Loving Luumu: Kuninkaallinen ahteri ja muuta lokakuista liipalaapaa

Muokkasin kuvia pitkästä aikaa, ja olen muutenkin vähän ryhdistäytynyt kameran käytön kanssa. Jossain vaiheessa tie Lightroomin kanssa nousi pystyyn, mutta nyttemmin mulla on käytössä uusi kone ja uudet ohjelmat. En muistanutkaan miten hauskaa muokkaaminen on (ja miten aikaavievää!). Mooikoira on kaiken lisäksi kyllä haastava kuvattava ja muokattava. Sen kanssa pitää melkein onnistua heti kameralla sen kuvan kanssa; Luumun värimaailmaa ja valotuksia kun on helppo muokata jälkikäteen vaikka mihin suuntaan. Käytiinkin meidän pihapolulle pudonneista vaahteranlehdistä iloitaksemme joku parisen viikkoa sitten poseeraamassa. Pakko julkaista tämmöinen liipalaapateksti, että saan nää kuvat blogin puolelle talteen ;)

Huomenna on se kympin juoksu meikäläisellä edessä. Vähän jännittää. Siis lähinnä että kerkiänkö mä maaliin edes siihen kymmenen kilsan palkintojenjakoon mennessä. Ei sillä että todellakaan mitään jakoa olisi, mutta olis se nyt hiukan noloa olla vielä matkan päällä, kun muualla jo korkkaillaan samppanjoita ja ojennellaan kultaa ja mirhamia voitokkaille. Oletuksena siis että mä ylipäätään pääsen maaliin asti. Mut ei se todennäköisesti tule kyllä tosta nilkasta johtumaan, mikäli näin epäonnisesti kävisi. Sillee ihan hyvät lähtökohdat kuitenkin lähteä huomenna skapailemaan, kun tällä kertaa olen ihan itse vastuussa tämän yhden hengen tiimin onnistumisesta - siis noin niinku tokokisoihin verrattuna, kun siinä on aina se toinen puolikas, jonka aivoituksista ei ikinä voi mennä takuuseen. Vaikka enhän mä toki yksin juokse huomenna. Koko tapahtumaan odotetaan noin 700 osallistujaa, ja siihen naisten kymppiluokkaankin reilu sata! Ja parasta tässä on ehdottomasti se, että me ollaan Japen kanssa treenattu tosi tiiviisti yhdessä ihan kirjaimellisesti alkumetreiltä asti, ja nyt me tsempataan vielä toinen toisemme maaliviivalle. Huippua, ja myönnettäköön että olen hiukan salaa innoissani.

Valmistautuminen huomiselle on mennyt niin, että kolmen viikon totaalisairasloman jälkeen menin pari köykäistä lenkkiä (joista ihan vaan testimielessä muutama lyhyt pätkä juoksua 3-6 min kerrallaan). Hiukan se alkuun turpoili illalla rasituksen jälkeen, mutta palautui seuraavaan päivään mennessä. Lepopäivät väliin, ja toisella viikolla (eli vimpalla ennen skapaa!) tuli juostua jo joku reilun tunnin lenkki, jossa oli 2 x ~25 min juoksua. Sitten juostiin melkein pari tuntia aina kahden minuutin välein kävellen, ja vimpaksi nyt tiistaina juostiin mäkisellä pururadalla lähes tunnikas lenkki, jossa juoksupätkät: 3 min, 7 min, 15 min, 7 min ja 5 min. Tuntui järkevältä pitää useampi (4) lepopäivä ennen kymppiä. Saa nähdä miten toimii.

Unohdinkin viimeksi kirjoittaa, että tuolloin kun oltiin tuolla melkein kahden tunnin juoksulenkillämme Orikedolta Halisten ja Koroisten kautta Tuomiokirkolle ja Caribian sekä yo-kylän kautta takaisin, niin meille sattui yks hassu juttu. Oltiin siis just kävelypätkällä, kun vastaan tuli semmoinen yläluokkaisesti harmaantunut ja sen mukaisesti suht fiinein pukimin koristautunut mummo. Hän ohitti meidät ja vielä perään pysähtyi kysymään Mooia osoittaen, että onko tuo se mitä luulen. No mä tietty ennakkoluuloissani heti ekana ajattelin että no pitipä meillekin sattua tämmöinen "tuommoiset tappelukoirat pitäisi kieltää lailla" -tapaus. Purevaan äänensävyyn heitin vastakysymyksen, että "no mitä te luulette?" Vähän tällä asenteella. (Joo en muista teitittelinkö, asiakaspalvelutaustallani se on hankalienkin tapausten kohdalla hyvin mahdollista...)

Kunnes tämä herttainen mummo sanoi suomea somasti murtaen, että staffordshirenbullterrieri! Heillä kun on kotona bullterrierejä ja että nämä on kyllä hienoja koiria. Hahhah. Mä hakkaan sun faijas suli mun kasvoilta siinä silmänräpäyksessä, ja olin lykkäämässä mummolle Mooikoiraa melkein syliinkin rapsuteltavaksi. Sama mummo tuli vielä toisella puolella Aurajokea uudemman kerran vastaan, ja (vaikka puhuikin puhelimeen samalla) näytti meille peukkua jo pitkän matkan päästä ja ohittaessa huikkasi, että on varmaan nuori koira kyseessä, niinkö. Joo, se on kaksi! Ja mun hymy ulottui korvien yli jonnekin tonne takaraivolle. Niin ihana mummo ja hyi mua miten olin itse niin ennakkoluuloinen! Phyifyihyi!

