Meille sattui aika erikoinen luontoelämys tuossa yhtenä päivänä lähipuiston läpi kulkiessamme. Hurja määrä harakoita oli kerääntynyt kuusenoksille pitämään julmetun kovaa meteliä. Kaiken sen huomion keskiöstä bongasin haukan, joka oli napannut yhden harakoista kynsiinsä, ja jolla nyt ahneuksissaan oli vaikeuksia päästä suuren ja elämänsä puolesta taistelevan saaliinsa kanssa lentoon. Se oli joku rauhallinen lauantaiaamu, mutta äkkiäkös harakoiden kollektiivinen paniikki sai adrenaliinit virtaamaan unenpöppöröisissä kehoissamme. Ei me kovin lähelle päästy, kun haukka harakkaparvineen jo pyrähti taas kauemmas. Kovasti pisti ahdistamaan saaliiksi joutuneen hätä, ja hetken mietin kettutyttöyksissäni jopa että päästänkö koirat irti, päästänkö. Heh. Harakka olisi vapauteen päästyään taatusti tuottanut kyseenalaista iloa itseään pienemmille... Niin se vaan menee, luonto.
Talvi kävi hetken.
Nää ruudinkeksijät kiskoivat mut kerran melkein ojaan, koska LINTU! Oli kyllä jännä lintu, tuommoinen harmaankirjava rastaan ja tikan yhdistelmä, mikälie... Luumu hoksasi välikohtauksen jälkeen taas hyvän palkkapaikan. Mooi yrittää vielä maistella väliin jäänyttä makupalaa suupielissään...
Toinen luontoon tai ainakin luontokappaleisiin liittyvä viimeaikainen kokemuksemme liittyy tähän meidän omaan Elm Streetiin, pikkuhobittien henkilökohtaiseen Mordoriin. Arvatkaa vaan oliko meillä tiukka paikka sen baskervillenkoiran kanssa yks päivä. Eikö siinä ollut lapsia pihalla leikkimässä eikä tää hurtta ollut missään kytkettynä. Se käveli hitain mutta erittäin varmoin askelein pihaltaan siihen tien puolelle, ja mulla soi päässä vaan se leijonanmetsästysbiisi. Paitsi että tällä kertaa metsästettiin possuttimia. Tän beastin katse oli läpitunkeva ja itsevarma. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää. Mun oli pakko rikkoa mun cool, ja rääkäistä sinne pihalle että onko toi koira jossain kiinni. Se ei varmaan erityisesti kohdistunut meihin sen pihalta onneksi löytyneen aikuisen ihmisen suustaan päästämä voiv*ttu, vaan luultavasti siihen koiran pihalta livahtamiseen. Erittäin jännittynyttä tunnelmaa lukuun ottamatta siinähän ei siis käynyt kuinkaan. Jotenkin tilanne oli vaan kuitenkin omiaan lisäämään tän tietyn tienpätkän luotaantyöntävyyttä. Ja nämä hihnanjatkeethan muistaa kyllä, erityisesti Luumu.
Tajusitte sentään nousta ylös, niin täällä pääsee pikkukoira vihdoin nukkumaan!
Syäksä jotai juustoo siellä?
Voitaisko tehdä jotain?
Mä oon kuitenkin nyt ollut tosi tyytyväinen tän jengin hihnakäytökseen. Helpointa mulla on edelleen, jos mulla on vain yks koira mukana. Mooin kanssa juoksulenkeillä on mennyt tosi hyvin, kun kerrain sain sanottua sille ihan kunnolla. Se oli semmoinen pitkä suora kävelytienpätkä, ja vastaan tuli pieniä huutavia valkoisia. Ihan kamalan vaikea tilanne siis Mooikoiralle, mutta se ei silti tarkoita, että kun me juostaan, että se voi siinä mun jaloissa ruveta pyörimään ja rääkymään. Siinä meni varmaan niitä valkoisia taluttaneella tädillä iltarukoukset uuteen uskoon, kun mä annoin palautetta tuhmalle pikkuneidille, mutta sen jälkeen ei ole kyllä päätään aukonut. Tajusi varmaan vihdoin, että tää toinenkin narttu taitaa pärjätä vissiin ihan omillaan.
Mooikoira meinasi, että kerrankin kävi flaksi! Voi rakas, ei se Kirppu tiputtanutkaan jättikokoista raejuustoa... Se on pyyhekumi!
Luumu on viettänyt Kirpun kanssa aikaa keittiön pöydän alla. Arvatkaa mistä tiedän?
Vatsap?
