Tässä ja nyt

Niinpä se vaan vuosi vaihtui meilläkin. Enemmän tulee nykyään ajan kulumista jaksotettua konkreettisempien virstanpylväiden mukaan: koirien keräämien elinvuosien ja Kirpun kehitysaskelten. Eilen se oppi puhaltamaan kuumaa ruokaa viileämmäksi ja osaa jo sujuvasti osoitella ruumiinosia niistä kysyttäessä. Uudet taidot tulevat jonkin verran uniin, ja heti herättyään Kirppumies on pätevänä sojottelemassa pikkuruisella etusormellaan äitiä yleensä silmään. Silloin tällöin myös nenään tai korvaan. Voi miten hienosti tiesit. Se on äitin silmä!

Viime sunnuntain kuvasatoa.
Kiitti vaan, hönöt. Jospa mä kuvaan teidät sitten yksitellen... 

Olen tavannut kirjoittaa vuoden vaihteessa katsauksen kuluneeseen vuoteen, mutta en tällä kertaa tee sitä. Olen summannut meidän vuotta jo useampaan otteeseen. Luepa vaikka tästä elokuussa kirjoitettu puoli vuotta Mooin kanssa tai hiljattain avattu Luumun sairaskertomus. Olen männävuosina muistanut toivoa tulevaisuuteen kovasti terveyttä, "sillä ilman sitä ei ole mitään". Terveyttä sopii aina toivoa, mutta päinvastoin kuin että ilman sitä ei olisi mitään - silloinhan sitä vasta kiirus onkin kuvausten, lääkäriaikojen, kontrollien, laasereiden, terapioiden ja unettomien öiden kanssa. Tänkgaad mulla on niin monta rautaa tulessa elämässä nyt muutenkin, ettei sitä notskia vaan voi sammuttaa. Vaikka mun olisi monesti tehnyt mieli vaan rypeä. Vollottaa, murjottaa ja raivota. Ajaa auringonlaskuun eikä koskaan katsoa taakse. Mä en vaan ole voinut tehdä sitä. Koska elämä menee eteenpäin pidän mä sen reunasta kiinni tai en.

Näihin ei kyllästy koskaan, eihän?

Tämä oli meidän ensimmäinen kokonainen vuosi yhdessä Kirputtimen kanssa. Se kasvoi möykystä pieneksi ihmiseksi. Ja millaiseksi ihmiseksi se on kasvanutkaan! Tuntuu etuoikeutetulta saada tutustua häneen ja olla hänen elämässään niin suuressa roolissa. Ollaan kummatkin opittu toisistamme ja sitä myötä itsestämme paljon, ja oppimisen ja tutustumisen tie on edessä päättymätön eikä taatusti mutkaton. Samaan aikaan kun rakkauden, lempeyden, hellyyden, armollisuuden ja kiitollisuuden tunteet huitelevat jossain omissa sfääreissään, äitiys ja elämän palasten yhteensovittamisen haasteet synnyttävät myös täysin vastakkaisia tunteita. Kamppailen edelleen tässä ja nyt elämisen kanssa. Kirppu ei käy vielä päiväkodissa (eikä todennäköisesti tule vielä pitkään aikaan käymään), mutta päätöksen myötä kaiken muun yhteensovittaminen tietysti hankaloituu. Kahden aikuisen työt, kahden aikuisen harrastukset, kahden koiran harrastukset, tietysti Kirpun omat harrastukset (jumppa ja uinti), sosiaalinen elämä... ja nukkuakin pitäisi. 

Koko vuosi on ollut yhtä rutiinien hakemista ja oman ajan tasapainottamisen kanssa kamppailua. Omaa aikaa tarvitaan kaikesta muusta selviämiseksi, mutta missä välissä ja miten paljon? Ja kun mä olen siellä salilla, jossain koulutuspäivässä tai ihan vaan juoksemassa - eikö mun kuitenkin pitäisi olla kotona ja lakata koko ajan haikailemasta johonkin muualle? Rationalisti mun päässä ymmärtää, että mä elän just niin kuin on hyvä meidän perheelle. Itseni mukaan lukien. Sentimentalisti ja joku uhriutuva äiti-ihmisihanne mussa potee koko ajan huonoa omaatuntoa siitä että Kirppu ei saa mun jakamatonta huomiota kaksneljäseittemän. Johon taas se rationalisti muistuttaa Suomen johtavan lastenpsykiatrin Jari Sinkkosenkin todenneen, että uhrautuva vanhemmuus opettaa lapselle vain että itsellä ei ole väliä. Tai jotain sinne päin. Mun jaksamismantra kuitenkin tuo. Hoida ittees, ja sen sä teet vain tekemällä niitä asioita joista sä nautit, ystävien kanssa jotka on sulle jo melkein kuin perhettä.