Mut on ollut kyllä ihan mahtavaa päästä taas juoksemaan. Tai lenkkeilemään ylipäätään. Luumun lyhyeksi jäänyt älyllinen kausi päättyi yhden saakelin itsetuhoisesti meille sisälle tunkevan kissan ajamiseen omenapuuhun, ja sitä myöten se on levossa TAAS! Kyllä me jo kolme kertaa sinne pellolle kerittiinkin. Mä ensin itse rasitin sitä liikaa käyttämällä sekä pellolla että metsässä (liinassa toki) ja saman päivän aikana kilometrejä kertyi muutenkin kahdeksan - ja sit se saakhelin reikäpää siihen päälle vielä repii itseään kylmillä lihaksilla. Se on se olan alueen pehmytkudosvaurio, joka siellä edelleen vihottelee näemmä. Kävinkin viikolla Koira-kissaklinikan järjestämässä urheilukoiran kuntoutukseen liittyvässä seminaarissa, ja se oli kyllä hyvä muistutus siitä, että tämä on pitkä pitkä tie. Mutta yks missä mä oon hyvä, niin päiväkirjojen kirjoittamisessa ja tilastojen pitämisessä. Luumun kuntoutus on semmoista rajojen hakemista ton liikunnan lisäämisen ja tasapainon kanssa. Kun liikkua pitäisi niin paljon ja monipuolisesti kuin se kestää, ja sit kun ei kestäkään, niin tiedetäänpähän ainakin siinä kohtaa et mitä se ei kestä. Mulla ei välillä meinaa pääkoppa kestää tätä rajojen etsintää, mutta siinä kohtaa voin tukeutua sisäiseen tilastotieteilijääni, paketoida ton koiran yhä lämpimämpiin palttoisiin meillä sisälläkin ja ajatella että vitsi tämä elämänvaihe kasvattaa.

Kaikesta huolimatta ja myös kaiken tämän ansiosta mä olen nyt paremmassa paikassa kuin muutama kuukausi sitten. Teen edelleen paljon töitä, mutta hetkeen olen vähentänyt käännöshommia purkaakseni Vau Mumun tilausjonoa. Ompelu on kyllä ihan mahtavan rentouttavaa puuhaa - vaikka siis ruumiillisestihan siinä saa kyllä itsensä aikamoiseen jumiin. Etenkin nyt kun lopulta sain sitä jonoa purettua, pystyin tässä parin kuluneen päivän aikana paneutumaan tuommoisten kääntöcollareiden suunnitteluun. Mulla oli siinä onneksi yks vanha malli apuna, mutta olishan se pitänyt muistaa että enhän mä ennenkään ole saanut mitään vanhoja malleja toimimaan. Etenkin Luumu on ton etuosansa kanssa niin eriskummallisen mallinen, että sille on pakko aina keksiä jotain kommervenkkejä, ettei noi vaatteet kinnaa sen lavasta. Mooin huppari onnistui huomattavasti paremmin, mutta tota kangasta on tossa sen verran runsaasti, että kolmas kerta se vasta toden sanoo (tai todennäköisesti vasta neljäs tai viides näissä staffipukimien suunnitteluhommissa...).

Kun mä sanoin että mä olen paremmassa paikassa nyt kuin muutama kuukausi sitten, tarkoitan sitä myös konkreettisesti. Meidän nukkumisjärjestelyt alkaa muistuttaa taas ihan tolkun ihmisten nukkumisjärjestelyjä, ja Kirppukin nukkui tuossa toissayönä jopa viisi tuntia putkeen. Viisi! Se ei ole tehnyt sitä yli kahteen kuukauteen, ja arvaatte varmaan, että tässä rupee ihan pikkasen vaan olemaan tälläkin äitillä kovalevy piukassa. Mutta nyt kun se sentään nukkuu ekan pätkän omassa sängyssään, mäkin pystyn muun muassa kääntämään kylkeä - ja halimaan taas Luumua! Luumu on sievästi ja ihan omasta tahdostaan nukkunut jalkopäässä, mutta nyt kun kainalossa on taas tilaa, se saattaa tulla siihen nukkumaan ihan mun iholle. Ja se on ihanaa! Vähän naurattikin yks ilta, kun se oli niin somasti asettautunut siihen mun paikalle ennen kuin mä pääsin kiipeämään sänkyyn. Siinä se makasi koko komeudessaan mun tyynyjen päällä, ja mä yritin niin varovasti kuin mahdollista ujuttautua sen viereen sitä häiritsemättä. Siinä mä sitten halailin sen kuninkaallista ahteria ja mietin että vitsi mä oon kaivannut tätä.

Myös Mooi nukkuu ekan pätkän omassa sängyssään, ennen kuin aamuyöstä kiipeää
meidän väliin, peiton alle, mun naaman päälle tai mihin vaan, mihin pikkustaffi vaan mahtuu!