Tää jengi (sydänsilmäinen hymiö tähän)
Tämän Hilskan tooooosi hyvän koulutuksen jälkeen mä jaksoin siedättää, palkata ja antaa rehellistä palautetta, mutta sitten se jotenkin taas jäi. Kunnes mulla paloi taas kiinni siihen, millaisessa mielentilassa me kaikki kolme kaahotetaan tuolla (Kirppu elää vielä onneksi omassa kuplassaan). Se alkoi oikeastaan jo siitä kun me tungeksitaan tuolla ulkoeteisessä ja yritetään saada itse kukin toisiamme hanskaan. Mut kun sen ei pitäisi mennä niin. Mun pitää hengittää. Mun pitää rauhoittua ja mun pitää antaa aikaa. Mä aloin kantaa joka lenkillä taas kahdeksaan osaan pilkottuja lihapullia mukana ja päätin suhtautua kaikkeen mahdollisuutena oppia ja kouluttaa. Mä annoin palautetta ihan jokaisesta asiasta, mikä mua pänni (hihnassa vetäminen, pysähtymisen jälkeen hihnaan "roikkumaan" jääminen, häiriöihin kiinni jääminen (Luumun osalta, koska se tekee sen itseään viihdyttääkseen: jos vaikka jossain kauempana on koira, se pystyy luopumaan siitä ihan aidosti, mutta se ei aina halua) jne. mutta mä myös palkkasin aktiivisesti kaikesta muhun suuntautuvasta avoimuudesta. Kumpi vaan haki oma-aloitteisesti kontaktia, sai siitä alkuun reilusti palkkaa. Luumuhan keksi tämän tempun tosi äkkiä, ja se jopa (uskokaa tai älkää) ohitustilanteissa napsahtaa aika äkkiä ihan itsekseen tarjoamaan arkiseuraamista ja mitä kuuliaisinta katsekontaktia. Huh. Enpä olisi uskonut. Mooilla vielä kierrokset nousee, mutta sekin muistaa jo taskussa nätisti olemisesta häämöttävät pihalullaset.
Suunnittelin ja ihan itse kudoin niin susirumat kämmekkäät ettei oo tosikaan. No ne tulee itselle, joten ei haittaa. Semmosta se on. Armeijan juomapullo meets Holiday Armadillo.
En muista onko tää oivallus ollut täällä jo... Mut siis Duplo on tehnyt Luumun!!
Leivoin tällä viikolla semmosta mysteerikakkua et oksat pois. Löytyi siis kaapin perältä itse kirjoittamani ohje, jossa ei lukenut että mitä kakkua siitä tulee. Siinä oli muutenkin kaikki asiat tosi ylimalkaisesti kirjattu, mutta koska sokeria ja suklaata tuli tosi kiitettävä määrä, halusin kokeilla.
Elina-raukka sai kyseenalaisen kunnian päästä maistamaan tätä gourmet-taideteosta. Heh.
Kaikessa katastrofiudessaan se oli kuitenkin tosi hyvää. Vasta seuraavana päivänä tajusin, että se oli Toll House Cookiesin ohje. Et jos mielesi tekee tosi hyviä keksejä, niin leivo tämän ohjeen mukaan, mutta älä laita sitä taikinaa kuivakakkuvuokaan...
Mut siis sillä on ihan uskomaton ero miten ne lenkit menee, jos vaan itse jaksaa keskittyä sen maailman syleilemiseen. Me ollaan saatu niin paljon kuraa niskaan nyt viime aikoina milloin mistäkin pihasta irtonaisten koirien muodossa, että mä oon nyttemmin ymmärtänyt: semmosta se on. Mihinkään muuhun mä en voi tässä elämässä tämän suhteen näköjään vaikuttaa kuin omaan mielentilaani. Mä olen jeesustellut, mä olen kironnut, mä olen pärissyt ja mä olen viisastellut. Mutta mitä se on hyödyttänyt? Ei niin jumaliste yhtään mitään. Koirat löysi meidän kuistilta yks ilta cavalierin, meidän kimppuun meinasi yhdestä pihasta hyökkiä kuusiaidan läpi yks pystykorva, ja nyt ihan tuoreimpana juttuna tästä ihan läheltä pyörähti ranskanbulla melkein syliin asti. Meillä oli vaunut ja kaikki - minä yksin koko sakin kanssa, ja mitä tekee Luumu? Kun tilanne on sen verran ohi (herranjestassentään sain sanottua niiden lukuisten kirosanojen sijaan, ootteko ylpeitä?), että päästään liikkeelle, se tarjoaa katsekontaktia. Enkö ollutkin tosi kiltti poika, näitkö kun en yhtään meinannut pistää suihini sitä tai antaa edes pikkuista korvapuustia. Muuta sitä sun mielentilaa, ja se tila sun ympärilläs muuttuu sun mukana.
Lullukka-pullukka, äitin oma pieni nenäelukka.
Saisiks sä kirjotettuu sen tekstin jo, niin päästäis taas maistelee niit juustoi...?
Tyyppi kurkkaa pöydän alta
Löysin tämmösen vanhan kuvan, kun pikkutyypit oli meillä kylässä. Sitä tuntee itsensä ihan puolijumalaksi, kun kipossa on vähän jäätelöä.
On your mark, get set, GO! (Joo toi viimeinen usein jää uupumaan Luumun suunnitelmista...)
Mut hei ettei ihan zeniksi ruveta, pistetään tämmönen loppukevennys à la Mooi tällä kertaa. Ollaan siis tällä viikolla juhlittu niin PikkuGirbun ensimmäisiä haparoivia askeleita kuin Mooikoiran täysin käsiavutonta perusasentoa. Mut ihan aina likka ei vaan saa sitä osumaan oikein päin. Yritys hyvä kymppi, ja kyllä siitä vielä tokokoira leivotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Riemuitsemme kommenteista. Jätähän omasi.