Mut kyllä mulle on ollut vaikeaa luopua tokosta. Vaikka mä muuta väitänkin, ja koottuja selityksiä on sen seittemän sorttia. Mä sanon että luopua, koska kun on tämmöinen kaikki tai ei mitään -ihminen, olkkaritoko, satunnaiset koulutuspäivät kuunteluoppilaana ja kerran kesässä lenkin ohessa tehty ulkotreeni ei oikein mahdu mun määritelmään intohimoisesta tokoharrastuksesta. Tosin miks mä oon luopunut siitä? Mä en oikein itsekään tiedä. Ihan samalla lailla mä olisin voinut maksaa itseni kipeäksi TSAUlle ja käydä siellä aamupäivisin treenaamassa Mooikoiraa (plus ne talkoopisteet... tsiisus). Ihan samalla tavalla mä voisin tehdä pitkän ja lyhyen tähtäimen kisasuunnitelmia sen kanssa ja menettää yöunia koska mä en keksi miten sen perusasentoa saa enää suoremmaksi. Mut itse asiassa kyllä mä tiedän miks toko on meillä nyt "tauolla". 

Me ajeltiin loppiaisena Annen ja Elinan kanssa Lahteen kuuntelemaan Christan koulutusta, ja menomatkalla meillä oli sellaiset analyyttiset terapiasessiot, et oksat pois joulukuusesta. Mun sydämessä toko on yhtä kuin Luumu, mikä pitää varmasti paikkansa. Kaiken minkä mä olen tästä lajista ja ylipäänsä koirista oppinut, mä olen oppinut Luumun kanssa. Nyt kun tosiasia saattaa olla se, että meistä kahdesta ainoastaan minä jatkan tokon tiellä, mä en kuitenkaan henkisesti ole vielä valmis palaamaan lajin pariin uuden kumppanin kanssa. Toisaalta kannan tästäkin jotain riippaa perässäni, kun Mooi, joka olisi oikeasti maailman paras harrastuskaveri, on filttiketjussa sen takia, että ohjaajalla ei ole pääkopan asiat vielä kunnossa. (Ja taas se rationalisti mun päässä muistuttaa, et haloo! Se on tähänkin asti tullut toimeen oikein hyvin. Sen mittapuulla meidän olkkaritoko on varmasti ihan riittävää aivolohkojen aktivointia, ja meillähän on se kummallekin rakas yhteinen harrastus: juokseminen.)

Mä olin jossain vaiheessa kesällä niin rikki ja niin loppu tähän kaikkeen. Ihan kaikkeen. Mut mä jotenkin tajusin, että tää on just sitä elämää minkä mä halusinkin. Mä oon saanut ihan kaiken mitä mä oon ikinä halunnut, ja ehkä se alkoi jopa hiukan pelottaa. Ja vaikka miten olisi kiire, mä elän just sitä mun unelmaa nyt. Jos mä en oo tarkkana, mä jään sen kiireen tallomaksi, ja yhtäkkiä mä huomaan että Kirppu ei ole enää vauva. Kohta se ei ole enää taaperokaan ja kohta se menee kouluun, armeijaan ja vaikka eduskuntaan, jos haluaa. Jos mä en nyt päätä olla onnellinen ja nauttia tästä hurjasta kyydistä - koska mä kerkiän olla? Onnellinen ja vaan nauttia? Ei kai sellaista hetkeä tule koskaan. 

Se oli jotenkin konkreettinen se muutos. Mä en tosiaan kerkiä p*rsettäni sohvalle laskea juuri muuta kuin joskus ja jouluna. Mut ei se haittaa. Koska vaikka mulla on viimeks valmistumiseni aikaan (apua kohta kuus vuotta sitten!) ollut näin paljon tekemistä (about kolme eri työnantajaa, oma yritys siihen päälle, paine kirjoittaa gradu valmiiksi jiiännee...), mä olen nyt onnellisempi kaikkine puuhineni kuin pitkään aikaan! Ja ehdottomasti liikunnalla on oma euforinen vaikutuksensa. Liikunnalla ja sillä, että Luumulla menee paremmin.

Liikkumisesta sen verran, että salilla on mennyt kivasti. Painoja saa lisätä laitteisiin ja tuntuu, että parin kuukauden työ alkaa pikkuhiljaa näkyä jossain (ei kylläkään vaa'assa. Heh.). Juokseminen on ollut nyt rankempaa. Luulen että se johtuu osaksi siitä, että kun olen yrittänyt muokata mun juoksutekniikkaa käymäni koulutuksen mukaiseksi, niin mun kroppa (lue: lihaskunto) ei vielä kestä tätä uutta tekniikkaa. On vaan niin paljon rankempaa käyttää eri lihaksia kuin mihin on tottunut - ja se näkyy vauhdissa ja jaksamisessa. Lihaskuntotreenin ja teknisen kehityksen myötä vaakakuppi toivottavasti jossain vaiheessa kääntyy, ja juoksemisesta tulee helpompaa ja vaivattomampaa kuin koskaan. Meillä on vielä toinen osa sitä juoksutekniikkakoulutusta käymättä, ja mun on tarkoitus kirjoittaa siitä vielä tarkemmin. 

