksi tehdä ja missä järjestyksessä. Tavoitteena on nyt alkuunsa tehdä koko kesä suhde- ja asennejuttuja. Eli kasvaa yhteen ja opetella että mitä se tokon tekeminen meikäläisen kanssa tarkoittaa. Ehkä suurimpana haasteena näenkin tällä hetkellä sen, että miten mä pystyn saamaan tokosta Mooille yhtä tärkeää kuin mitä se on Luumulle. Luumu tietysti kun on pienestä asti tehnyt tätä meidän tavalla, syttyy jo pelkästään ajatukseen tästä lajista. Se ei tee tätä palkalle, ei millekään makkaransiivulle tai narulelulle. Enemmän se tekee tätä mulle, mutta vielä enemmän itselleen. Jos vaan koira voi jotakin asiaa rakastaa, Luumu rakastaa sen tokoa. Mulle on nyt tällä hetkellä ihan sama että oppiiko Mooi tämän vuoden puolella tulemaan perusasentoon tai saatikka onko sen perusasento millisuorassa vai ei. Mulle on paljon tärkeämpää, että se syttyy tälle lajille ja yhdessä tekemiselle. Että sillekin tulisi jossain kohtaa sellainen olo, että se ei tekisi mitään muuta niin mielellään, kuin just tätä ja just mun kanssa. 

Niinpä me ollaan hallilla lähinnä leikitty. Jo heti alusta Mooista näki miten hienosti se jotenkin keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Väkisinkin vertaan Luumuun (koska en muuhunkaan voi verrata), mutta jos Luumun olisi tuonikäisenä ja tuolla kokemuspohjalla vienyt ekaa kertaa suureen agilityhalliin, jossa muilla kentillä kiihkeät agsatykit kiljuvat esteitä rämistellessään, se olisi ollut jotain ihan muuta kuin mun kanssa siinä. Mooi kykeni ihan helposti leikkimään ja jopa tekemään jotain helppoja istu-harjoituksia naminheittelyn lomassa. Kontaktia ja yleistä mun kanssa olemista ollaan vahvistettu myös alusta pitäen. Myöhemmin ollaan tehty hallilla "liikemäisempiä" juttuja, mutta niitäkin lähinnä vauhdikkaasti ja leikin varjolla. Luoksareita hetsaten, avustajan kiinnipitämänä, lelulle ruutuun lähetystä jne. Enemmän keskittymistä vaativat jutut ollaan tehty kotona.

Nyt kun ulkotreenikausi on ihan hyppysissä, ollaan taas palattu vähän enemmän alkuun, ja leikitty vielä enemmän. Ulkona on ihan erilaiset häiriötekijät, ja jos Mooilla kerkesi jo muodostua hallista semmoinen olo, että se tietää että siellä tehdään tokoa, ulkokenttä on paljon hämärämpi käsite koiralle, jolle sillä ei ole ollut lähes kahteen vuoteen minkäänlaista merkitystä. Käytiinkin viikolla Metsämäen suurensuurella hiekkaparkkiksella vähän leikkimässä ja tekemässä pari hetsiluoksaria. Siellä on aina se hevoshäiriön mahdollisuus, joten tässä pitää itsekin muistutella taas itseään. Mitään hallintajuttuja ei voi pitää itsestäänselvyytenä Mooin kanssa, mikä on tietysti mulle vaikeaa, kun Luumun kanssa on ollut jo niin pomminvarma meno lähes ja ihan missä vaan. 

Mooi pääsi testailemaan erilaisia leluja, ja erityisesti juuttipatukka oli tytön mieleen!
Kuvat on ottanut helmikuun alussa Anne Saari.

Mutta sitähän se on. Oppia ikä kaikki, ja projekti nimeltä Mooi tekee mulle ihan käsittämättömän hyvää. Mitä sitä nyt on parin kuukauden ajan kerinnyt tarkkailemaan, uumoilen, ettei sen kanssa tarvitse tehdä läheskään niin hirveitä määriä mitään häiriötreenejä mitä Luumun kanssa. Mutta toisaalta taas Luumua on aina yhdistänyt muhun sellainen näkymätön napanuora, joka katkeaa varmaan lopulta vasta haudassa. Luumu on kaikesta kreisiydestään huolimatta semmoinen mammanpoika, mun sielunpala. Mooi taas seisoo enemmän omilla jaloillaan, se on enemmän oma yksilönsä. Toisaalta se on hirmu kiltti ja haluaa tehdä niin kuin sanotaan. Toisaalta se on, tietysti ikänsäkin puolesta, tosi vallaton ja maailmalle avoin. Tie on sille auki ihan mihin vaan, ja mä en voi muuta toivoa kuin että se ottaisi mut mukaansa mihin se ikinä onkaan menossa.