Luumusta taas sen verran, että se on tosiaan ollut parempi. Sen kanssa ollaan oltu muutamasti pellolla, eikä peltoilu ole vaikuttanut sen vointiin mitenkään. Tuossa oli noita liukkaita kelejä joulun aikaan, mutta silti mä olin vähän järkyttynyt, kun me käytiin heti joulun jälkeen fyssarilla, ja uutiset ei olleetkaan niin hyviä. Luumu nojasi tosi paljon eteen eikä siis ottanut painoa juuri taakse (seisoi enemmän varpaillaan kuin koko tassullaan). Lisäksi se oli sillä lailla vimpurassa, että jotain siellä vasemmassa takajalassa oli. Nice! Vasemmassa takajalassahan meillä ei vielä tähän mennessä ollut mitään ollutkaan. 

Siellä oli L5 juntturassa, ja Tanja meinasi sen avattuaan, että se on saattanut vaikuttaa tuohon kuntoon. Onneksi nimittäin hoidon jälkeen puolierot olivat tasoittuneet, ja Luumu varasi painoa paljon paremmin koko jalalle (ei varpaille tai tuonut sitä painoa kovasti eteen). Tämä jäi kuitenkin aavistuksen mystiseksi tapaukseksi, mikä on tietty omiaan lisäämään hysteerisen tarkan ihmisen mutuilua. Tämän vuoden aikana mä oon kuitenkin jo saanut ottaa vastaan niin paljon milloin mitäkin, että mä oon jopa vähän ylpeä siitä miten rennosti mä kuitenkin pystyin suhtautumaan tähän uuteen mystiseen vasemman takajalan oireiluun. Hmmph. Pellolla on voinut käydä jotain, mikä on saanut selkäkivun säteilemään vasempaan takaseen. Liukkaat kelit ovat saattaneet vaikuttaa (ja varmasti ovatkin). Vaikka Luumu jäi silloin joulun jälkeen hoidon päätteeksi ns. normaaliin tilaansa, pidettiin parempana, että mä käytän sen kerran siinä samassa tilassa Wirmon vipeltäjillä vesialtaassa ennen irti lenkkeilyä. Jotta nähtäisiin kunnolla onko siinä liikkeessä jotain puolieroja. 

No me ollaan lenkkeilty ihan normaalisti tämä noin pari viikkoa (tosin ei irti, mutta pihalle päästin poikkeuksella lelun kanssa just päivää ennen vesiallasta (nää kuvat ;)). Vesiallas oli Luumun mielestä kamala paikka (klaustrofobisuuteen taipuvainen kun on), ja se oli siellä ihan krympyssä. Sen verran siitä kuitenkin näki, että vasen takajalka ottaa hiukan lyhyempää askelta, ja oikea takajalka askeltaa enemmän keskilinjan suuntaan. Lihasmassa on kuitenkin takana symmetrinen, eikä mitään puolieroja näy vesialtaasta nousemisen jälkeen niin liikkeessä kuin istuessakaan. Asentotunto on OK. Ei siis mikään ihme, etten mä ole meidän normaalissa elämässä mitään poikkeavuutta nähnyt, kun ei sitä näy muuta kuin siellä altaassa (ainakaan tällä hetkellä!). Oikean jalan vieminen keskilinjan suuntaan selittynee Tanjan mukaan vanhalla polvivammalla, ja vasemman jalan liike voi olla uusi muutos tai sitten se on kompensaatiota oikean jalan liikkeistä. Tiedä häntä. Jos sen olisi pudottanut tonne altaaseen vaikka kolme vuotta sitten, olisiko se liikkunut samalla tavalla? Kenties. Mielenkiintoista oli muuten (mitä en ollut ajatellutkaan), että Johannan mukaan sillä ei ole mitään väliä että mitä se jalka ilmassa tekee, vaan miten (missä kohtaa?) se tulee maahan. Mun tarttis ehdottomasti katsoa enemmän jotain videoita koirien epäpuhtaista liikkeistä ja koittaa arvata missä niillä se askelluksen vika piilee. Mielenkiintoista! 

Kuinka monta kertaa te haluutte nähdä Luumun kitarisat? No monta, tietty!

Joka tapauksessa nyt Luumun kanssa liikutaan ihan tavallisesti (myös irti), ja katsotaan reilun kuukauden päästä taas fyssarin vastaanotolla, et mitä se kroppa on possuttelusta tykännyt. Mä en tosiaan ole tehnyt mitään suuria suunnitelmia Luumun varalle. Mulle riittää kun mä saan sen kropan siihen kuntoon, että se kestää vapaana riekkumisen ja satunnaiset leluleikit mun kanssa. Sit mä voin siinä kohtaa haaveilla vähän tavoitteellisemmasta treenaamisesta, ja katsoa mihin se johtaa. 

Mooin kanssa me juostaan edelleen niimmaanp*rkeleesti ympäri lähipitäjiä, ja yritän itsestäni puristaa sen puolimaratonin keväällä ulos. Vuoden alusta me ollaan kummankin koiran kanssa aktivoiduttu olkkaritokossa, ja ihan pienenpienenä haaveenpoikasena mä pidän meidän ovet auki Ruotsissa Grännassa heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettäviin rotumestaruuskisoihin. Pitää ottaa selvää millainen alokasluokka Ruotsissa on ja tässä kevään mittaa katsoa mihin suuntaan mun ja Mooin tekeminen kehittyy. Olennaisinta olisi saada se nyt johonkin ryhmään, jossa se joutuu tekemään samaan aikaan muiden koirien kanssa ja jotta sille muodostuisi sellainen treenirutiini. Että mennään johonkin paikkaan, siellä lämmitellään, siellä treenataan, siellä odotellaan, siellä saatetaan treenata jälleen, ja sitten lämmitellään vielä uudestaan ennen kotiinlähtöä. Sille pitäisi muodostua semmoinen rutiini, että mitä me tullaan tekemään, kun me tullaan yhdessä treeneihin. Mä itse asiassa kysyinkin Auran Nuuskuista meille kisaavien ryhmästä treenipaikkaa, ja jäätiin jonoon. Saa nähdä tuossa alkukeväästä mahdutaanko ryhmään MoiMoin kanssa vai pitääkö ruveta kasaamaan jotain omaa ryhmää.

Mut tällä hetkellä me vain nautiskellaan. Me kuntoillaan ja herkutellaan. Sykitään ja löhöillään. Kehitytään ja taannutaan. Kaikki samaan syssyyn, vuorotellen ja samanaikaisesti. Elämä heittää tielle välillä uskomattomia murikoita, mutta ratkaisevaa on miten niitä murikoita käsittelee. Ooksä sillee heittäytymässä sinne alle littanaksi vai päätätkö sä päästä siitä yli vaikka paljain käsin moukaroimalla sen murusiksi. Ne on asennejuttuja ne.

Vitsi kun muuten tulikin taas muutama kuva otettua... 

Puhelimen perukoilta löytyi vielä uudenvuoden kuvia.
Perinteinen kuva kattauksesta. 

Ei niin perinteinen mutta ehkä perinteeksi muodostuva kuva
sapuskaa vartovasta Mooikoirasta. 

Uudenvuoden selffie Mooin kanssa. 

Ja ette ikinä arvaa kenen naama on taas kuvassa?!? 

Yks ottaa jo rennosti kun toinen haluaisi vielä huomiota. 

Meidän uudenvuoden vieraat oli ihan pieniä! 

Tää joulun hyasinttikin humaltui vuoden 2017 hurmaavuudesta. 

Luumu ei ollut ihan niin vakuuttunut. Nukuttiinko me taaskaan yhtään? 

Uudenvuodenpäivän lenkillä Mooi kävelyn sijaan päätti juosta ;) 

Mä en nyt saa tähän mitään nättiä vertauskuvaa, mut olkoon kuin morsian tämä. 

Sit tää meni heti salille! Ja hei - selffie! 

Uuden vuoden kunniaksi kaivoin kaapista vanhan käsityön.
Tämä neuletakki on aloitettu liki kaks vuotta sitten, ja se on näkynyt blogissa aiemminkin muun muassa täällä, täällä ja täällä. 

Juoksupylly 

Onks siinä sit mukava istua..? 

Sama neule. Nyt jo hihassa! 

Onnea on oma possu. 

Tehääks jottai? 

Äitin pieni sylivauva. 

Luumu voitko näyttää vähän onnellisemmalta,
kun itehän sä siihen tungit. 

Mahtuu mahtuu. 

Eilisistä "treeneistä". 

Pikkukoira oli kyllä kohtuullisen ranteet auki... 

Ja itse asiassa uuden vuoden kunniaksi (vaihtelu virkistää!)
vaihdoin meidän IG-nimen: trulymadlydeeplystaffy!
Tervetuloa seuraamaan.
(Staffymadhouse oli varattu. Olis kyllä sopinut meille hyvin ;))